pimeästä peilistä

cognomen

2011-06-05T21:43:00.003+03:00

Who is Gerald Friend?

eläin on heräämässä

2011-05-31T10:14:00.006+03:00

Mitä täällä tapahtuu? Mitä hittoa täällä tapahtuu?!

No eipä juuri mitään.

laskelma

2010-04-22T12:24:00.003+03:00

Jos ihminen odottaa unta joka ilta keskimäärin puolitoista tuntia (optimistinen arvio) ennen kuin lopulta nukahtaa, ja jos tätä jatkuu vaikkapa kaksikymmentä vuotta (edelleen optimistinen arvio), siitä kertyy yhteensä vuosi ja kolme kuukautta turhautunutta paikallaan pyörimistä, huolestuttavien asioiden hyödytöntä märehtimistä, huonoja päässä soivia biisejä, hikoilua, palelua, kutinaa, raapimista, tuuleen hajoavia suunnitelmia, tuskastuttavia poimuja lakanoissa, tunkkaista huoneilmaa, koko elämän ja oman persoonan kyseenalaistamista ja kaiken mahdollisen katumista. Viisitoista kuukautta elämästä.

Turha varmaan mainita, että laskin tämän viime yönä odottaessani nukahtamista.

30

2008-12-12T16:56:00.004+02:00

Vietän syntymäpäivää kissan kanssa, odotellen kotiin miestä joka on luvannut tehdä minulle ruokaa. Olen kihartanut kutrini, pukenut ylleni sukkanauhavyön ja uudet sukat, taputellut silkkipuuteria kasvoilleni ja korkannut skumpan, tanssinut kynttilänvalossa lempimusiikin tahtiin helmat hulmuten ja nauttinut olostani.

Elämä on juhlaa tänään(kin), eikä ikä oikeasti ole mikään kriisin aihe. Uskallan paljon enemmän ja rakastan maailmaa ja itseäni paljon lempeämmin ja pyyteettömämmin kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, jolloin minulla ei ollut juuri muuta kuin ruma tukka ja identiteettikriisi. En tiennyt, mihin kuuluin, ja luulin ihan vilpittömästi, että vaihtoehdot sulkevat toisensa pois. Vaikka en oikeastaan tiedä, oliko luulo omaa naiiviuttani vai vain ajan hengen mukaista ajattelun ahtautta. Minusta tuntuu, että tämän uuden vuosituhannen tärkein oivallus on se, ettei vanhaa tarvitse hylätä. Pyörän voi keksiä uudelleen, ja niin monella tavalla, mutta niille vanhoillekin pyörille on totisesti paikkansa tässä kaikkeuden koneistossa. Kaikkea koettua voi ja pitää hyödyntää, eikä enää tarvitse hävetä epämuodikkuuttaan, sillä kaikki on sallittua.

Onko se aikuistumista vai onko maailma todellakin avarampi nykyään?

punaista hiekkaa

2008-11-12T14:06:00.002+02:00

Viime yönä murhasin unessani miehen, jolla oli ilkeä hymy ja kylmä sydän. Hän uhkasi hukuttaa joukon hylättyjä kissoja, jotka asuivat rannalla aution mökin alla, joten minä työnsin ison veitsen hänen rintaansa, ja hänen maatessaan maassa väänsin veistä niin kauan, että rantahiekka tuli vastaan. Varmuuden vuoksi iskin vielä toisenkin kerran, tein samanlaisen kauhistuttavan tunnelin suoraan sydämen kohdalle. Sen jälkeen heitin veitsen törröttämään hänen kainalonsa vaiheille, sillä ei kahta ilman kolmatta, ja jäin rauhallisena odottamaan väistämätöntä.

Teko oli kai juridisesti enemmän tappo kuin murha, mutta päätin kutsua sitä murhaksi, sillä murhalta se tuntui. Verta tuli paljon. En katunut. Olin kauhuissani, mutta eniten sen vuoksi, miten nautinnolliselta tekoni tuntui. Uhri oli yksiselitteisesti paha, puolustin viattomia. Olin oikeassa, laki oli väärässä. Miten ihanan yksinkertaista!

En muista, olenko ennen murhannut unissani. Luultavasti on terveellistä päästää päiviltä piilotajuntansa ilkeähymyiset kissantappajat, vaikka ei ihan varmasti tietäisikään, mitä arkielämän ilmiöitä ne edustavat. Minulla on kyllä epäilykseni.

Oikeassa elämässä kissa voi hyvin, jooga taivuttaa kehoa ja mieltä ja ikkunassa on punaiset verhot. Meri on kävelymatkan päässä, rantahiekalla ei ole verta.

tiedoksi

2008-08-13T23:12:00.003+03:00

Kolmen viikon kuluttua matkustan raitiovaunulla kotiin, jossa meitä asuu kolme.

Tänä vuonna kesä oli pelkkä vitsi, mutta syksy on hyvä.

muotti

2008-06-28T13:50:00.003+03:00

No hei! En meinannutkaan huomata teitä, muksut-puksut, sillä olin tuolla kaukana alhaalla, ihan autokannella asti, purkamassa vaarallista pommia alitajunnan paskarekan alta. Ei ole kuulkaas ihan hermoheikkojen hommaa se! Mutta nyt olen palannut keskuuteenne, siemailen sateenvarjodrinkkejä diskon baaritiskillä UV-valon loisteessa ja hymyilen loputonta hohtavaa hymyä koko yön, joka yö, satamasta satamaan, hetkutellen hekumallisia lanteitani ja kilisyttäen muovirenkaita ranteessani. Oi kuinka ihanaa on olla täällä kanssanne!

Kesä on tähän mennessä ollut aika tylsä, mutta kaksi edellistä olivat niin hienoja että odotukseni ovat saattaneet olla vähän turhan korkealla. Sinänsä vuoden kierto noudattelee omia lakejaan: kesän kynnyksellä pyörähti käyntiin parikin isohkoa prosessia, ja elämä muuttuu taas pian. Pääsin esimerkiksi opiskelemaan. Ala tuntuu oikeasti omalta, vaikka toisaalta helppohan niin on sanoa vielä tässä vaiheessa kun mitään ei ole oikeasti vielä tarvinnut tehdä. Katsotaan nyt.

Muitakin hienoja asioita on tapahtumassa, niistä ehkä myöhemmin enemmän. Olen alkanut taas uskaltaa, mikä pöytäkirjaan kirjattakoon. Unissani esiintyy kaikenlaisia kulkuneuvoja, laivoja ja junia ja busseja, lentokoneita ja -kenttiä, metrotunneleita, takseja, liukuportaita ja polkupyöriä, ja mahtavinta on se, että nykyään myös ehdin kyytiin joka kerta.

Opettelen pitämään muovista. Tunnistan enemmän hyönteisiä kuin ennen. Toivoisin omistavani kaikki Marc-Antoine Mathieun sarjakuva-albumit. Kuuntelen vanhaa suomalaista iskelmää. En ole koskaan pelännyt hämähäkkejä. Tiedän, mikä on muotia. En itse ole. Saan lahjoja ystäviltäni. Luulen, että minun pitäisi käyttää silmälaseja. En oikeastaan jaksa siivota. Menen nukkumaan.

phallic in appearance

2008-06-03T23:00:00.003+03:00

Olisiko tarpeellista opiskella väärin kuullun ymmärtämistä?

AVOIN TOIMI -työpaikkailmoitus-

2008-05-22T23:24:00.002+03:00

Haetaan aktiivista, luovaa aakkosjohtajaa. Tehtävänäsi on luoda mielentiloja ja maalailla sanojen välityksellä haluttuja kuvia tajuntaan. Palkka maksetaan närkästyneiden, liikkutuneiden ja hämmentyneiden lukijoiden reaktioilla. Työn luontaisetuihin kuuluu saada vihat ja ihailu niskaan sattumanvaraisesti yleisön mielentilasta riippuen.

Päiväsi koostuvat rehellisestä itsesi nolaamisesta ja omien haavojesi julkipurkamisesta. Sinulta odotetaan kokemusta kiehtovista jutuista ja hypnoottisesta sanan säilän heiluttelemisesta.

Vastaukset pyydetään lähettämään angstisen draivin johtajalle (aka Ash:lle), lisätietoja voi kysyä visuaalisen ilmeen vastaavalta (aka.Nti.Minkkiseltä). Haastatteluun tulee kutsu telepaattisesti ja lopullisista valinnoista tiedotetaan täyden kuun aikaan uhrikiven luona.

Hakemukseen pyydetään liittämään mukaan muutamia lempikirjaimia vapaavalintaisessa järjestyksessä. Kirjaimia ei palauteta hakijoille.

disclaimer:Kirjaimia saatetaan käyttää kaupallisessa tarkoituksessa myös syndikaatin muissa foorumeissa. Kirjainten järjestystä saatetaan muuttaa ja niitä saatetaan myös poistaa lopullisesta julkaisusta. Kirjaimia ei lisätä, käytämme vain olemassa olevia kirjaimia.

KÄVELEVÄT ÄÄLIÖT

2008-05-17T18:46:00.003+03:00

Miten joku voi arvostella ja kritisoida omaa (avo)puolisoaan tai (tyttö/poika)ystäväänsä? Siis ainakaan ilman, että se perustuu analyysiin tai faktoihin. Kuinka usein äijät puhuvat akoistaan? Kuinka usein ämmät nurisevat siitä kuinka ukko vaan makaa sohvalla eikä tee mitään hyödyllistä? Tai kuinka usein haukumme kaikkein läheisintämme tyhmäksi/huoraksi/miksi tahansa...

Se mikä tästä tekee käsittämättömän yhtälön on se, että miksi sitten kukaan on parisuhteessa vitun nalkuttavan akan kanssa tai miksi joku menee naimisiin lihavan penkkiurheilufanaatikon kanssa joka haisee usein pitkään marinoituneelle hielle?

On hämmästyttävää, että kukaan ei kyseenalaista näitä "täydellisiä" jotka "suuressa armossaan" vuodesta toiseen sietävät hitaampaa/hölmömpää/vaikeampaa kumppaniaan. Mitäs järkeä siinä on?

Löis vittu hynttyynsä sitten yhteen jonku yhtä täydellisen kanssa...

Hyvinkin kattava lista ihmiskunnasta

2008-05-11T00:32:00.005+03:00

Seuraavaksi listaan ihmistyyppejä, suurin osa ilman perusteluja, ainakin toistaiseksi. Voihan olla, että joskus kerron perustelutkin, mutta ne taitavat olla kuitenkin liian ilmeisiä, jotta sille olisi todellista tarvetta. Tai voihan olla listaan perustelutkin joskus. Tai jonnekin. Ehkä alitajuntaani, josta ne on varsin kätevästi luettavissa, jos on telepatiaan taipuvainen.

ÄRSYTTÄVÄT IHMISTYPIT:

(satunnainen järjestys)

-Ne jotka pätee, oli syy mikä tahansa. Lähinnä merkki epävarmuudesta.

-Menestyvät citysinkut, surullisia tapauksia pinnan alla.

-Toimittajat, jotka haastattelee toimittajia.

-Kriitikot, jotka eivät analysoi vaan jotka kertovat juonen 14-vuotiaan kypsyydellä ja saavat siitä vielä palkkaa.

-Tekopyhät, jotka tietävät aina paremmin kuinka asioiden pitäisi olla.

-Rutisijat/marisijat/itkijäeukot

-Yliaktiiviset ja riehuvat lapset

-Edellä mainittujen vanhemmat

-Jonoissa etuilevat

-Homot, joiden on vaan pakko tulla ulos kaapista (miksi kukaan hetero ei koe pakottavaa tarvetta ikinään kertoa kovaan ääneen heteroudestaan..?)

-Ahneet, henkisesti ylipainoiset ihmiset.

-Haaveilijat, jotka ei uskalla toteuttaa itseään.

-Liian suuret luulot itsestään omaavat ylpeilijät.

-AamuTV:n tekopirteät isännät/emännät.

-Sivistyssanoilla keekoilijat.

-Talojen valtaajat (mä itseasiassa suunnittelen vastavaltaamista, siis että valtaan jo vallatun talon klassisen musiikin kuuntelua varten).

-Muotikasvissyöjät (Huom.eri asia kuin aito kasvissyöjä!).

-Vain yhtä musiikkilajia kuuntelevat ahdasmielet.

-Miehet, jotka vastustaa aborttia (kuinka niillä voi olla näkemystä siihen asiaan???).

-Naispappeuden vastustajat (kuka vaan voi tulkita raamattua haluamallaan tavalla, ilman että varmuutta totuudesta saadaan kuitenkaan).

-Homouden vastustajat raamatun perusteella (vittu siellä raamatussa kielletään niin moni muukin asia, että miks ne tarttuu just tohon kohtaan, ettei vaan olis jotain kiellettyjä tunteita omalla kohdalla...)

-Omasta uskostaan vakuuttuneet lahkolaiset (Jeesus oli muuten by the way juutalainen, ei helluntalainen, ei jehova, ei ev.lut:kaan...)

-Pikkuvarkaat, come on, lopettakaa puuhastelu ja tehkää ISOSTI ne keikat, näpistely on mielikuvituksen puutetta!

-Itsetuhoiset narkkarit (joo, ne tarvis apua, mutta kun niitä ei kiinnosta muu kuin päihtyminen).

-Sukupuoltaan vaihtavat ihmiset (ei se elämän onni ja tarkoitus nyt voi vehkeestä olla kiinni).

-Laiskat paskiaiset työpaikoilla.

-Munattomat poliisit (Huom.naispoliisit on jees, if you know what I mean).

-Kelan ja työkkärin henkilökunta.

-A-Katsastuksen henkilökunta.

-Pankkien henkilökunta.

-Jone Nikula, voiko enää julkisuudelle kipeempää ihmistä olla? (ret.kys)

-Tietyt tyttöystävät, jotka jättää.

-Ne tyttöystävät, jotka ei älyä jättää, vaan pitää itte tehä se "likainen työ".

-Mikko Alatalo.

Mutta jottei totuus unohtuisi, on myös olemassa seuraava luokkajako.

MAHTAVAT IHMISTYYPIT:

(satunnainen järjestys)

-Kesäteatterin näyttelijät, koska tahaton komiikka on parasta.

-Kauniit tytöt, niitä ei ole liikaa koskaan.

-Rennot, mutta viisaat ihmiset.

-Hyvin kasvatetut lapset, jotka osaa käyttäytyä.

-Edellä mainittujen aerobiccia harrastavat YH-äidit.

-Ne jotka ihailee mua (pakko jossain on olla edes yks semmonen!!!)

-Supersankarit, Batman etunenässä.

-Suhteellisuudentajun omaavat.

-Rohkeat, jotka uskaltaa tutustua uusiin ihmisiin.

-Aidosti hymyilevät.

-Suuri osa ystävistä ja pieni osa sukulaisista.

-Timo Jutila

Meillä menee vähemmän kuin sekuntti...

2008-05-10T04:16:00.004+03:00

Kuinka nopeasti sitä oikeastaan tekee päätöksen siitä minkälainen toinen on?
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).

Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.

Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.

Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...

Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.

Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.

Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...

Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.

Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.

No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.

On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.

Lakkaa teeskentelemästä.

Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.

miten

2008-05-08T15:18:00.002+03:00

Mistä tietää, ovatko unelmat omia, kannattaako niitä tavoitella? Usein käy niin, että päämäärä onkin väärä, joltain toiselta varastettu mielikuva, haave jostakin sellaisesta mitä itselle ei ole eikä voi olla olemassakaan. Mistä tietää, mitä oikeasti tahtoo? Kaikki mahdolliset elämät käyvät mielessä välähdyksinä, mikään niistä ei tunnu omalta ja kuitenkin haluaisin elää jokaisen niistä.

Olen nähnyt viime aikoina poikkeuksellisen ehjiä unia, joissa elän juuri oikeaa elämää ja olen onnellinen. Tuskin ne enneunia ovat.

Onko onni vain loputon uni?

hei,

2008-05-05T22:56:00.001+03:00

hanki parempaa luettavaa.

Ei muuta.

mahla

2008-04-29T09:56:00.005+03:00

Rohmuan talvella menetettyä aikaa takaisin haltuuni vähintään kaksin käsin (miksei kuukauden bonuskorttitarjouksena koskaan ole irtokäsiä tai lisätunteja vuorokauteen?). En mitenkään tietoisesti pyri saamaan aikaan mahdollisimman paljon, päästän vain valloilleen sen mikä kauttani tahtoo maailmaan. Kaiken tekemisen lomassa käyn viisaiden ihmisten kanssa innostavia keskusteluja luovuudesta ja kyvyistä, tavoista nähdä ja näyttää; tehdä konkreettiseksi se mitä ei vielä hetki sitten ollut olemassakaan. Mikään ei herätä minussa suurempaa toiveikkuutta kuin luovuus. Vaikka eläisimme maailmamme raunioilla, se meillä olisi vielä. Niin kauan kuin luomme, emme voi tuhoutua (vaikka on toki pakko myöntää, että juuri tuhoamisessa olemme aivan erityisen luovia, paradoksaalista kyllä).

Öisin en saa nukuttua; näen valveunia ja eläviä maalauksia ja vaivun uneen vasta aamuyöstä. Näkyjeni hahmot ovat aina samanlaisia traagisia vaeltajia, jotka kuljettavat kiroustaan mukanaan lempeän kärsivällisesti kuin kantaisivat lasta, kunnes tien päässä kaikki muuttuu. On ehkä hyvä merkki, että valveilla näen vahvempia kuvia kuin unissani, mutta kun nukkuakin pitäisi..

Valveminäni riipii päivän mittaan keskustelurönsyjä talteen, kahmaisee loputtomasta puhepensaikosta mehukkaimmat tertut inspiraatioämpärin täytteeksi ja lähettää koko paketin sähköpostilla myöhemmälle itselleni yön aikana perattavaksi, maisteltavaksi ja mehustettavaksi. Aamulla väsyttää, mutta hedelmäinen, kirpeä maku väreilee yhä mielen pinnalla. Maku!

Ihan oikeastihan asiat eivät ole ensiluokkaisen erinomaisessa järjestyksessä, mutta voivatko ne koskaan kovin pitkään ollakaan? Termodynamiikan toinen pääsääntö on armoton mutta lohdullinen niin kuin koko universumi itsessään. On taas varaa tunnustaa, että elämä ei ole muuta kuin sarja hapuilevia yrityksiä luoda pysyviä rakenteita toivottoman kaoottiseen maailmaan. Haastava tehtävä, mutta ei ole niin vakavaa vaikka omat rakennelmani sortuisivat aina uudestaan (ja väistämättähän ne tekevät niin). Jos en selvittelisi näitä solmuja, olisin epäilemättä sotkenut asiani jollain toisella tavalla, ja uskon tuntevani itseni sen verran hyvin että voin vilpittömästi sanoa olevani kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.

On kevät, aion ostaa ohuet sukat ja pysytellä valon puolella kuohujuomineni. Aurinkoista ja kevyesti sokeroitua vappua kaikille! Olkaa kilttejä toisillenne.

lounatuulen tiellä

2008-04-23T08:59:00.007+03:00

Hän haluaa kuulla Lounatuulen laulun nykyään joka ilta. Se on vaikea laulu, mutta osaan sen jo aika hyvin, ja sitä paitsi sitä on mukava laulaa. Hän kuuntelee tarkasti, silmät puoliummessa, hymyn aavistus kasvoillaan. Kun tullaan siihen kohtaan, jossa neiti Käärme, silmissä hopeaa, neiti vihreitä korviaan heiluttaa, hän ryömii valmiiksi peiton alle unirätteineen loppuhuipennusta odottamaan. Yleensä minua naurattaa tässä vaiheessa niin paljon, että viimeiset säkeet purkautuvat suustani vallattoman hersyvinä ja jättävät sokerisen tunteen suupieliin: Lohikäärme nimeltä Anselmus (peittojen alta ei kuulu hiiskahdustakaan) on neidin (peittokasa käpertyy vielä tiiviimmäksi sykkyräksi) uusi (nyt kasa on liikkumaton, odottava)
I-HAS-TUS! (Peittojen alta kuuluu riemukas ja hämillinen räähkäisy, ja poika ponkaisee syliini hassu hymy kasvoillaan.)

Hän haaveilee matkasta Kiinaan, lohikäärmeiden maahan. Puhumme siitä illalla kun makaamme vierekkäin hänen vuoteessaan. Olen peitellyt hänet jo kahdesti, lukenut iltasadun ja laulanut ainakin kolme laulua, ja nyt vain loikoilemme laiskoina. Hänen pörröinen päänsä lepää käsivarrellani; nuuhkaisen vaaleaa tukkaa joka tuoksuu vähän hiekalta ja paljon auringolta, kesältä melkein jo. Hän tuijottaa sinisten seinien läpi etäisyyksiin asti ja puhuu Kiinasta ja silkki-ikkunoista. Hän tahtoisi kulkea kanelinkukkien peittämää polkua ja nähdä nauravat lohikäärmeet, Anselmuksen ja neidinkin. Etenkin neidin.

Nappaan nojatuolista hänen rakkaan pehmolelulohikäärmeensä ja kysyn siltä, josko se veisi hänet unimatkalle Kiinaan. Tietenkin se suostuu. Sovimme, että he tekevät matkan tänä yönä, tapaavat muut lohikäärmeet, juovat niiden kanssa makeaa omenamehua (laulussa tosin juodaan viiniä, mutta kiellän sen heiltä sillä toinen on alaikäinen ja toinen kuski) ja tanssivat polkkaa ja hyppäävät narua! Ja aamuksi he palaavat kotiin, ja silloin saan kuulla matkasta kaiken. Näin sovimme, mutta aamulla kumpikaan ei muista palata aiheeseen. On niin kiire, kuten aamuisin aina. Ja aurinkoinen sää vie ajatukset toisiin asioihin, mummolaan ja siellä odottavaan koiranpentuun, ja lähestyvään kesään kaikkine ihanuuksineen. Emme muista Kiinaa ja lohikäärmeitä ennen seuraavaa iltaa.

Hän syöksyy ovesta sisään posket punaisina, painelee vessaan käsienpesulle ja huutaa veden lorinan yli:

"Äiti, mene katsomaan ikkunasta! Rakensin hiekkalaatikkoon Kiinan muurin! Ja puita, paljon puita!"

Katson ulos, mutta en näe mitään muuta kuin hiekkalaatikon hahmon alhaalla pihamaalla. Minun pitäisi käyttää silmälaseja, tiedän. Mutta se on varmasti hieno muuri, näen sen mielessäni: en tarvitse laseja kun suljen silmäni ja katson.

Hän syö kaksi valtavaa annosta puuroa, pesee itse hampaansa ja on vilauksessa vuoteessaan. Iltalaulun jälkeen hän kertoo, ettei lohikäärme ollutkaan jaksanut pitkän matkan päätteeksi enää lentää Kiinan muurin yli.

"Me pysähdyttiin vähän lepäämään, ja lohikäärme oli niin puhki ja muuri oli niin korkea.."
"Tiedätkö mitä voisitte tällä kertaa tehdä? Etsikää tunneli, joka menee muurin alta. Siinä lähellä virtaa pieni joki, joka sukeltaa tunneliin. Te voitte ottaa veneen ja levätä sillä aikaa kun virta kuljettaa teitä, eikä lohikäärmeen tarvitse lentää ennen kuin se on taas voimissaan."
"Mutta lohikäärme sanoi, että vene on varastettu! Se ei ollut omalla paikallaan."
"Ei sitä ole varastettu. Lohikäärme ei ehkä muistanut, että venettä säilytetään pienessä vajassa siinä lähellä. Kävelette vain vähän matkaa rantaa pitkin, vaja on siellä pensaiden takana piilossa – sitä on vaikea nähdä kauempaa, olkaa tarkkoina ettette mene ohi! Ovi on lukossa, ettei kukaan pääse viemään venettä omin lupineen. Lohikäärme tiesi ennen, missä avainta pidetään, mutta tiedätkös sinä?"

Hän pudistaa päätään vähän vakavan näköisenä. Tämä on tärkeä kohta. Kurottaudun kohti lohikäärmeen pieniä, vihreitä korvia ja kuiskaan melko kovaan ääneen:

"Avain on savupiipun ylimmäisen tiilen alla. Joudutte ehkä vähän siirtämään linnunpesää, mutta se ei ole mikään ongelma, kunhan muistatte esitellä itsenne linnulle ja kertoa, millä asialla olette ja että ette ole munavarkaita! Lintu on ihan ystävällinen ja antaa teidän kyllä ottaa avaimen."
"Mustarastas.." hän sanoo pehmeällä, unelmoivalla äänellä.
"Niin, mustarastas. Ja jos käyttäydytte oikein kauniisti, hän saattaa antaa teille muistoksi yhden kauniista, kiiltävistä sulistaan."

Me molemmat näemme mustarastaan, joen ja muurin; kuulemme irrallisen tiilen karhean kolahduksen ja tunnemme ruosteisen avaimen painon kädessämme. Tuuli suhisuttaa vihreitä latvustoja, vene liukuu rantavedessä, joenpohjan pyöreät kivet näkyvät kirkkaan veden läpi selvästi. Äkkiä hän huolestuu:

"Mutta siellä on kaksi vajaa. Kaksi ihan samanlaista vajaa!"
"Niin on. Mutta vain toisessa on savupiippu. Älä huolehdi siitä."
"Ja mitä jos me ei nähdäkään lounatuulta? Mitä jos siellä onkin vain muita tuulia?"
"Kyllä te näette sen. Se on se hymyilevä, lämmin tuuli. Se kaikkein iloisin."

Ulkona on vielä valoisaa, mutta sininen huone hämärtyy ympärillämme hiljalleen. Lohikäärme osoittaa vastapäisen seinän valtavaa karttakuvaa häntänsä kolmiokärjellä. Kartassa on vain Eurooppa, mutta saan ajatuksen sitä katsellessamme.

"Tiedätkö, jos lentäisitte lounatuulta vastaan, voisitte matkustaa Pohjois-Amerikan yli. Muistatko, kuka siellä asuu? Mitä jos kävisitte S-sedän luona samalla? Hän voisi tarjota teille teetä ja saisitte vähän levättyä. On hyvä pysähtyä hetkeksi noin pitkällä matkalla." Hän pohtii asiaa hetken.
"Onko siinä ravintolaa lähellä, siellä missä S-setä asuu?"

Nyökkään, vaikka en tiedäkään varmasti. Kyllähän kaikkialla ravintoloita on. Hänkin nyökkää, on saanut vahvistuksen omalle mielikuvalleen:

"Niin, taidankin tietää mikä paikka se on. Siellä on se mies, jolla on viikset ja cowboy-hattu, ja se omistaa sen ravintolan." (Olemme selanneet hyvin tarkasti South of the Border -esitteet, joita Amerikan paketeissa on ollut mukana.)
"Se taitaa olla sombrero eikä cowboy-hattu, vaikka muuten olet varmaankin oikeassa. Mutta – hei, mitä jos pyytäisitte S-sedän mukaan Kiinaan? Luulen, että hän lähtisi mielellään sellaiselle matkalle!"
"Onko S-sedällä ketään kaveria joka voisi myös lähteä mukaan?"
"On hänellä ainakin vaimo, jonka nimi on Laura."

Laskettuamme kaikki tuntemamme Laurat (minä tunnen kolme, hän neljä) ja puhuttuamme pitkään vaimoista ja poikaystävistä ja varsinkin pussailukavereista (minulla on – hänet mukaan lukien – kaksi, hänellä niin monta että hän sekoaa laskuissaan useaan otteeseen, ja lopulta kikatamme kuin kaistapäiset: "Et varmasti ole pussannut Ransua tai Eno-Elmeriä!") kuulemme kummallisen äänen, kuin jokin kone puhuisi:

"Minäkin - haluan - mukaan!"
"Mikä se oli?" hämmästyn. Hän osoittaa virnuillen puolimetristä robottia, joka seisoo sängyn vierellä. Ravistan päätäni.

"Ei, kulta pieni. Robotit eivät pääse mukaan tälle reissulle. Eihän lohikäärme jaksa millään kantaa teitä kaikkia. Sitä paitsi jonkunhan on jäätävä kotiin vahtimaan äitiä!" Hän ymmärtää heti, tietenkin:
"No robotti jää. Optimus jää vahtimaan."

Hyvä, että joku sentään jää! Mutta nyt on iltasuukkojen aika. Kehotan lohikäärmettä palauttamaan pojan aamuksi kotiin, sillä päiväkodissa on retkipäivä eväsleipineen kaikkineen, ja olisi tylsää jos se jäisi väliin. Tilaan seurueelta tuliaisiksi kiinalaista silkkiä, peittelen vielä kerran ja lähetän lentosuukon ovelta. Hän vilkuttaa minulle sängystä, tuo pieni seikkailija.

On tietysti lyhyempiäkin reittejä Kiinaan, mutta mikään niistä ei ole niin kuin lounatuulen tie.

kuohu

2008-04-11T11:42:00.002+03:00

Järjetön päivityslaiskuus vaivaa. Ajatukset sinkoilevat kuin pudottaisi rasiallisen neuloja kivilattialle (minkä olen muuten tehnyt hiljattain, paitsi että lattia oli muovia), missään ei ole muotoa edelleenkään. Valon vaikutus tuntuu, saan lähes maanisia puuskia: ompelin kahdessa viikossa kahdeksan laukkua; en nyt mistään erityisestä syystä, sattuipa vain laukuttamaan. Nautin väreistä ja niiden yhdistelemisestä aivan tolkuttomasti, silmät suorastaan ahmivat herkullisia väriliittoja: pinkkiä ja vihreää, oranssia ja mustaa, vihreää ja mustaa, ruskean sävyjä. Sielu syöksee syövereistään uusia ideoita, kaikkia ei edes ehdi kirjata ylös.

Ompelemisen lisäksi olen alkanut taas nauttia ruoanlaitosta, istunut ystävien kanssa laulamassa aamuun asti, havainnut vihdoinkin kaipaavani piirtämistä, käynyt elokuvissa ja teatterissa, tilannut veljeltäni kitaran lainaksi ja ostanut siihen kieletkin valmiiksi, nähnyt hurjan symbolisia unia, juonut punaviiniä – ja myös valkoviiniä, sillä kesä on jo nurkan takana – sekä tuntenut kuohuvan kevätvoiman nousevan talviuneliaisuuden lamaannuttavan paksun peiton alta.

Olen myös vaivihkaa ohjaillut ystäviäni uusien musiikkielämysten pariin. Kyllä ne nyt ymmärtävät, että Regina Spektorilla on paisuva, poksuva, raapiva, kietoutuva, muhkea, mehukas ja rajattomasti muotoutuva barbapapaääni tai että Ville Leinosen ääni tuntuu korvissa ja sielussa samalta kuin iholla tuntuu lämpimänä kesäaamuna karhealta laiturilta alastomana ilmanlämpöiseen, peilityyneen veteen solahtaminen.

Pakotettuna olen myös ajatellut tulevaisuutta, mutta en kovinkaan toiveikkaasti. Työsopimus päättyy kesäkuun lopussa, jatkoa ei ole luvassa. Ei aavistustakaan, mitä aikoisin. Saa ehdottaa!

huihai

2008-03-19T12:31:00.002+02:00

Levottomuus. Loputon, aluton, muodoton, hahmoton, katala, hankala levottomuus. Pyörin, hytkyn, naksuttelen, naputtelen, hyräilen, poksahtelen, ritsahtelen, kopsahtelen. Karuselli pyörii. Päässä. Sisällä. Yöllä ja töissä. Ja aina, mutta varsinkin. Olen heilahduksen tai kahden päässä haltioitumisesta, niin kuin aina keväällä.

Kevät! Mitä! Elämä! Elämä? Sinne, tänne, tästä tonne, eiku, mutku, noku! Hei! Missä tolkku, missä tarkoitus? Olen peili, varoitus: Älä ajelehdi, näin käy, tulet tällaiseksi. Enkä edes välitä. Jonkun pitää olla vastuuton, jonkun pitää tehdä virheet! Minä olen aina ollut se, jatkan siis! Silti mietityttää. Yhtä lailla palaa loppuun se, joka on kuin minä, kuin se, joka tekee kaikkensa ollakseen mahdollisimman vähän kuin minä.

On hauskaa olla irrallaan ja etsiä, mutta soisin suunnan jo löytyvän.

(Niin joo, meemivastaukset löytyvät edellisen postauksen kommenttilaatikosta!)

saat hyppiä muttet kävellä

2008-03-15T00:25:00.007+02:00

Lilithillä oli tämmöinen juttu. Saa jättää viestiä kommenttilaatikkoon, jos haluaa itsestään kerrottavan!

Kirjaa nimesi kommentointiin niin kerron sinusta

1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
8. Jos teen tämän sinusta, laitathan tämän blogiisi.

Ja näin kertoi Lilith minusta:

Neiti Minkkinen:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen on aika lailla anonyymi, en muista että olisin teksteistä koskaan bongannut viitteitä asuinpaikkaan tai muuhunkaan tunnistettavuuteen.

2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Nirvana. Melankoliaa.

3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
NIN ja hillitön, lähes yletön lukeminen

4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Taiteellisuudesta. Itse olisin sitä mielelläni, mutta ei irtoo, ei.

5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Kyselin kerran että kuka minua lukee ja ilmoittauduit kommenttilaatikkoon.

6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
No minkistä tietenkin!

7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Jos nimimerkkiäsi sinuteltaisiin, mikä se olisi? Että jos sinunkaupoille tässä.

(Vastauksena viimeiseen: luulenpa, että varminta olisi vääntää joku oma lempinimi)

***
Loviisan ajatuksia minusta:

1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti minkkinen, elintärkeä mulle. Tai ehkä ennemminkin ihminen minkkisen naamion takana. Piristäjä ja pahan päivän parantaja, joskus jopa vahingossa. Ihana.

2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Noniin, tekisinkö luettelon? Vastaan Smashing Pumpkins, vaikka muitakin on lukemattomat määrät. Kurpitsat ovat kuitenkin täyttäneet elämääni eniten ja ihan pelkästään sinun vuoksesi.

3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
Ystävät, musiikki, sarkasmi. Myös leffainnostus, joskin leffamaku taitaa ainakin toistaiseksi olla erilainen. Ei varmaan ole kauaa, kun joud.. pääsen lähemmäs vaikutuspiiriäsi.

4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Monista asioista! Ilmeisimpien ulkonäköön ja taiteellisuuteen liittyvien asioiden lisäksi myös mm. oivaltavasta ja sujuvasta, virheettömästä tekstistä.

5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Jollei lasketa niitä ohimeneviä vilahduksia siellä eräällä keskustelufoorumilla, muistan erään valokuvan, jonka joskus näytit. Sinä ja lapsi. Mietin, että ei tuo näytä yhtään siltä!

6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Jänes! Ei tarvinne perustella.

7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Hmm.. Kysyä... Onko tämä nyt se kohta, jossa kositaan?

***

Näin tuumii minusta Careliana:

1. Kerron sinusta jotain.
Mystinen, kiehtova hahmo. Ei levittele persoonaansa (joo luitko väärin? sanoin "per-soo-naan-sa"!) kuin avointa kirjaa, mutta tuttavuuden syventyessa paljastaa itsestään jatkuvasti uusia kykyjä ja hienoja ominaisuuksia.

2. Mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Twin Peaksin tunnari. Kahdestakin syystä: ensinnäkin David Lynchin takia ja toisekseen siksi, että siinä tunnarissa on jotain samanlaista eteerisyyttä kuin sinussakin.

3. Jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
Mieltymys kirjoittamiseen. Ja poikamme puhuvat samaa kieltä.

4. Mistä saattaisin kadehtia sinua.
Kuvataiteellisesta lahjakkuudesta, kädentaidoista. Kyvystä haltioitua.

5. Ensimmäinen muistoni sinusta.
Edelleen ensivaikutelma ensimmäisellä livetapaamisella: Wow mikä kaunotar! Mutta vähäpuheisempi kuin kuvittelin (no okei joo, jos paikalla ollaan minä ja Lappis, on kai turha kuvitellakaan että muut mitään puheenvuoroa saisi).

6. Eläin, josta tulet mieleeni.
Heh, luulitko että toistan sen taannoisen vertaukseni? Lällällää, enpäs. Vaan valitsen ison kissan sinullekin, tiikerin: kaunis ja kiehtova mutta ei ihan helposti lähestyttävä. Ja poikastasi puolustat ja suojelet viimeiseen raitaan asti, aina.

7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Miksi et halua, että sinua pidetään ennen kaikkea taiteellisena ihmisenä? (Vastaus: En tiedä. Ehkä siksi että taiteellisuus ei kerro ihmisestä oikeastaan mitään. Eikä siitä tähän mennessä ole ollut juurikaan iloa. Saatan olla vähän pettynytkin siihen että en osaa toteuttaa tai hyödyntää niinkin vahvaa taipumusta.)

***
Ja lopuksi Tiia:

1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen, kuulostaa salaperäiseltä…

2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Kaikki David Lynchiiin liittyvä.

3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
No tämän sanoit jo itsekin - neulominen, lukeminen ja vihreä. Lisään tähän listaan elokuvat, kyllä meillä samanlaisia kiinnostuksia niissäkin löytyy!

4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Luovuus.

5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Siellä Eräällä Foorumilla kuva sinusta ja lapsestasi sekä kotinne joulun aikaan. Kaunista.

6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Kyllä sinussa jotain kissamaisuutta on.

7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Onko tatuoinnillasi jokin tarina? (Olin kahta päivää vaille 18, haaveillut tatuoinnista vuosia. Menin liikkeeseen, selasin albumia kunnes kissa tuli vastaan. Siitä tuli samanvärinen kuin edesmenneestä kissastani, joka tuli luokseni sinä jouluna kun olin neljän. Luonteikas ja kiltti kolli, kujakissojen sukua. Naukusti.

***

Muuten ei mitään jänskää uutta ole tapahtunut. Elämä on ollut jotenkin hankalaa, johtunee unen vähyydestä, ja kaikki pienetkin harmit iskeytyvät kasvoille märän rätin tapaan. Viikonloppukaan ei paljon pelasta kun suunnitelmat muuttuivat pyytämättä. Olen kiukutellut kaikille koko viikon, ja sama linja jatkuu varmaan vielä seuraavankin.

Olen saattanut kuunnella vähän liikaa Sydäreitä, sillä viime yönä näin unta että olin orkesterin keikalla taas. Se keikka vain ei loppunut ollenkaan, aina tuli encore. Viimeisillä kerroilla lavalle astuivat poikkihuilua soittava Tuomas ja bassonsa sähkökitaraan vaihtanut Tomi esittämään jonkin herkän dueton. En muista mitä tarkalleen, mutta somasti he seisoivat päät yhdessä nuottitelineen edessä ja heläyttelivät kauniita melodioitaan. Minä kömmin esiin lavan alta, jonne jostain syystä olin ryöminyt, ja heiluttelin molemmissa käsissäni muhkeaa avainnippua hyppien samalla riemukkaasti pitkin nurmikkoa. Aamulla herätessäni päässäni soi (kuten varmaan oli koko yön soinut) 100 rikki. Ah!

Tänään oli niin tylsää, että päätin vihdoin opetella käyttämään MySpacea. Siellä siis ollaan, saa ryhtyä kaveriksi, jee! En kyllä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä, mutta sama ongelma on elämänkin suhteen, ja silti hengaan mukana. Hahaa.

<3 , <3

2008-03-12T21:00:00.005+02:00

Viime viikko oli vähän kehno, mutta sen pelasti (edellisessä postauksessa markkinoidun Polkadot Cadaverin lisäksi) mahtava lauantai-ilta Libertéssä. Sydän, sydän rokkasi jälleen kerran niin että hiki lensi. Niin ja veri. Lavalla suoritettu rituaalimurha nauratti enemmän kuin mikään muu vähään aikaan. Pompittua ja riehuttua tuli pitkästä aikaa oikein kunnolla, ja vähän pakkokin oli kun kerran eturiviin oli pitänyt ängetä. Kaiken kaikkiaan ilta oli erinomaisen riehakas juuri sellaisella vinoutuneen hyväntuulisella sydärimäisellä tavalla, mutta eipä tuon bändin keikoilla koskaan tee mieli murjottaa muutenkaan.

Jos olisin selviytynyt loppuyöstä ilman venähtänyttä nilkkaa ja kadonnutta puhelinta, olisi riemua riittänyt ehkä useammaksikin päiväksi. Nilkka onneksi on palautunut jo lähes ennalleen, mutta puhelinta ei ole löytynyt edelleenkään - on kai uskottava, että se on varastettu. Harmittaa toki, mutta ei jostain syystä ainakaan vielä ihan niin paljon kuin kuvittelin. Tympeimmältä tuntuu ajatella, että kaikki ne henkilökohtaiset, tärkeät tekstiviestit ovat nyt jossain, väärissä käsissä jopa ehkä - mutta toivottavasti ne on kuitenkin tuhottu.

Tänäänkään ei ollut erityisen hyvä päivä, mutta se parani kun pääsin kotiin ja löysin eteisen lattialta tärkeää postia. Ensikuuntelulla levy vaikutti lähinnä kaoottiselta, mutta illalla, kun olin sekä eliminoinut tiski- ja pyykkivuoren että taistellut yliväsyneen, mekastavan lapsen sänkyynsä, otin lätyn uusintakuunteluun.. ja nyt se taitaa soida neljättä kertaa. Ja hyvä se on! Vähän erilaista äänimaisemaa taas, mutta toimii. Kyllä tällä kevään yli mennään!

Millaista elämä olisikaan ilman musiikkia? En taida haluta tietää.

Laitetaanpa loppuun vielä video, jonka joku ihana ihminen on kuvannut lauantaina:

how to survive PMS

2008-03-08T13:12:00.004+02:00

Aivopesusta vastaa toveri stenius. Taas kerran. <3

kurpitsaa ja kunniaa

2008-03-06T08:47:00.008+02:00

Vähänkö olen otettu. Sain Lilithiltä kunniamerkin:

Ei tämmöisiä koskaan ennen ole minulle annettu! Kiitos! Ja koska hyvä pitää laittaa kiertämään, lähetän vastaavan tunnustuksen vaikkapa seuraaville blogeille:

Yllättävä käänne
Virtaa sanoista
Ajantappovideo

Tunnustuksen on ansainnut tietysti myös itse Lilith, jonka riemastuttavan piikikkäitä päivityksiä olen innoissani ravannut lukemassa aina siitä lähtien kun blogien ihmeelliseen maailmaan ajauduin. Haluaisin palkita myös pari muuta blogia, mutta koska ne ovat salasanan takana tai muuten sellaisia etteivät niiden kirjoittajat välttämättä julkista tunnustusta kaipaa, lähetän tässä vain salaisen, supercoolin vilkutuksen: you know who you are..!

Sitten vieläkin (!) kiihdyttävämpiin asioihin: The Smashing Pumpkins, maanantai, Jäähalli, aaahhh!!! Vaikka Billy ei tajunnutkaan kosia minua, olin silti varsin tyytyväinen illan antiin. Keikka käynnistyi melko vaisusti, luulen että yleisö olisi päässyt paremmin mukaan vähän räväkämmän aloituksen myötä, mutta vähitellen tunnelma lämpeni ja lopulta suorastaan räjähti käsiin. Olen kuullut illasta sekä erittäin pettyneitä että sangen kiittäviä arvioita, ja omakin mielipiteeni on hieman kaksijakoinen: toisaalta harmitti, että muutamia odottamiani biisejä ei tullutkaan ja että yli kaiken rakastamani Ava Adore oli, no, pettymys, mutta siinäpä ne nurkumisen aiheet sitten olivatkin. Hieno keikka, kerrassaan; olen ihan huumassa vieläkin. Ja Billy oli ihana:

Eipä tässä kai muuta. Paitsi viikonloppuna Sydän, sydäntä. Iih!

Niin ja viekää tuo talvi hei pois. Minä en ainakaan tilannut sitä.

odotetaan kultaista laivaa

2008-02-26T22:46:00.003+02:00

Tekee mieli yökahvia, mutta se olisi silkkaa hulluutta eikä kuitenkaan maistuisi oikealta. Oikea yökahvi nautitaan kesällä, ulkona, laskuhumalassa, kädet väsymyksestä vavahdellen. Minulla on niin ikävä kesää, se puskee kuuran läpi ja kiemurtelee kevyenä tuoksuna niihin hetkiin jolloin kaikki muu on pysähdyksissä ja mieli vaeltaa missä mielii. En tiedä uskoako kesään edes enää. Viime kesä tuntuu pahviselta, niin kauan siitä on.

Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan uusi levy on pelottavan hyvä. Tajusin sen vasta äsken kun oli kunnolla aikaa kuunnella se kokonaan. Yleensä Kauko on kesämiehiäni, mutta tämä ei ole mikään kesälevy. (Ehkä, ehkä se voisi sopia elokuun öihin.. mutta ehkä sittenkään ei. Tai ehkä kesä tosiaan on liian kaukana.)

Kävin tänään ammatinvalintapsykologilla. En koe ainakaan vielä hyötyneeni, mutta tämä olikin vasta ensimmäinen käynti. En oikeastaan tiedä miksi menen sinne kuulemaan asioita jotka jo tiedän. Testien tulokset ovat olleet samoja viimeiset kymmenen vuotta. Miksi en ole vieläkään matkalla oikeaan suuntaan?

notkahdus

2008-02-26T09:29:00.002+02:00

En koskaan nuku selälläni paitsi vahingossa, ja siihen on syynsä. Jos sattumalta nukahdankin, herään tavallisesti hetken kuluttua tukehtumisen tunteeseen. Toisinaan en herää vaan näen painajaisia koko yön. Nämä painajaiset ovat aivan omaa luokkaansa, tulvillaan viekkaasti hymyilevää levotonta uhkaa, riemunkirjavaa kaaosta ja räikeää kauhua. Niistä herää hikisenä ja henkeään haukkoen, eikä seuraavana päivänä tunne oloaan lainkaan levänneeksi.

Viimeöinen uni oli hirveimpiä koskaan. Minulla oli suhde vieraaseen mieheen, mikä sinänsä ei vielä ollut kamalaa, vaikka tunsinkin tukahduttavaa syyllisyyttä harhapoluille joutumisestani. Pahinta oli se, että en pystynyt muistamaan, miten olin hänet luokseni pyytänyt. En kyennyt mitenkään palauttamaan mieleen tapaamistamme ja siihen johtaneita seikkoja, enkä tiennyt mitä ensikohtaamisen jälkeen oli tapahtunut. Tiesin vain, että olin sotkenut asiani pahemman kerran. Lopulta ajoin hänet pois, niin luulin, panin päähäni mustan huivin ja tanssin villisti laulaen samalla kimeällä äänellä nuotin vierestä kaameaa laulua jossa puhuttiin jotain sielusta, en muista tarkalleen. Yhtäkkiä tajusin, että mies oli kylpyhuoneessani, istui ammeessa, eikä ollut ollenkaan lähtenyt. Häpeä rysähti niskaani kuin raivo, yhtä tuhoisin seurauksin. Oivalsin tulleeni hulluksi! Tajusin tehneeni asioita joista en muistanut mitään, en yhtään mitään, ja että olin koko ajan kuvitellut toisenlaisen elämän. Olin käyttänyt sijaismuistia omani sijaan. Mikään ei ollutkaan niin kuin olin olettanut!

En ole ehkä koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa kuin tuo tunne. Mihin voi luottaa, jos omaan mieleensä ei voi? Vapisin kauhusta, mutta toisaalta hulluus vapautti tavallaan hieman. Kiipesin ammeeseen punainen mekko ylläni ja mustat sukkahousut jalassani, käperryin alastoman miehen kylkeen ja kerroin hänelle, että en ole ollut täysissä järjissäni ties kuinka pitkään aikaan. Hän hymyili sen näköisenä, että oli kyllä tiennyt sen jo.

Seuraavaksi kuljin huoneissa, huoneet olivat täynnä ihmisiä jotka eivät pitäneet minusta, astuin heidän ohitseen, kiersin taloa. Tulin lopulta isoon, lähes tyhjään saliin, jossa paras ystäväni istui lattialla Regina Spektorin kanssa. Ohitin ystäväni kopeasti ja liimauduin Reginan kylkeen. Hän ei ollut kovinkaan innostunut minusta, ennen kuin kaivoin esiin muistikirjani, jonne olin taiteillut eräänlaisen värikkään lautapelin, jonka teema oli jotain tyyliin "miten pilasin elämäni". Yhden ruudun aiheena oli juuri Regina Spektor. Näytin sen hänelle, ja hän innostui siinä määrin että vaihtoi kitaraani hopeiset kielet ja viritti sen. Myöhemmin hän tuli vielä oven taakse ja toi minulle Regina Spektor -logolla koristeltuja arpakuutioita ja plektroja; vihreitä ja sinisiä ja pinkkejä. Olin pökertyä ihastuksesta. Mutta sitten aloin selittää Reginalle, kuinka olen itse asiassa tullut hulluksi ja tärvännyt kaiken. Ja sitten nolostuin ja poistuin tilanteesta. Ja heräsin, hikeä valuen. Kaikkia jäseniä särki. Oli vielä yö.

Tiedän nähneeni unta, sillä minulla ei ole kylpyammetta eikä kitaraa.

välitilataidetta

2008-02-26T00:05:00.003+02:00

Tiedän, ettei pitäisi nukahtaa sohvalle iltaseitsemältä, mutta minkäs sille mahtaa. Olen unirytmitajuton. Ja valitettavan hereillä siis. Istun sohvalla ja vääntelen sanoja päässäni. Mietin psykologista silmätulehdusta ja sitä, mitä tapahtuu kun ajan hermo romahtaa. Katselen maalauksia, jotka ovat parhaimmillaan hämärässä, ihan niin kuin elämäkin. Juon holtittoman paljon teetä.

Viikonloput ovat hienoja ja aivan liian lyhyitä. En käy nykyään missään, korkeintaan lähijunailen istumaan jonkun lattialle viinilasi kädessäni. Tai siis, sehän on lähes parasta mitä voi tehdä! Mutta aina tulee maanantai.

Nouseva teema näinä aikoina on miksi kaikki jää aina kesken, ja mistä lähtien? On mahdollista, että joudun pitkälle aikamatkalle. Vaikka mieluiten kai jäisin hömelönä nököttämään tähän, kahden unen väliin.

Olisi paljon sanottavaa monelle, mutta en jaksa. Joillekin tuli jo sanottua ja joillekin ei uskalla. Menen kuitenkin etsimään unta. Uni on lähinnä muuta kuin sanoja. Joskus sanoista ei enää ole.

haastetta

2008-02-17T16:18:00.002+02:00

Lilith oli heittänyt haasteen, joten kokeillaanpa.

1) Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla.

1. Perhe
Ei kovin paljon käsitelty teema blogissani. Tässä kirjoituksessa kuitenkin siivu perhe-elämää parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Myös lisääntymisaihetta käsitellään ohimennen.

2. Ystävyys
Minusta tuntuu, että ystävyys on hyvin usein juuri tätä: turvapaikan tarjoamista. Ja koska sitä ei tehdä velvollisuudesta vaan rakkaudesta, yhteinen maailmalta piileskely on pohjimmiltaan iloista, ei ikävää. Vaikka naurun lomassa vähän itkettäisiinkin.

3. Rakkaus
Taikaa se on.

4. Minä itse
Osa totuudesta. Ehkä.

5. Mitä tahansa
Tykkään tästä kirjoituksesta, en tiedä miksi.

2) Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään sama. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Haastan kaikki! Suosikeissani on nykyään kauhean vähän blogeja, olen tullut laiskaksi lukijaksi. Monet ovat vasta aloittaneet bloginsa, joten en tiedä löytyykö näitä kaikkia teemoja heidän kirjoituksistaan vielä. En siis lähde haastekierrokselle, vaan heitän ilmaan - saa napata kiinni!

3) Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.
Tämä hoidettu.

valoja ja kuita

2008-02-12T14:14:00.000+02:00

Onhan onneksi helmikuu. Ei se tietenkään mitään takaa, olen vieläkin hidas ja sumuinen, mutta kuulostaahan helmikuu jo paljon heleämmältä kuin synkkä ja varjoisa tammikuu. (Suomen kielessä ovat kuukausien nimet varsin kauniita, muuten. Ei niitä tule edes ajatelleeksi arkipuheessa, on niin tottunut kai, mutta että pearl moon, onko se samettisen yötaivaan hohtavin helmi, kuu jonka kasvot vaihtuvat joka kierroksella? Mikä naamioleikki..) Valoakin on jo enemmän! Tänään matkustin sillä myöhäisemmällä bussilla ja silti oli vielä valoisaa kun pääsin kotiin. En enää olisi huolissani kaamoksesta. Paitsi että.

Säikeet hiutuvat ritisten ohuemmiksi, enkä tosiaan tiedä onko kaikki syytä vai seurausta. Olen jostain syystä kuvitellut asioiden olevan paremmalla tolalla kuin ne ilmeisesti ovat, ja tämä hämmentää. Muutamia viikkoja jatkunut alakulo nostaa esiin ikäviä yllätyksiä: ne ihanat pienet ja suuremmatkin ilot, joiden on kuvitellut uiskentelevan sameassa syvyydessä ehkä hieman tavallista uneliaampina mutta silti ehdottoman voimissaan, pulpahtelevat nyt yksi kerrallaan elottomina pintaan. Kummallista, että voi elää niin, luulla että kaikki on pääasiassa hyvin, ja sitten.

Pitäisi sinnitellä ollakseen rakastettava! Urheilla ja ahkeroida, ulkoilla ja harrastaa, nauraa ja hassutella! Tiedän. Ja jos nukkuisin yöni, ehkä jaksaisin. Viime yönä päässä soi melankolinen sikermä, pyöriskelin ja huokailin tuntikausia ja vajosin lopulta painajaisiin. Tämä menee ohi kyllä, ja toivon että kaikki ympärilläni ymmärtävät sen.

Kaivoin vaatehuoneen perältä vanhan maalauksen, tuossa se tuijottaa minua. Sille pitäisi tehdä jotain, antaa uusi elämä, viimeistellä, jotain. Ehkä huomenna. Tänään en aio tehdä enää muuta kuin nukkua.

it is happening again

2008-01-30T23:38:00.000+02:00

Mörkö lipuu kohti. Se on lähistöllä, varpaita paleltaa. Ulkoa kuuluu sateen ääntä, laiskaa, hidasta tiputtelua, on kuin sadekaan ei oikein pystyisi. Minä ja sade, pitäisi ja pitäisi, mutta.

Huoneita ei sinänsä ole ylimääräisiä, mutta niissä on liikaa tilaa. Kaikuu, ei kodeissa kuulu kaikua! Omat hiljaiset viikkoni vietän yhden neliömetrin sisällä, hämärässä luolassa, rajatulla alueella. Olohuoneeseen en uskaltaudu, olen kuin pelästynyt pieni eläin kyhjöttäessäni yksin sohvassa teekuppini kanssa. Huone on niin valtava ja minä vain itseni mittainen. Ja on kylmä, sillä Mörkö ei ole kaukana. Tilan läpi käy viima.

Viikolla en elä ollenkaan. Nieleskelen vain. Uusista ihanasti narskuvista pitsikuvioisista kumisaappaista ei ole tallaamaan reippaasti arkisia polkuja, liskonnahkaisiksi kuivuneet kädet eivät lennähtele pirteinä, pulleina kyyhkysinä asettelemaan ja järjestelemään sitä ja tätä ja tuota. Silmät eivät painu kiinni edes väsymyksestä, saati hurman aavistuksesta. Mitä tämä tällainen on?

Olen jo nähnyt taivaalla valoa, aamulla kerran koko valtava kupu oli kauttaaltaan haaleanvaaleansininen, enkä edes ollut pahasti myöhässä. Päivä venyi myös toisesta päästään, katulamput syttyivät vasta virka-ajan päätyttyä - ollaan siis voiton puolella jo, ja silti! Miksi bloggaan keskellä yötä otsa niin kurtussa että ohimoita särkee? Mitä tämä oikein on?!

Eilen ui sieluun kevään tuoksuja, päätin rakentaa oman huhtikuun kun sitä tulevaa ei kenties tulekaan (huhtikuusta ei koskaan ole varmuutta!). Kevään rakentaminen alkaa vihreistä omenoista, päätin; ostin pussillisen, ja ehostettu tunnelma kesti bussimatkan ajan. Kotona kulho oli vääränlainen, omenat menettivät raikkaan luonteensa. Valoa ei tietenkään ollut riittävästi. Ensi kerralla kokeilen tulppaaneja. Uudet verhot eivät olisi pahitteeksi nekään.

Itkin tänään töissä. Kahdesti. Syystä ja syyttä, salaa kun muut olivat lähteneet. Olen vain ihan kamalan väsynyt ja joinakin hetkinä jokseenkin varma siitä, että tietyt säikeet eivät jaksa venyä tämän valottoman kaamoslammikon vastarannalle asti. Olen kyllä ennakkotilannut rullakollisen hymyjä, hyvyyttä ja voimaa sekä säkkitolkulla innostusta, leikkisyyttä ja viehkeyttä, mutta toimitusaika on yleensä niin pitkä, että kärsivällisinkin kyllästyy odottamaan.

Tilasin myös unta, mutta toimitus on viivästynyt jostain syystä. Ehkäpä neliöni on luisunut jakelualueen ulkopuolelle. Ehkäpä Mörkö seisoo Nukkumatin tiellä.

hetki ennen

2008-01-29T12:39:00.000+02:00

Tavallista sujuvampaankin talveen mahtuu tahmeutta. Univelkaa ei ole viisasta ottaa, mutta joskus on pakko. Sen tuntee sitten nahoissaan, lihoissaan ja kaikissa muissakin tahoissaan näinä verkkaisesti etenevinä arkipäivinä, kun koko maailma tuntuu olevan yhtä ja samaa ruokatunnin jälkeistä lupsuvaluomista puolikoomaa. Väsyttää siis, ihan mahdottomasti. Ja väsymys tekee mahdottomuudesta maailmankaikkeuden ainoan ulottuvuuden. Sen alle litistyy.

Olen saanut itseni kiinni haaveilusta. Keväthulluus tekee tuloaan: kaipaan muutosta. En välttämättä ole sen tarpeessa, mutta luonteeni tuntien se tulee joka tapauksessa. Elämän osa-alueista yksi ainoa on sellainen, jonka kanssa en enää tule enkä haluakaan tulla toimeen, ja tietysti se on juuri se pakan alimmainen kortti, nuhruinen kerniliina jonka päälle olen sinänsä somasti hohtelevat tunnearvokkaat pöytähopeani kasannut. Se pitäisi vaihtaa uuteen, mutta silloin menee uusiksi koko asetelma. Enkä tiedä mistä aloittaa.

Jostain syystä olen ajatellut paljon viime kevään ensimmäisiä aurinkoisia päiviä. Taivas oli sininen, maalasin pitkästä aikaa, kelluskelin paineetta suvannossa tietäen, että koko elämä oli ajautumassa syöksyyn kohti uutta. Tietoisuus tulevasta murroksesta, silmänräpäyksen mittainen hetki tahratonta, vastaanottavaista mieltä. Auringon kirkastama kevättaivas. Kaipaan sitä varmuutta, se oli silkkaa valoa.

mustia ruusuja hangella

2008-01-08T21:04:00.000+02:00

Ostinpa levyn. Vihdoinkin - on ollut aikeena jo jonkin aikaa. Joistakin asioista vain tietää pitävänsä vaikkei niitä vielä tunnekaan, ja tämä bändi oli juuri sellainen juttu - ideana ihan fantastinen, ja nyt kun sain levyn käsiini, saan ilokseni todeta ettei toteutuksessakaan ole moittimista. Kansikuva on hyytävän ihana, olen tuijotellut sitä pitkin iltaa kylmien väreiden vilistäessä iholla. Ja huomasin vasta tänään, että levy on julkaistu syntymäpäivänäni. Outo sattuma, jos sellaisiin uskoo.

Levystä ja etenkin kansikuvasta tulee mieleen Mustapukuinen nainen, jonka näin Vantaan näyttämöllä vuonna 1996. Se oli kaikkien aikojen karmivin kulttuurielämys, hyvällä tavalla siis. Näin painajaisia varmaan vuoden sen jälkeen. Näytelmää esitetään silloin tällöin muissakin teattereissa, mutta minä en ikimaailmassa halua nähdä sitä uudelleen. Suosittelen sitä kuitenkin - en lämpimästi, vaan suorastaan kalmankylmästi! Kuvittelisin, että kauhunäytelmää on haasteellista tehdä, mutta ainakin tuolla kerralla oli onnistuttu hengästyttävän hienosti. Asuin siihen aikaan kommuunissa, isossa vanhassa huojuvassa talossa joka narahteli ja huokaili itsekseen, ja jouduin palaamaan teatterista yksin pimeään kotiin jonne ei ollut tulossa ketään ennen seuraavaa iltapäivää. En ollut kovin levollisella mielellä sinä yönä..

The Woman in Black on olemassa myös elokuvana. Toivottavasti en koskaan hairahdu katsomaan sitä! En yleensä säiky elokuvia, mutta klassiset kummitusjutut ovat asia erikseen. Sumuiset nummet, lehdettömät puut, sammaloituneet hautakivet, vanha kartano, synkät hahmot jotka palaavat rajan takaa tai eivät ole koskaan sen yli kokonaan astuneetkaan.. brrr!

Kummallista sinänsä, mutta olen iloinen että talvi tuli viimein. Maailma on kauniimpi ja miellyttävän vaimea; äänet eivät murskaudu katuun vaan kilahtelevat hipihiljaa toisiaan vasten lumisessa pehmeydessä. Luistinradat ja pulkkamäet tuntuvat ajankohtaisilta taas. Iltapalaksi nautitaan nostalgisia talviherkkuja kuten lämpimiä voileipiä ja paistettuja banaaneja vaniljajäätelön kera. Poskilla on väriä, unisukat lämmittävät öisin, aamut ovat niin hiljaisia että tuntuvat hassulta erehdykseltä. Ei edes harmita herätä.

drippin' honey

2008-01-04T10:24:00.000+02:00

Uunituore vuosi on pullahtanut pöydälle paljon edellisen vuoden alkua makoisampana. Ei tässä mitään ihmeellistä ole tapahtunut, mutta eipä ole suuria murheitakaan märehdittävänä. Tammikuu on tammikuuksi melkoisen kepeän oloinen. Hyräilen kulkiessani, se on hyväksi. Monta kertaa päivässä ratkean leveään hymyyn, kun mieleen juolahtaa hykerryttäviä hetkiä ja kiherryttäviä keskustelunpätkiä lähimenneisyydestä. Olen viime aikoina tuntenut ihan erityistä iloa siitä, miten upeita ihmisiä elämässäni on. Ja olemassa yleensäkin! Huomattava osa maailman ihmisistä on pääasiassa ihanaa porukkaa. Jollain tavalla ainakin.

Viime vuosi oli ennen kaikkea ihmissuhteiden vuosi. Ystävyydet testattiin ja kestäviksi todettiin, mistä olen äärimmäisen onnellinen: läheisimmät ovat nyt vieläkin läheisempiä, enkä enää päästäisi heitä elämästäni minnekään. Myös vuosien takaisia ystäviä ja tuttavia on etupäässä Facebookin kautta löytynyt kasoittain, ja heidän kuulumisiinsa perehtyminen ja nostalgiasokerissa piehtarointi on ollut antoisaa, jopa imelää ja katkeransuloistakin. Entä sitten ihkauudet tuttavuudet! Vuoden jokaisessa isommassa mutkassa kyytiin on kiivennyt uusia matkakumppaneita, joiden seura on tehnyt pimeimpienkin kuukausien halki huristelusta unohtumattoman elämysretken.

On ollut vaikeitakin aikoja, niin minulla kuin ystävillänikin. Kevään kaksi pitkää työttömyyskuukautta koettelivat paitsi omia hermojani, myös lähimpieni sietokykyä. Olin eittämättä rasittavaa kuunneltavaa silloin, mutta niin vain siitäkin selvittiin. Ja sitten tuli kesä, joka ylitti hurmaavuudessaan kaikki aikaisemmat kesät, jopa sen edellisen, jota luulin parhaaksi koskaan. Kesä oli hyvä ja lempeä, mutta loppui aikanaan. Syksy toi tullessaan tahmeuden, surun ja kauhun: koskaan ei lähipiirissäni ole koettu niin monia menetyksiä ja pettymyksiä kuin kuluneen syksyn ja talven aikana. Itse säästyin suuremmilta koettelemuksilta, mutta rakkaiden tuska tuntui omallakin iholla. Luulen puutteellisen empatiakykyni jopa hitusen kehittyneen kaikkien käänteiden seurauksena. Ihan aavistuksen verran vain, mutta kuitenkin!

Tekisi mieli kiittää kaikkia tärkeimpiä ihmisiä kaikesta ihan nimeltä mainiten, mutta ehkä he haluavat pysytellä varjoissa. Jos sanoisin sen näin:

Kiitos ihanaisille jäniskorvarinkiläisille, joiden lempeys, vahvuus, viisaus ja villi huumori ovat kantaneet minua yli kurjimpienkin päivien - ilman teitä arki olisi niin harmaata, etten jaksaisi aamuisin edes avata silmiäni. En olisi ikinä uskonut, että vielä (tai vasta) aikuisiällä voisi muodostua näin tiiviitä ystäväporukoita, mutta olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä että niin on kuitenkin käynyt. Olette rakkaita!

Aivan erityinen kiitos sille espoolaiselle herrasmiehelle, joka on paitsi pelastellut neitoa milloin mistäkin pulasta ja ilahduttanut maailman parhaalla joululahjalla, myös opettanut tälle jotain ihan uutta ihmissuhteista ja yhdessäolosta. Kuluneet kuukaudet ovat olleet alusta lähtien ihania kaikkine hassuine yksityiskohtineen (kenen muun seurassa muka päähäni kesken treffien istahtaa pulu?!) ja iholla kiipeilyineen. Viihdyn, on hyvä näin.

Kiitokset myös kaikille niille rakkaille, rohkeille ja räävittömille mussukoilleni, joiden kanssa ei etäisyyksien, olosuhteiden tai aikatauluristiriitojen vuoksi tule oltua tekemisissä niin paljon kuin olisi suotavaa. Onneksi virtuaalimaailma tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia pitää ystäviin yhteyttä - jo pelkkä parin lauseen sähköpostiviesti, satunnainen mesejuoruilusessio tai lampaalla nakkaaminen Facebookissa riittää piristämään päivää. On rauhoittavaa tietää, että kaikki ovat olemassa vieläkin, missä sitten ikinä ovatkaan, ja että tarvittaessa jokainen on sormenpäiden ulottuvilla.

Kiitos myös sille yhdelle, joka aina välillä ilmestyy pimeästä ja pian katoaa sinne taas määräämättömäksi ajaksi. Sille, joka aina kiskoo oikeista naruista ja tietää täsmälleen, miltä neiti minkkisen maailman kuuluu näyttää ja etenkin kuulostaa. Kiitos parhaista lauseistani.

Ja kiitos perheelleni, jonka pysyvyyteen luotan niin järkkymättömästi, etten osaa edes kuvitella ettei sitä jonain päivänä enää nykyisessä muodossaan olisikaan. Kaikkien aikojen rennoin joulu palautti mieleen, miten ihanaa on silloin tällöin olla omiensa parissa, tekemättä ja tarvitsematta yhtään mitään. Kiitos lapselleni, jota rakastan kaikkein eniten, joka asettaa minulle tiukempia haasteita kuin kukaan toinen elämäni ihmisistä, ja jolta olen oppinut hellyydestä ja ehdottomuudesta enemmän kuin keltään muulta koskaan.

Kiitos kaikille muillekin, jotka vielä ovat kyydissä! Kiitos peleistä, flirtistä, sanailuista, sekoiluista, vierailuista, puheluista, nauruista, hihkaisuista, pyrähdyksistä, haltioitumisista, oivalluksista, muistoista, suunnitelmista, hätkähdyksistä, häivähdyksistä, lasillisista, savukkeista, oljenkorsista, pitkospuista, sormien läpi katsomisista, yllätyksistä, myllerryksistä - kaikesta. Olette ihania.

Ja nyt neiti sulkee hunajapurkin ja syöksyy pää edellä vuoden ensimmäiseen viikonloppuun. Nähdään - jos ei siellä, niin muualla!

mielijoulu

2007-12-25T17:57:00.000+02:00

Joulu on miellyttävän kiristämätön tänä vuonna. Palasimme kotiin pari tuntia sitten, lapsi sai joululahjaksi ikioman cd-soittimen ja huudattaa nyt Röllin Kummituslinna-kappaletta repeatilla (ilmeisesti viehtymys synkkiin ja vähän kauhistuttaviin asioihin on sukuvika), minä viihdyn punaviinilasin ja suklaakonvehtien vierellä uusia lahjakirjojani tutkiskellen ja ei-mitään aikoen. Suloinen joulu! Eikä sen eteen tarvinnut nähdä juurikaan vaivaa. Kunhan vasemmalla kädellä siivosin ja ohimennen ripustelin koristeita vähän kaikkialle. Kynttilävalaistus hoitaa loput.

Joulua edeltävä viikonloppu oli aivan ihana. Perjantaina olin parin minulle tärkeän ihmisen kanssa Semifinalissa katsomassa Ville Leinosta ja Samettivallankumousta. Halusin mennä sinne lähinnä Villen takia, sillä ystävän suositus ja pari Youtubesta löytynyttä varsin intensiivistä keikkataltiointia vakuuttivat minut siitä että tämä esiintyjä kannattaa nähdä livenä. En pettynyt. Keikka oli mieletön, ja olipa minulla ilo vaihtaa pari sanaa itse artistinkin kanssa kun Semifinaliin saapuessamme törmäsimme häneen ovensuussa. En aio tulevaisuudessakaan missata ainuttakaan tilaisuutta kuulla Villeä livenä, ja levytkin haluan hankkia kaikki. Hyllystä löytyy ennestään jo Raastinlauluja, pari Valumon levyä ja Hei!

Samettivallankumoukselta olin aiemmin kuullut ainoastaan yhdessä Ville Leinosen kanssa tehdyn mainion Leevi-coverin Kiinalaisessa pesulassa, joten en yhtään tiennyt mitä odottaa. Joensuun poikien esiintyminen oli ihanan mutkatonta ja riemukasta, eikä musiikissakaan mitään vikaa ollut. Villekin kiipesi lavalle vielä parin biisin ajaksi, ja fantastinen ilta päättyi sopivan kaoottisesti Kiinalaiseen pesulaan (illan viimeistä kappaletta emme ystäväni kanssa ehtineet jäädä kuuntelemaan, sillä jouduimme kiirehtimään junaan). Kaiken kaikkiaan ihastuttava perjantai!

Lauantaina kävi henkilökohtainen joulupukkini tuomassa taatusti tämän joulun yllättävimmän lahjan. Toivotun kyllä, mutta odottamattoman. Ja ehdottomasti parhaan! Tuolla se nojailee nurkkaan:

Minulla oli basso joskus vuosia sitten, mutta myin sen rahapulassani. Myöhemmin harmitti. Enää ei. Tämä ihanuus on vieläpä paljon kauniimpi kuin se vanha romuni!

Kun nyt innostuin kuvia laittamaan, niin tässä vielä pari esimerkkiä viimeaikaisista askarteluistani:

Rintamerkit on suorastaan viety käsistä. No, rehellisyyden nimissä on pakko tunnustaa, että niitä on kyllä jaeltu ilmaiseksi. Ehkä jopa tyrkytetty. Mutta lisää on tulossa! Halukkaat voivat tilata niitä minulta.

Tässä vielä aiemmin mainittu hurmaava David-enkeli:

Ja lopuksi tämän vuoden virallinen joulutervehdys, jonka myötä toivotan lukijoilleni pumpulinpehmoisia, ihanasti uneliaita ja himmeästi hohtavia loppuvuoden iltoja.

dramatisoitua elämää

2007-12-15T01:01:00.000+02:00

Tulipa pöllähtänyt olo, kun yhtäkkiä muistin että minulla on blogi! Olen koko illan miettinyt, että pitäisi olla joku paikka jonne kirjoittaa pari sanaa. Ja sitten sellainen on! Ja on ollut koko ajan! Eikä kukaan sanonut mitään!

Tänä iltana on ollut sellainen olo, että näin sekä voi että pitää elää. Eikä siihen paljon tarvita! Iloisesti kimalteleva, vaarattomalla tavalla keskeneräinen luova kaaos pitkin keittiötä, oikeasti hyvää punaviiniä isossa lasissa, pehmeä-ääninen ranskatar kujertamassa
kaiuttimissa, marinoidun valkosipulin tuoksu leijailemassa kaikkialla huoneistossa, hilpeän psykoottiset itse askarrellut jouluenkelini ripustettuina vaaleanpunaiselle seinälle - ja perjantai-ilta. On jotenkin elokuvallinen tunnelma. Soundtrackina Coralie Clément. Vähemmästäkin alkaa kaivata Pariisiin (terveisiä sinne! on ikävä!).

Tämän päivän musiikillinen löytö oli kuitenkin Morpheus. Linkin takaa löytyy levy ihan ilmaiseksi. Outoa ja kaunista, uhkaavaa, kiehtovaa. Enkä hämmästynyt, kun yhteen biisiin oli sämplätty pätkä Mulholland Drivesta..

Hiljattain löysin myös CocoRosien. Fantastista! Etenkin tämä video kolahtaa myös visuaalisesti.

Kaikki, mitä viime päivinä on tapahtunut, on noudattanut draaman lakeja. Monta kertaa on tullut käsikirjoittajamaisia ajatuksia, ja jopa lopputekstejä olen sommitellut siihen ja tuohon kohtaan. Mutta koska tämä kaikki on kuitenkin vain ja ainoastaan elämää, jatkumme, kuka tietää miten. Sen tiedän, että huomenna leivotaan. Ja että joululahjat on hankittu - ja vaikka ei olisikaan, olisin silti näillä samoilla säikeillä maailmassa kiinni.

Elämä on ihanaa. Raskasta toki, mutta hintansa arvoista.

kahden pimeyden välissä

2007-11-06T08:54:00.000+02:00

(Edit: Tämä kirjoitus on siis julkaistu 8.11. vaikka päivämäärä näyttää muuta.

Otin tänään pois mahdollisuuden kommentoida anonyymisti. Syystä.)

Tämän piti olla iloinen kirjoitus, mutta eiliset tapahtumat vesittivät hyvän fiiliksen. Turha on toistella, miten järkyttävää tämä kaikki on - se on toki itsestään selvää. Eilinen työpäivä kului uutissivuja selatessa ja toimiston ohi ajavia ambulansseja kuunnellessa. Jokela on melkein naapurissa - samaisen koulukeskuksen takapihalla kävin elokuussa kuuntelemassa Sydän, sydäntä. Ei tapahtumien maantieteellinen läheisyys tietenkään niiden hirvittävyyttä varsinaisesti lisää, mutta kyllä aihe koskettaa ihan eri tavalla, kun töissä esimies kulkee huoneesta toiseen varmistamassa, ettei kai kenenkään lapsi ole siinä koulussa, ja kun kuulee tuttujen tutuista jotka ovat olleet paikalla ja lähes päässeet hengestään itsekin. Surullista, kaikin puolin. Mutta olihan tämä odotettavissa, eikä tapaus varmaan jää ainoaksi laatuaan.

Tämä blogi ei ole yhteiskunnallisten pohdintojen leikkikehä, joten sen kummemmin analysoimatta ja spekuloimatta siirryn iloisempiin asioihin. Tämä synkäksi kääntynyt viikko nimittäin alkoi uskomattoman hienolla tavalla: tapasin vihdoinkin kaikkien aikojen suurimman idolini - taiteilijan, joka käsittelee pimeitä energioita aivan eri tavalla kuin Jokelassa riehunut yli-ihminen.

Facebookissa tiedettiin viime viikon alussa, että itse David Lynch olisi tulossa Euroopan kiertueellaan tänne syrjäiseen Suomeenkin. Ensimmäinen suunniteltu vierailu peruuntui, mutta pari päivää myöhemmin Hesarissa kerrottiin, että tämä harvinaislaatuinen tapahtuma toteutuisi sittenkin. Valppain Facebook-kontaktini tiedotti asiasta alle kolme tuntia sen jälkeen kun Hesari julkaisi uutisen nettisivuillaan (kiitokset hänelle!), ja viikonlopun mittaan puhelimeen tipahteli useita tekstareita aiheesta (kiitokset niistäkin!).

Onneksi vierailu toteutui näin lyhyellä varoitusajalla - ehdin jo nyt nähdä painajaisia, joissa yritin päästä paikalle tai toimittaa viestiä Davidille siinä onnistumatta. Maanantai-iltana minä, joka aina myöhästyn kaikkialta, olin Messukeskuksen edessä jo hyvissä ajoin. Ja syytä olikin, sillä jono sekä edessäni että etenkin takanani sai melko kunnioitettavat mittasuhteet. Tummin vaattein ja paksusankaisin silmälasein varustautuneita eksentrisen oloisia tyyppejä näkyi jonossa varmaan enemmän kuin olen koskaan nähnyt missään yhdellä kertaa.

Sisällä luentosalissa törmäsin sattumalta pariinkin sellaiseen ystävään, joihin ei koskaan törmää sattumalta. Jouduin vielä palaamaan narikkaan hakemaan kameraa, kun valokuvaamiseen saatiin kuin saatiinkin lupa. Tilaisuuden alku- ja keskivaiheilla hiivin lavan edustalle näpsimään muutamia kuvia, jotka eivät onnistuneet kovin hyvin koska en halunnut käyttää salamaa.

Itse tilaisuus oli hieno. Lynch on mainio puhuja, ja yleisöllä riitti kysymyksiä. Kankeasti esiintyvä tulkki hätistettiin yleisön pyynnöstä lavalta pois jo alkumetreillä - onneksi. Videomateriaalia löytyy täältä (kiitos videoijalle!). Luennon jälkimmäisellä puoliskolla Lynchin seuraan liittyi kaksi meditaatiohörhöä, joiden puheista en kyllä niellyt puoliakaan (oma kokemukseni on, että meditaatio on erinomainen henkilökohtaisen kasvun, itsetuntemuksen ja luovuuden työväline - mutta ei sillä sotia poisteta!). Tunnelma oli absurdi, mutta sehän kuului asiaan.

Luennon loputtua Lynch jakoi nimikirjoituksia, ja pakkohan siihen jonoon oli tunkea mukaan. Pääsin antamaan Davidille lahjan, kättelemään - ja mikä tärkeintä, toimittamaan sen viestin jota olen yrittänyt viedä perille unissani viime keväästä asti. Myöhemmin suman vähän purkauduttua pääsin vielä yhteiskuvaankin. Ja koska tämä nyt vain oli niin kertakaikkisen ainutlaatuisen mielettömän hieno tapaus, julkaisen ensimmäisen kerran tämän blogin historiassa kuvan, jossa kasvoni näkyvät kokonaan. Olkoon se nyt esillä ainakin hetken verran. Valtaisat kiitokset sekä tuntemattomaksi jääneelle kuvaajalle että kameraa lainanneelle ystävälle!

*noin, eiköhän se ole jo nähty*

everything is plastic and everyone's sarcastic

2007-10-28T03:22:00.000+02:00

Pitäisi siivota ja lukea, mutta olen jumiutunut kuuntelemaan Regina Spektorin Begin To Hope -albumia. Miksei kukaan ole koskaan kertonut minulle tästä artistista? Tämähän on ihan minun musiikkiani! Alakuloista mutta leikkisää, letkeää mutta särmikästä - omapäistä ja luovaa. Miten hienoa löytää tällaista yhtäkkiä! Youtubesta löytyy videoita, katsokaa, kuunnelkaa!

Tämä syksy on monessa suhteessa takkuinen, mutta musiikillisesti sentään avara ja antoisa. Radioheadin uusi In Rainbows -levy on juuri niin radioheadmaisen hieno kuin sopii odottaakin, PJ Harveyn White Chalk kuulostaa myös herkulliselta, INLAND EMPIRE -soundtrack julkaistiin vihdoin, Twin Peaksin kakkoskauden soundtrack tulee ulos ensi viikolla. Kentin uutta levyä en ole vielä saanut käsiini, mutta aion hankkia sen pian.

Eikä kaiken tarvitse olla uutta ollakseen ennenkuulematonta - olen tehnyt valtavan hienoja musiikkilöytöjä Last.fm:n avulla. On niin paljon artisteja ja bändejä joista minulla ei ole ollut aavistustakaan! Toisaalta olen päässyt aikamatkailemaan niihin vuosiin kun punk oli kaikki mitä tarvittiin, tai kun drum'n bass liikutti lanteita, tai kun ainoastaan räyhäävä rock tuntui vievän tuskastuttavan hitaita päiviä eteenpäin. Olen saanut hetkessä takaisin kaikki ne erilaisin tunne- ja muistokerrostumin ladatut pariminuuttiset, jotka tähän saakka ovat maanneet jollakin unohtuneella ullakolla puhkikuluneiden c-kasettien kätköissä ja joita en ole edes muistanut kaivata. (Tätä kirjoittaessani oivalsin vihdoin, mitä symboliikkaa sisältyi siihen, että löysin muutama päivä sitten pyörävarastosta lempikaulakoruni, jonka en edes tiennyt kadonneen. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, ja etenkin kadottamiseen ja löytämiseen kytkeytyy kerralla useampia tasoja, aina.)

Music is your only friend until the end. Voi olla, että herra Morrison oli oikeassa. En halua puhua ystävyydestä tänään, totean vain että se on edelleenkin liian vaikea laji minulle. Olen kulmikas ja kömpelö myös ihmissuhdeasioissa, enkä ehkä koskaan muutu tämän sileämmäksi. Hyvin harva kestää raapaisujani, eikä kukaan ole lähellä kauan. Onneksi musiikki pysyy vaikka kaikki muu liukuisi kauemmas. Sille ei tarvitse selittää mitään. Se ei kyllästy seuraani.

Ja sitten loppukevennys.

pirstaleita

2007-10-06T00:26:00.000+03:00

Syksy on syksy on syksy. Elän hetkestä seuraavaan, heittäydyn pienin haparruksin eteenpäin, päivät ovat liukkaita liaaneja. Elämässä on paljon ihanaa - ehkei nyt hurmiollista, mutta hervottoman hauskaa. Nauran monta kertaa päivässä. Kirkasvalolampun sijainti on tiedostettu, pian se on kaivettava esiin. Juon vitamiinijuomia aamuisin. Vielä voi pyöräillä töihin.

Toisinaan päivät ovat liejua. Syystä tai toisesta kaikilla tuntuu olevan vaikeaa tänä syksynä. Ongelmat ja vastoinkäymiset kasautuvat kiviksi taskuihin, jalka juuttuu mutaan, katseet ja lauseet kitkeröityvät, pölyä menee silmiin. Uni ei ole lepoa vaan toimintaa, aamut liian pitkiä ja tahmeita. On arvaamattoman helppo suuttua ja suututtaa kun on väsynyt ja neuvoton - kun ei jaksa varoa kenenkään kipupisteitä eikä ottaa osumia omiinsa, ja suupielistä valuu myrkkyä vaikka kuinka yrittäisi nipistää huuliaan yhteen. Silloin on parempi vetäytyä ja jäädä odottamaan että ilma kevenee. En haluaisi pahoittaa mieliä, en edes omaani.

***

Hengaan Facebookissa lähes yötä päivää. Meni kuukauden verran ennen kuin ymmärsin, mikä siinä on niin hienoa. Nyt olen koukussa! Olen onnistunut kaivamaan esiin ison kasan vanhoja ystäviä ja saamaan jopa uusiakin. On omalla tavallaan outoa nähdä mitä ihmisistä on tullut näiden väliin kasvaneiden vuosien aikana, ja livetapaamiset ne vasta hassuja ovatkin - tekee mieli sanoa: Muistutat erästä, jonka kerran tunsin..

Vaan enhän itsekään enää ole sama kuin silloin. Onneksi. En tarkoita, että olisin jotenkin parempi tai viisaampi tai edes onnellisempi kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten, mutta eletty on sentään. Itsetuntemusta on ainakin enemmän kuin kaksikymppisenä. Tiedän jo mihin minusta ei ainakaan ole, ja vaikka virhearviointeja ja silmien tahallista ummistamista omilta heikkouksilta ei aina voikaan välttää, väittäisin silti eteneväni ainakin aavistuksen verran entistä mutkattomammin. Ja omin jaloin, vaikka horjuenkin.

***

Näin viime yönä selväunen, jossa katsoin peiliin. Uni ei juurikaan ollut hallittavissani, mutta pystyin päättämään kenet näen peilissä. Ensin olin vanha mies, kutistunut ja kuivakka, hampaaton kalju ukko. Sitten katselin, miten kasvoni jakautuivat kahdeksi. Toiset kasvot venyivät, valo läpäisi ne, ja ajattelin että siinä nyt sielu irtautuu ruumiista. Lopulta muistin joskus aiemmin uneksineeni, että näen pimeässä peilissä Twin Peaksin BOBin, ja ajattelin että haluaisin nähdä hänet taas. Ja niin näinkin. BOB oli peilissäni ja tuijotti minua, minä tuijotin takaisin. En pelännyt, ojensin vain käteni ja yritin työntää sen peiliin sisään. Se ei onnistunut, kaikki kävi sekavaksi, peilikuva katosi ja muuttui pyörteeksi pölyisen, himmeän lasin alla.

***

Olen kirjoittanut tätä viikon, ehkä kaksikin. Siksi repaleisuus. Parempaan en nyt veny.

epäoloa

2007-09-17T16:57:00.000+03:00

Elän hiljaista elämää. En ole edelleenkään päässyt salille - flunssan jälkioireet ovat jatkuneet pari viikkoa ja kaikki energisyys on mennyttä. Olen tehnyt pesän olohuoneen sohvaan (nukkunutkin siinä muutaman yön - se on mukavampi kuin sänky ja jykevine käsinojineen turvallinen kuin karhun syli), syönyt väärin ja epäsäännöllisesti ja maannut sikiöasennossa viltin alla tuijottamassa Six Feet Underia. Fisherin perhe tuntuu tällä hetkellä paljon läheisemmältä ja kiinnostavammalta kuin oma lähipiirini. Itken varmaan viikon kun saan sarjan katsottua loppuun.

Oikea elämä ei tunnu oikein miltään. Ei tapahdu. Ja kun joskus tapahtuu, sekin on liikaa. En jaksa kohdata oikeita ihmisiä oikeine omituisuuksineen, viritellä keskusteluja, rakennella jännitettä, olla hauska ja hyvää seuraa. Välttelen suurinta osaa ihmisistä koska minulla ei ole mitään annettavaa. Ehkä onkin parempi kaivautua piiloon talveksi, ehkä on hyvä ettei kukaan ole liian lähellä - tilanteilla on tapana kärjistyä kun pimeää on jatkunut tarpeeksi pitkään.

Toisaalta kaipaan nimenomaan jatkuvaa kuhinaa, ihmisiä jotka tulevat ja menevät ja tekevät ja järjestävät ja saavat innostumaan ja mukaan. Haluan olla keskellä kaikkea! Tässä maailman kolkassa vuosi on vankila, jossa lyhyt kesä ei ole juuri sen suurempi helpotus kuin päivittäinen tunnin ulkoiluaika metalliverkkoaitauksessa - ja sen lopun ajan viettäisin paljon mieluummin vankitovereideni vinksahtaneen hersyvässä seurassa kuin yksin kotilähiöni eristyssellissä. Jos olisin rikas, ostaisin itselleni valtavan talon johon kaikki ystäväni voisivat muuttaa asumaan! Kymmeniä kodikkaita asuntoja, viihtyisä sisäpiha, kivijalassa korttelibaari ja lähikauppa, yhteisöllistä toimintaa ja omaa tilaa samassa paketissa - tämä on ollut haaveenani jo vuosia. Mutta tällaiset haaveet eivät toteudu.

Toteutuisipa edes talviuni. Seitsemän kuukautta katkeamatonta horrosta. Tai talviturkki. Kahden viikon loma auringossa. Yksi aurinkoinen päivä viikossa. Yksi hyvä viikko kuukaudessa. Yksi syli jonka suojiin ryömiä, yksi iho jonka alle piiloutua.

Ehkä vain päällystän sohvani karhunharmaalla tekoturkiksella ja hengitän kuin nukkuisin. Hitaasti..

toipilaisuus

2007-09-05T22:07:00.000+03:00

Olen suunnitellut päivittäväni jo ties kuinka kauan, mutta en ole keksinyt miten aloittaa. Ja kas, ongelma ratkesi! Näin vaikeaa se oli!

On ollut hienoja päiviä ja huonoja päiviä, ja päiviä jotka ovat olleet vähän kumpaakin. Olen edelleen ollut pakahduksissani syksystä, on niin nautinnollista pukeutua aamulla lämpimästi ja ajella töihin uudella punaisella polkupyörällä (kyllä! nyt minulla on uusi pyörä!). Salilla kävin viime viikolla neljästi ja löysin jopa uneliaat ojentajalihakset olkavarsieni kätköistä, vaikka luulin hukanneeni ne iäksi - sunnuntain intensiivitreeni pullautti ne yllättäen takaisin oikeille paikoilleen. Tästä on hyvä jatkaa!

Perjantaina olin katsomassa ilotulituksia punaviinihumalaisena, ilta jatkui baarissa siiderin ääressä ja huipentui vieraspatjalla nautittuun kännipizza-ateriaan Espoossa. Aamuinen krapula veti heikoksi, ja jouduin taas kerran toteamaan ettei punaviiniä kannata nauttia niin monta lasillista että ylimääräiset pyrkivät takaisin ulos. Loput viikonvaihteesta vietin kiltisti kotisohvalla (jos ei sitä ojentajarääkkiä salilla lasketa). Idyllisen ihana syksyinen kotiviikonloppu: teetä, tv-sarjoja, kiinalaista ruokaa, kynttilänvaloa.. ja flunssa. Tietysti. Pää meni hetkessä tukkoon ja yö jäi kiduttavan vähäuniseksi.

Maanantain vielä sinnittelin toimistolla vaikka olo paheni koko ajan; tiistaiksi ja keskiviikoksi pyysin ja sain mahdollisuuden tehdä töitä etänä. Olisin varmaan saanut muutaman sairauslomapäivänkin jos olisin jaksanut lähteä terveyskeskukseen kalpeiden mummojen sekaan jonottamaan, mutta laskeskelin pääseväni vähemmällä kun otin pari kevyempää työtehtävää kotiin mukaan. Olisi ne pitänyt hoitaa tällä viikolla joka tapauksessa, ja letkeämminhän työskentely sujuu pehmeässä flunssalääkepöhnässä sohvan uumenista käsin kuin piukeassa kiirepaniikissa deadlinen kiristyessä kaulan ympärillä.

Nyt olo on jo melko mainio yskää lukuun ottamatta (myös ääni on asteen verran matalampi kuin tavallisesti, kuulostan ihan Muumimammalta). Töissäkin olin, tosin huomattava osa työajasta hupsahti Facebookin säätämiseen (kiitos nyt sitten tästäkin addiktiosta, arvon toverit!). Lääkitsen itseäni mustaherukkamehulla ja toivon että huomenna olisin jo tarpeeksi terve urheilemaan - neljän päivän liikunnattomuus tuntuu korvien välissä. Ärtyilen suotta ja mulkoilen, maailma nojailee tänään jotenkin liian huolettomasti olemistani vasten.

Huomenna siis toivottavasti luvassa tervehenkistä hikoilua ja kenties sen seurauksena nippu kauniisti jäsentyneitä, syvävenyteltyjä ja sulavaliikkeisiä ajatuksia!

elossa

2007-08-29T23:17:00.000+03:00

Syksy on ihana! Aamulla on ihan oikeasti kylmä, kiedon ylleni huivia ja takkia, pyöräily ilman käsineitä ei tule enää kuuloonkaan, ilma on rapeaa ja raikasta. Olen kahdessa päivässä tehnyt kuukauden työt, ja sama virkistävä energisyys on jatkunut työajan ulkopuolellakin vaikka öisin nukun yhtä vähän kuin ennenkin. Hetken mielijohteesta pakkasin tarvittavat varusteet mukaani maanantaina ja kävin töiden päätyttyä uusimassa salijäsenyyteni. Tuntui hyvältä palata takaisin vanhalle vakisalille - yritin kaksi vuotta turhaan kotiutua erääseen kolkkoon liikuntakeskukseen, jossa kyllä oli monipuolista tarjontaa mutta tunnelmaa ei ollenkaan. Sitä paitsi, mihin tarvitsisinkaan kaikkia niitä jumppatyttöjen ja sählypoikien hyppelytunteja, kun oikeasti tykkään puurtaa omaan tahtiini punttiosastolla.

Taukoa on ollut, ja sen huomaa. Joka paikkaan sattuu, paitsi selkään. Tavoite on siis saavutettu, sillä selkäkivut minut liikkumaan ajoivatkin. Puukko on poissa!

Piti kirjoittaa jotain oikeasti erityistä, mutta en muista mitä se oli. Menen nukkumaan. Palaan asiaan.

valoja

2007-08-22T12:25:00.000+03:00

Tänään hamittaa ettei työhuoneessani ole ikkunaa. Ulkona on rytissyt ihan kunnolla, kadut lainehtivat, kävin äsken työkaverin huoneessa katselemassa kuinka salamat löivät järvelle. Upeaa.

Olen sisustanut kotona hullun lailla, ja varsinkin makuuhuoneeseeni olen ihan rakastunut nyt, se on ihana. Siellä on pimeää ja synkkää ja salaperäistä, värimaailma on musta-violetti-kulta; ripaus kaukoitää, hyppysellinen gotiikkaa, tummaksi lakattua puuta ja paljon kynttilöitä. Ja lipasto! Vihdoinkin minulla on lipasto! Huusin sen tyypillisen spontaanisti huuto.netistä viime viikolla ja ehdin melkein stressata itseni tolaltani kun tajusin ettei normaalisti suosimani kuljetusmuoto ("äiti, voisko joku teiltä hakea mulle ton hyllyn/kaapin/pesukoneen/muuttokuorman..") ollutkaan käytettävissä juuri tällä kertaa rengasrikon vuoksi. Onneksi kuitenkin sain ritarillista apua toiselta taholta, neito pelastettiin pulasta ja valtakunnassa on nyt siis lipasto. Kiitokset ja tsiljoona pusua herrasmiehelle!

Elämä on tasaantunut viime viikkoina; vedän henkeä ennen syksyyn sukeltamista. Yritän järjestää hauskuuksia syksyksi ja talveksi, lyhtyjä pimeyteen. Että jaksaisin rämpiä kaamoksen läpi pahemmitta mustelmitta. Viime talvena kaikki meni hyvin aina vuodenvaihteeseen asti: oli illanistujaisia, juhlia, konsertteja, joulunviettoa, paljon hauskaa. Sitten tuli tammikuu, vetinen ja harmaa: vaikka verhot veti ikkunan eteen, se harmaus oli silti kaikkialla. Itkin kaksi viikkoa, vaikka ei ollut mitään syytä olla surullinen!

Paras keino selviytyä pimeimmän ajan yli olisi pois Suomesta lähteminen, mutta siihen ei ole mahdollisuutta tänäkään vuonna. Panostan siis enimmäkseen kotiin; valaisimiin, oleiluun ja kääriytymiseen, mutta myös satunnaisiin pieniin riemuihin kotioven ulkopuolella. Vielä tässä vaiheessa kalenteri on vapaa-ajan osalta autiomaata, mutta kyllä sinne hämärään varmaan pian muutama tuikku syttyy.

Ukkonen matkusti eteenpäin mutta jätti jälkeensä paineen tunnun. Tänään on turhan työn ja erheellisten napinpainallusten päivä. Voisin helposti nukahtaa..

kumikananpää

2007-08-19T20:38:00.000+03:00

Oi hienoutta! Niin ankea paikka kuin Jokela onkin, kannatti siellä silti käydä edes näin kerran tällä vuosituhannella. Saavuimme juuri parahiksi paikalle kun Sydän, sydän aloitteli soitantaansa. Kuvia en viitsinyt ottaa enempää kuin ihan muutaman siinä keikan alkuvaiheessa; sitten käärin kameran takaisin punaiseen suojapussiinsa, sulloin sen laukkuuni (joka oli hyvässä turvassa aidan toisella puolella) ja liityin iloisesti tanssahtelevan yleisön joukkoon. Tunnelma oli vallaton! Käsiä ilmassa! Tukka heilui!

Omista ykkössuosikeistani kuultiin ainakin Käki ja Jänis ja Kukko.. ja tietysti monta muuta. Pappa sanoi, että.. jäi valitettavasti väliin tällä kertaa. Ehkäpä se kuullaan syyskuussa Virgin Oilissa. Varasin liputkin jo! (Sydärit myös torstaina On The Rocksissa, menkääpä sinne jos suinkin pääsette - minä en valitettavasti pääse.)

Loppuilta sujuikin iloisessa humalassa, junailimme seurueeni kanssa Helsinkiin ja juopottelimme antaumuksella. Päädyin yöksi toisaalle, aamulla torkuin päänsärkyisenä ja valkosipulin maku suussani nähden tolkuttoman absurdeja unia. Niihin sisältyi mm. hammasharjoja linnunpesässä, sähkötolppaan naulattu kumikana, huovutettuun jänispukuun pukeutunut lapsi, anime-hahmoja ja liian painavia sukupuolielimiä. Aivan mahtavaa! (Outoja unia näin myös lauantaiaamuna kuohuviinikännin jälkeen. Onnistuin sammumaan sohvalle aamuyöstä! Siitä ei sitten puhuta!)

Kun joskus myöhään iltapäivällä selviydyin takaisin kaupunkiin, oli tietenkin saatava pizzaa ja jääkylmää Pepsiä, ja pari DVD:tä asematunnelin TopTenistä. Jotenkin suoriuduin kotiinkin, enkä edes nukahtanut junaan. Huomenna töihin. Ihana viikonloppu! Kiitos kaikille siihen osallistuneille!

keskellä

2007-08-18T00:30:00.000+03:00

Ihanat, pimeät, lämpimät, upottavat elokuun yöt! Istun parvekkeella kynttilänvalossa pienessä kuohuviinihiprakassa ja kuuntelen Radioheadia. Jätin ihan tarkoituksella järjestämättä itselleni mitään menoja, olen niin kovasti odottanut tällaista omalle rauhalle pyhitettyä iltaa. Kukaan ei kaipaa, mitään ei täydy, mikään ei suuremmin huoleta. On hyvä olla näin, kiireettä, stressaamatta aamuherätyksestä, tarvitsematta miettiä kommunikaation kiemuroita. En voi ymmärtää itseäni väärin, en ainakaan tänään.

Toistan ehkä itseäni, mutta se sallittakoon: tämä on ollut hieno kesä. Edellistäkin hienompi. Sateista huolimatta. Alkukesän hämmentynyt, varovainen riemu vaihtui ensin keskikesän riehakkuuteen, sitten loppukesän täyteläiseen seesteisyyteen. Tämä aika vuodesta on suosikkini, valo päivisin niin rehevää, ilmassa muutoksen tuoksu; illat hikisyydessään kuin kiihkeitä syleilyjä. Ja yöt.. näihin öihin voisi kietoutua lopullisesti. Jos joskus yö on ihoa, niin elokuussa juuri.

Olen onnellinen tänään. Oikeastaan todella onnellinen. Jokin aika sitten elämässä oli liikaa täytymistä, epämääräistä pakkoa, itse aiheutettua toki, ja siksi kai tavallistakin jäytävämpää. Tällä hetkellä suurin osa kaikesta siitä rajautuu selkeämmin. Tavallinen työrutiini on tervetullut muutos entiseen. Ei tarvitse eikä edes kannata ottaa velvollisuuksia mukaan toimistosta; kahdeksan tuntia päivässä riittää niiden setvimiseen hyvin. Viimeksi kulunut vuosi oli toisenlainen, kaikki irtonaiset asiat ja tekemättömät tehtävät roikkuivat mukana koko ajan, enkä saanut niistä otetta kun en osannut aloittaa. Tai jos aloitinkin, lopettamisen kanssa tuli ongelmia, ja sitten väsyin. Nyt on toisin, helpompaa monella tavalla.

Sataa, mutta se ei haittaa. Viihdyn. Koti on pitkästä aikaa rakas, olen järjestellyt sitä uusiksi, siitä aina tietää että syksyyn ei ole enää pitkä aika: en halua täältä minnekään.

tänään

2007-08-15T09:40:00.000+03:00

Näin aivan ihanaa unta viime yönä! Rakkausunta! Suussa maistuu sokeri vieläkin!

Unessa olin menossa johonkin vanhaan taloon sisäpihan kautta. Rappukäytävässä vastaan käveli punaisissa haalareissa muutama remonttimies, joista yksi törmäsi minuun. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, vaikka ensin vähän närkästyin kun luulin hänen olevan juovuksissa. Tapasimme hetken kuluttua uudestaan ulkona. Vietimme koko illan yhdessä, ja hänen läsnäolonsa sai minusta esiin uusia puolia. Hän opetti minut taikomaan! Tai ei oikeastaan edes opettanut, vaan sai minut uskomaan että osaan, ja niin osasinkin.

Osoitin sormellani pihalle luomaani uima-allasta, jossa oli lokkeja ja ankkoja (ne lentelivät ylös alas ja suihkuttivat vettä nokastaan), ja pyyhkäisin lokit pois. Tilalle loin flamingoja ja palmuja. Uima-allasjuhlissa tulee myös olla grilli ja drinkkibaari, joten loin nekin. Juhlissa oli paljon pirteisiin ranta-asuihin pukeutuneita ihmisiä, jotka grillasivat ananasta ja pihvejä ja joivat iloisenvärisiä juomia kauniista laseista. Minä ja Rakkaus istuimme lähekkäin ja myhäilimme. Hänellä oli maailman kauneimmat silmät: viisaat, kirkkaat, syvät ja turkoosit kuin meri. Välillämme roikkui sanaton ymmärrys kuin näkymätön riippusilta. Minusta tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina.

Myöhemmin illalla olimme yökerhossa, joka oli samalla vene. Tapasimme vanhoja ystäviäni. Eräs heistä oli raskaana ja piilotteli kasvavaa mahaansa ison mustan villapaidan alle. Minä ja Rakkaus istuimme iltaa heidän kanssaan kannella, ja kaikkien mielestä me olimme ihastuttava pari. Ilta-aurinko valaisi hänen kasvonsa pehmeästi. Oli lämmin.

Heräsin kahdesti ukkosen raivotessa jossain ylläni. Salamat valaisivat huoneen paksuista verhoista huolimatta. Olisin halunnut katsoa koko näytöksen, mutta en tohtinut nousta sängystä, pelkäsin etten enää saisi unta.

Aamulla ilma oli vähän kevyempää kuin eilen.

eikä vielä ole edes ilta

2007-08-02T18:07:00.000+03:00

On syksy, ainakin virka-aikaan. Sähköpostiin on tänään tipahdellut viestejä enemmän kuin koko heinäkuussa yhteensä (mikä ei toki ole paljon siltikään) ja ihan oikeita töitäkin on siis täytynyt tehdä. Eilinen palaveri kesti kuusi ja puoli tuntia. Tulen töistä kotiin nääntyneenä, sisäkköni ei vieläkään ole siivonnut, rojahdan istumaan ja nuokun iltaan asti miettien että pitäisi pestä, pitäisi pyykätä, pitäisi järjestää. Ja päivä on ohi. Ja herätyskello soi.

Selittelen näin siis sitä, miksen enää päivitä blogia yhtä kiivaaseen tahtiin kuin aiemmin kesällä, kun työpäivinä ei oikein ollut muuta tekemistä kuin klikkailla itseään virtuaaliavaruudessa minuutti minuutilta eteenpäin. Olen yhtäkkiä väsähtänyt. Kesä on ollut ihanan kepeä, mutta myös uuvuttava tavallaan. On tapahtunut niin paljon. Olen tavannut ihmisiä, ja osa heistä on heilauttanut maailmaani niin etten tiedä mitä ajatella. Olen löytänyt paljon uusia hyviä asioita, kuunnellut ääniä ja sanoja (ja etenkin taukoja äänten ja sanojen välissä), nähnyt unia sekä valveilla että nukkuessani, hymyillyt ja nauranut ja rakastanut lähes joka hetkeä, rakastanut läkähtymiseen asti! On vaikeaa hengittää tasaisesti kun yhdessä kesässä pitää elää koko vuoden elämä.

Älkää puhuko talvesta. Kyllä minä tiedän että se on lähellä - ei se koskaan kovin kauas mene. Mutta minun kesäni jatkuu vielä, se jatkuu niin kauan kuin valoa riittää.

Nähdään Ankkarockissa, anteeksi jo etukäteen jos pompin varpaillanne NIN:n keikalla!

mukiinmenevä päivä

2007-07-29T16:29:00.000+03:00

Kävin Tukholmassa ostamassa kaksi vihreää mukia. Tänään väsyttää, ajatukset tömähtelevät mielen pohjaan kuin petanque-kuulat pehmeään hiekkaan. Nukun hyvin vain kotona, ja vaikka matkustaminen on lempiasioitani, se uuvuttaa kuitenkin. Ihan kuin olisi krapula, vaikka ei ole. Meri oli kaunis iltaisin, katselin sen tempoilua ikkunan takana ja ajattelin syviä ajatuksia (en syvällisiä, mutta pohjattomia).

Lähetin sähköpostia Eero Riikoselle, Minkkiset minussa -kirjan kirjoittajalle, ja sain vastauksenkin jo. Palaan tähän aiheeseen vielä luettuani kirjan uudelleen, en voi olla palaamatta, olen vieläkin aivan äimistynyt minkkisyyden ulottuvuuksista. Mutta tänään on olo päässä niin kumisevan ontto, että taidan vetäytyä tuliaiskarkkien ja Monty Pythonin lentävän sirkuksen pariin loppuillaksi.

Vihreät mukit ovat kauniita, haalean oliivin sävyisiä, ja parasta on se että niihin mahtuu puoli litraa kahvia kerralla.

outouden oppitunti

2007-07-26T11:57:00.000+03:00

Uskoin ennen sattumaan. Nyttemmin kyynisyyteni on muuttunut uteliaisuudeksi. Tänä vuonna on tapahtunut asioita joiden selittämiseksi sattuma olisi liian helppo ja mielenkiinnoton vastaus. Kaikkea en edes muista, mutta kerron pari esimerkkiä.

Nukkekoti

Ryhdyin keväällä kunnostamaan viime kesänä tuttavalta saamaani vanhaa Lundby-nukkekotia. Oli visio, jota varten piti tehdä täysremontti, ja totesin sen onnistuvan helpoimmin siten että irrotan seinät ja katot toisistaan, maalaan ja tapetoin ne ja liimaan takaisin yhteen. Kaikki sujui hienosti, kunnes kömpelyyksissäni hajotin yhden ulkoseinistä: naps vain, se katkesi keskeltä kahteen osaan. Pilalla, ajattelin. Se siitä?

Seuraavana päivänä menin viemään roskia. Yleensä heitän roskapussin samaan laatikkoon, siihen ensimmäiseen oikealla, jonka suuntaan oikea käteni luonnollisesti helpoimmin ojentuu. Tällä kertaa valitsin kuitenkin syystä tai toisesta eri laatikon, toisen vasemmalla. Se oli melkein tyhjä. Pohjalla oli ainoastaan yksinäinen Lundby-nukkekoti, täsmälleen samanlainen kuin omani. Nieleskelin hetken ja poimin talon mukaani. En ole vielä uskaltanut jatkaa projektia.

BOB

Huhtikuussa David Lynchin INLAND EMPIRE tuli ensi-iltaan myös Suomessa. Kävin katsomassa sen ensimmäisessä mahdollisessa päivänäytöksessä. Elokuvan jälkeen matkustin junalla kotilähiööni ja kävin kaupassa ihan arkisesti ja tavallisesti, mitä nyt hieman leijuin lynchiläisen surrealismin tunnelmissa. Ohitseni käveli kolmihenkinen perhe: isä, äiti ja pieni poika, ehkä kolme-neljävuotias. Olin pudottaa silmäni, kun näin printin pojan takin selässä. Siinä luki valtavin, keltaisin kirjaimin: GREAT WORK, BOB!

Todennäköisesti kyseessä oli ihan tavallinen Puuha-Pete-takki, mutta selässä ei ollut kuvaa mistään hahmosta, pelkkä teksti vain. Jatkoin matkaani kuohuen. Mainittakoon vielä muutama yksityiskohta:

1. Oli perjantai 13. päivä.
2. Olin edellisellä viikolla palannut Pariisista, jossa kävin katsomassa Lynchin taidenäyttelyn. Uudemmissa maalauksissa seikkailee Bob-niminen pikkupoika. Taulujen maailmat eivät ole mitään suloisia satumetsiä, kuten arvata saattaa.
3. Twin Peaksinhan tiedätte tietenkin.

Espoo

Vielä kolmisen viikkoa sitten en tuntenut ainuttakaan espoolaista. Sitten tutustuin yhteen. Myös eräs ystäväni muutti Espooseen samoihin aikoihin. Ei ole suurtakaan todennäköisyyttä, että nämä kaksi asuisivat samassa talossa, eihän? Samassa kerroksessa ja asunnossa vieläpä, vaikkakin viereisissä rapuissa.

Etiäiset ja samanaikaisuudet

Joka päivä tapahtuu jotain outoa. Useimmiten sellaista, että ajattelen jotakuta ohimennen ja samassa häneltä tulee tekstiviesti tai puhelu. Tai saattaa olla, että olen nähnyt unta tietystä ihmisestä, ja tapaan hänet seuraavana päivänä odottamatta (muitakin enteitä unissa on monesti). Joskus tiedän, mikä kappale soi radiossa tai soittolistallani seuraavaksi, vaikka shuffle-toiminnon ja 6000 tiedoston yhdistelmän ei luulisi jättävän juurikaan sijaa ennustettavuudelle.

Pari päivää sitten lisäsin blogiini tuon Who links to me -linkin, ja muistelin koodia liittäessäni, että jonkun toisen blogissa se oli joskus otsikolla mistäs tiesit tänne tulla? Ja silloin, täsmälleen samalla hetkellä, joku alkoi laulaa televisiossa: Tuu tuu tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla..

Tällaista tapahtuu jatkuvasti - sitä useammin, mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota. Ihan niin kuin unet: mitä enemmän niitä jaksaa tutkia ja merkitä muistiin, sitä selkeämpiä, yksityiskohtaisempia ja monimutkaisempia niistä tulee. Uni tai universumi, samat lait pätevät kaikkialla. Joskus tämä kaikki on hyvin hämmentävää, mutta aina lohdullista ja kaunista. Seuraava tarina on tosi, ja yhä varmaan jonkun mielestä silkkaa sattumaa. Tulkinta riippuu siitä, onko sielultaan runollinen vai tieteellinen - haluaako punoa säikeet yhteen vai riipiä ne irti toisistaan, nauttia vai älyllistää. (Eräissä yhdistyvät molemmat halut, silloin tulkinta on persoonallisimmillaan, siinä on arvaamatonta dynaamisuutta.)

Minkkiset

Neiti minkkinen syntyi äkkiarvaamatta kolme vuotta sitten, talvella 2004. Tai ei syntynyt, ilmiöityi. En keksinyt häntä, hän vain pulpahti maailmaani erään tekstiviestikeskustelun tuloksena. Siitä alkaen hän on kulkenut mukanani. Toisinaan hän on läsnä, jopa sisällä minussa; joskus hän häviää omille teilleen pitkiksi ajoiksi. Hän on juuriltaan eräänlainen Lilith-hahmo, mutta ei ihan niin kostonhimoinen. Hän on anarkistinen ja kujeileva, välitön ja voimakas, hänessä ei ole mitään turhaa vaikka hän ajoittain rönsyilee ja pulppuileekin vallattomasti.

Neiti minkkinen liikuskeli alkuun maalaustelineen tuntumassa ja tallentui eräisiin tauluihinkin. Pikkuhiljaa hän laajensi reviiriään, liikkui tajunnan ja tiedostamattoman välillä, ilmestyi unissa peileihin ja tiesi aina minne mennä. Hän pani minut kirjoittamaan tätä blogia. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut näin. Hän on näiden vuosien aikana työntänyt rajojani etäämmälle, pidemmälle, rajattomiin. En usko että olisin puoliksikaan näin minä ilman häntä.

Luulin aina, että neiti minkkinen on ainoa laatuaan, sukua korkeintaan myyttisille esiäideilleen. Välillä jopa kuvittelin keksineeni hänet. Hah! Universumi muljahti eilen, ja nyt vain tuijotan ja nauran.

Toissayönä sain unessa tekstiviestin ihmiseltä, jonka kanssa keskustelin silloinkin kun neiti minkkinen sujahti elämääni. Unessani hän halusi nähdä minut heti, koska hänellä oli minulle tärkeää asiaa. Uni jatkui sitten toiseen suuntaan, mutta mainitsen tämän viestin yhtenä esimerkkinä etiäisistäni - eilen illalla häneltä tosiaan tuli viesti, jossa luki: "Mulla on sulle lahja."

Tapasimme myöhemmin illalla, ja sain lahjani. Se oli tämä kirja. Menin aika lailla sanattomaksi. Tänään olen lukenut kirjaa, se ei ole kovin pitkä, joten sain sen ruokatunnilla loppuun. Minkkisyyden olemus tiivistyy kirjassa mitä kirkkaimmin: voisin hyvin kuvitella itse kirjoittaneeni sen. Sitaatteja ehkä myöhemmin, kunhan toivun järkytyksestäni. On varmaankin pakko ottaa yhteyttä kirjailijaan.

Loppuun vielä pari numeroihin ja asuntoihin liittyvää huomiota:

- Tämän vuoden kummallisimpia, tapahtumakylläisimpiä ja avartavimpia kuukausia ovat olleet huhtikuu (4) ja heinäkuu (7). INLAND EMPIRE:n nähneet muistavat ehkä, mitä huoneistossa numero 47 tapahtui.

- Minkkiset minussa -kirjassa on 64 sivua. Aiemmin mainitun espoolaistalon huoneiston numero 64 ovessa lukee Minkkinen.

Outous on kaunista.

vaje

2007-07-25T10:07:00.000+03:00

Loppukesän yöt ovat puristavia. Lapsi herää huutamaan, joka yö, lopulta huudamme molemmat. Unet - painajaisia ja menetystä - jäävät muutamaan tuntiin, aamulla herään ruosteinen puukko selässäni, siltä ainakin tuntuu. Katse ei tarkennu, valkoinen seinä edessäni on pelkkää vellovaa massaa, se tunkeutuu silmiin ja tukkii jo ennestään ahtaan pään. Puukko selässä vaikeuttaa keskittymistä, yritän pyydystää riviltä karkaavia kirjaimia ja ymmärtää edes osan siitä mitä luen.

Päivän ilonaiheita ovat ystävän hyvät uutiset ja lapsenvahdilta tullut tekstiviesti - uudet levyni odottavat kotona. Voisin ehkä iloita siitäkin, että on jo lounasaika! Olen niin väsynyt, että tunnit humahtavat tajunnan läpi tuosta vain. Onneksi tänään ei tarvitse suorittaa.

ei vielä

2007-07-24T09:31:00.000+03:00

Lähestyvän syksyn ensimmäisiä merkkejä:

Huvittaa kokata jotain mausteista. Tandoorikanaa ja currya. Kokkaaminen on hauskaa. Kotona on mukavaa. Illalla keittiössä tarvitaan valoja, ja sytytän ne kaikki. Sataa vettä. Tanssin ympäri asuntoa paistinlasta kädessä Absoluuttista nollapistettä kuunnellen. Päätän alkaa panostaa kodin siisteyteen lähiaikoina ja ehkä vähän siirrellä huonekalujakin. Lapsi levittää viltin olohuoneen lattialle ja leikkii olevansa piknikillä. Sängystä tulee siten uima-allas, jonka kuohuvissa peittoaalloissa voi polskia vaikka vaatteet päällä. Tyynyistä rakennetaan hyppytorni! Puhutaan kesästä kuin muistosta. Mietin, että pitäisi ostaa kynttilöitä. Tekee mieli neuloa pitsiä.

Aamulla käsivarsia ja sääriä paleltaa, kun pyöräilen töihin. Tulee sellainen tunne, että pitää ostaa farkut. Ruokatunnilla koettelen psyyken ja fysiikan rajoja sovituskopin ahtaudessa ja muistan taas, miksi pukeudun melkein aina hameisiin. Minulla on lantio, hitto vieköön, ja olen siihen vieläpä varsin tyytyväinen! Jätän farkut hyllyyn. Päätän ostaa niiden sijaan uuden syyshameen. Syyshameen? Nythän on vielä heinäkuu!

Lapsestani tuli hiljattain isoveli. Perin kätevää: hän saa sisaruksia noin vain, ilman että minun tarvitsee kärsiä synnytystuskia! Vauva on kuulemma suloinen, toivottavasti näen kuvia pian. Pidän vauvoista ihan valtavasti, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että en enää ryhtyisi itse siihen urakkaan uudelleen. Siksi onkin hienoa, että eksäni otti tämän sisarusasian hoitaakseen! Oma pikkuveljeni syntyi minun ollessani viiden vanha, ja se oli ehdottomasti tärkeimpiä tapahtumia siihenastisessa elämässäni. Melko ylpeältä uudesta asemastaan vaikuttaa tuore isovelikin; olemukseen on tullut uutta varmuutta. Iso poika, minun vauvani, melkein viisivuotias jo.

Aika syöksyy eteenpäin, jarruttelen kevyesti, en luovuta vielä syksylle valtaa. Tylsän työpäivän aikana en mieti kypsyviä omenoita, en kanervikon tuoksua. Mietin siiderinmakuisia suudelmia, vaivihkaa lyhyen helman alle kipuavia lämpimiä käsiä, kesäyön harsomaista hämärää. Ehtii sen syyshameen myöhemminkin..

muovitaskumaanantai

2007-07-23T10:12:00.000+03:00

Unet käyvät koko ajan oudommiksi. Viime yönä seikkailin isossa hallissa, jossa oli määrä järjestää messut tai joku vastaava tapahtuma. Siellä oli paljon myyntipöytiä, myös muutamat ystävistäni olivat paikalla myymässä valmistamiaan tai Intiasta tuomiaan vaatteita ja koruja. Vaeltelin messuosastojen välissä ja yritin löytää jotain kiinnostavaa, mutta kaikki oli jotenkin sekavaa. Yhtäkkiä huomasin, että David Lynch oli saapunut tapahtumaan markkinoimaan uusinta elokuvaansa, joka oli jonkinlainen sekoitus Eraserheadin tyylistä mustavalkoista taidefilmiä ja japanilaista kummitustarinaa. Menin heti katsomaan, mitä Lynchin messuosastolta löytyisi ja törmäsin ensimmäiseksi Kyle MacLachlaniin. Esittelin itseni ja kysyin, tarvitsivatko he apua. Kyle pyysi minua auttamaan painavan kahvinkeittimen siirtämisessä. Tartuin keittimeen, ja yhdessä työnsimme sitä pöydällä kymmenisen senttiä eteenpäin.

Seuraavaksi näin itse herra Lynchin istumassa pöydän toisella puolella. Hän näytti aivan hirveältä, naama oli punainen ja pöhöttynyt ja tukka rehotti pitkänä ja siistimättömänä. Asetuin kuitenkin muiden fanien sekaan kättelyjonoon, esittelin itseni ja kerroin olevani Suomesta. Joku hintelä nuorukainen tökki minua selkään terävillä kynsillään ja mulkoili ivallisesti kun käännyn katsomaan häntä. Poistuin paikalta nopeasti, sillä minua ahdisti idolini rähjäinen olemus. Katselin uuden elokuvan traileria kaitafilmiltä. Siinä seikkaili valaita. Ostin postikortin, jossa oli kuvattu kohtaus elokuvasta: kuvassa oli sekaisella vuoteella kaksi pelottavailmeistä japanilaislasta. Sängynpeitto oli tahriintunut vereen.

Lähdin kävelemään ympäri messuhallia. Viereisellä messuosastolla ripustettiin katosta roikkumaan erilaisia kankaita: violettia, mustaa, upeita medaljonkikuvioita. Lopulta koko komeuden ympärille viritettiin valtava, useiden kymmenien neliömetrien kokoinen lampaantalja, joka ei kuitenkaan ollut täyttä villaa vaan osaksi tekokuitua. Jatkoin matkaani ja saavuin suureen eteishalliin, jossa huumaannuin tilan avaruudesta, kävelin takaperin ja tanssahtelin. Tapasin jälleen Kyle MacLachlanin, ja kysyin häneltä: "Was that really David? He didn't look too good, I'm a little worried about him." Kyle nyökkäsi, mutta ei kommentoinut huolestuneisuuttani mitenkään. Menimme samaa matkaa hallin perälle, jossa oli ovi naisten nyrkkeilykerhon pukuhuoneeseen. Kyle meni sisään, mutta minä lähdin takaisin messuhallin puolelle.

Näin jälleen Lynchin, ja tällä kertaa hän näytti voivan hieman paremmin, hörppi tosin tiuhaan tahtiin kirkasta nestettä, josta en tiennyt oliko se vettä vai jotain muuta. Istahdin hänen viereensä juttelemaan. Kerroin, että häntä kaivataan kovasti hänen kotisivuillaan, ja että kaikki lähettävät paljon terveisiä. Hän näytti unohtaneen koko sivuston ja muisti ainoastaan yhden jäsenen nimen. Pyysin että hän kirjoittaisi tervehdyksen postikorttiin, jonka aioin lähettää eräälle toiselle jäsenelle. Hän alkoi kaivaa kameraa paitansa rintataskusta ja pyysi vastapäätä istuvaa miestä ottamaan meistä yhteiskuvan. Ojensin miehelle myös oman kamerani, mutta juuri kun hän oli ottamassa kuvaa, eteemme sipsutteli kaksi nuorta naista kantaen välissään ikkunankarmia tai kehystä. Karjaisin heille: "Would you move over, please! Thank you!" ja tajusin miehen näpänneen kuvan juuri sillä hetkellä kun huusin. Ajattelin, että onpa noloa, tuota kuvaa ei voi koskaan näyttää kellekään.

Olisin halunnut kertoa Lynchille, kuinka paljon pidin hänen Pariisin näyttelystään, mutta hänen naisystävänsä saapui paikalle ja istahti hänen syliinsä, emmekä enää voineet jatkaa puhumista. En muista miten uni jatkui. Heräsin kännykän julmaan piipitykseen kello 6.55. Maanantai.. voisiko enempää väsyttää?

***
Paikallisen Prisman levyvalikoima ei tuottanut tuloksia, joten klikkailin itseni nettikauppaan. Nyt on tilauksessa kaksi levyllistä Sydän, sydäntä; toivottavasti posti kulkee nopeasti. Ei sillä että mitenkään alkaisin kyllästyä Zeitgeistiin, mutta ehkä jotain muutakin voisi välillä kuunnella! (Suosikkibiisikseni Zeitgeistilta on muuten valikoitunut 7 Shades of Black, se kolahtaa jostain syystä hurjasti.)

Oi aivottomuus. Siirryn takaisin eriväristen muovitaskujen pariin.

kivaa, kivaa

2007-07-22T21:00:00.000+03:00

On ollut niin paljon kivaa viime aikoina, etten tiedä mistä aloittaisin. Aloitan vaikka siitä, että olin eilen Tavastialla, sillä Tavastiallahan on yleensä kivaa. Varsinkin hyvässä seurassa, ja varsinkin kun illan ohjelmisto vie jalat alta. Olen virallisesti seonnut: Sydän, sydän on jotain aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa. Näin vanhana ja laiskana ja kaiken kokeneena (hahaa) löytää hyvin harvoin mitään mistä innostua, mutta nyt olen todellakin innoissani ja käsi hamuaa jo levykaupan virtuaalista ovenkahvaa. Eilinen lavashow oli luku sinänsä (Loviisalle tiedoksi, että jäniskorvatoimikunta antaa tämän bändin liveaktille erityiskunniamaininnan) ja omalaatuista esitystä osasin kuulopuheiden perusteella odottaakin, mutta kukaan ei ollut kertonut, että myös itse musiikki on noin rautaista! Verkon syövereistä löytyi videokin.

Rubik oli hyvä myös, parempikin kuin hyvä, mutta tuntui Sydän, sydämen jälkeen kaikesta mahtipontisuudestaan huolimatta vähän vaisulta. Encorea emme jaksaneet odotella vaan poistuimme ennen narikkaryysistä.

Kivaa on riittänyt myös ennen eilistä. On mm. mökkeilty, juotu, syöty, naurettu, saunottu, juotu, juoruiltu, syöty, juotu.. sitä tavallista. Elämässäni on ihania ihmisiä. Olen sanaton (myös univelan vuoksi). Kiitän ja kuittaan.

kepeämpi päivä

2007-07-14T18:14:00.000+03:00

Elämä koostuu pienistä ihanuuksista. Olen omimmillani ollessani toisaalla, sen huomasin taas kun vietin vuorokauden ystäväni mökillä (kiitokset ystävälle!). Saunasta pulahdin lähes peilityyneen järveen, uin kauas ja olisin helposti uinut vieläkin kauemmas, veden pinta oli niin kaunis ja tuntu iholla uskomaton. Yöllä joimme hyvää kahvia kaiken sen valkoviinin päälle ja pelasimme Scrabblea, ja äkkiä olo oli yhtä sietämättömän onnellinen kuin Pariisissa keväällä. Yhteen kesään on taas mahtunut niin paljon, melkeinpä koko vuoden edestä elämää.

Tänä kesänä kaikki tuntuu loksahtelevan kivuttomasti kohdalleen. Olen ymmärtänyt äkkiä niin monia eräisiin elämäni ihmissuhteisiin liittyviä asioita, että en oikein tiedä miten suhtautua. On hienoa tajuta, että kaikkeen on syynsä. Ja on hienoa tutustua uusiin ihmisiin! Aina muutaman vuoden välein heitä ilmestyy maailmaani, iso meluisa joukko kiinnostavia persoonia, kaikki samalla ovenavauksella, ja joka kerta olen yhtä innoissani. Tervetuloa, toivottavasti viihdytte pitkään!

Otan toisenkin siiderin ja yritän olla ajattelematta talvea. Sieltä se taas hiipii harmauksineen.

faktoja

2007-07-13T08:39:00.000+03:00

Minäkin haluan osallistua seitsemän faktan meemiin, vaikka kukaan ei haastanutkaan. Tässä siis:

1. Mikään ei tatuoidu minuun kuten musiikki. Unohdan nimet, kasvot, sanat, tapahtumat ja tilanteet; jopa tuoksut ja kosketukset haihtuvat ajan mittaan. Mutta musiikki ei unohdu. Jokainen merkityksellinen hetki elämässä on herätettävissä uudelleen henkiin, tarvitsee vain laittaa oikea levy soimaan. Tiedän jo nyt, että vain noin 30 kertaa tähän mennessä kuuntelemani Zeitgeist tulee aina kytkeytymään tähän käsittämättömän hienoon heinäkuun viikkoon. (Suhtautumisessani musiikkiin on ehkä pieni ripaus autismia - kuuntelen levyn kerralla melkein puhki välittämättä siitä että muut eivät ehkä jaksaisi kuulla sitä samaa uudelleen ja uudelleen ja..)

2. Minun napaani ei saa koskea. En tiedä miksi, se vain tuntuu hirveältä.

3. Kykenen nuolemaan omaa kyynärpäätäni. Sen ei pitäisi olla ihmiselle mahdollista. Tästä kuvattiin Pariisissa videokin, mutta se on onneksi tuhoutunut.

4. Silmäni vaihtavat väriä valaistuksen mukaan. Kukaan ei osaa sanoa, minkä väriset ne oikeasti ovat. Joskus siniset, joskus vihreät, joskus harmaat, joskus sekoitus kaikkia.

5. Tykkään kaljuista miehistä. Tai oikeastaan sellainen millin-parin siili on paras. En tiedä mistä tämä fetissi on peräisin, mutta näin on ollut niin kauan kuin muistan. Pitkät hiukset miehellä eivät ole koskaan vedonneet minuun millään lailla (ei se silti ole estänyt seurustelemasta pitkätukkapoikien kanssa). Tämä liittyy varmaan jotenkin ihoaddiktiooni - mitä vähemmän karvaa, sen parempi.

6. En siedä sitä kun villavaatteista nypitään nukkaa. Silmiä viiltää pelkkä ajatuskin ja kylmät väreet vilistävät vartaloa pitkin. Kamalaa! Saman reaktion aiheuttaa sanomalehtipaperin hypisteleminen märin käsin.

7. Ruminta mitä tiedän on Sotkan logo. Siinä on kaikki niin kertakaikkisen pielessä, etten edes tiedä mistä aloittaa. No, kyllä te ymmärrätte. Jos ette, olette ehkä väärässä blogissa.

Bonusfaktana paljastan, että minusta suomen kielen kaunein sana on 'outous'. On diftongia, sisäsointua, herkullisen pyöreää o-kirjainta, vain kaksi konsonanttia, ja mikä tärkeintä, merkityssisältö on kerrassaan täydellinen.

***

On perjantai 13. päivä. Tänään olen erityisen varovainen liikenteessä sukkuloidessani: pyöräni jarrut eivät ole toimineet enää pitkään aikaan. Muutenkin koko rohjo on siinä kunnossa, että hirvittää ajella sillä. Kukapa tulisi hätiin? No tietysti..

Bicycle Repairman! Taidankin mennä ulos katselemaan, josko häntä näkyisi. Tai sitten vain menen ja ostan uuden pyörän (luulen että uuden hankkiminen on tässä tilanteessa kannattavampaa kuin vanhan huollattaminen). Tai ehkä vain käyn lounaalla. Ajan varovasti..

renkaat

2007-07-08T17:33:00.001+03:00

Taas yksi sunnuntai, sateinen ja venyvä - jokseenkin hyödytön, mutta turhuudessaan rentouttava.
Näin unta omenan kokoisista mansikoista, punaisista, mehukkaista; mukana oli myös se ensimmäinen polkupyöräni, jolla opin ajamaan ilman apupyöriä, sellainen paksurenkainen, tiedättehän. Unessa se oli löytynyt lapsuuteni mummolan autotallia raivatessa, sekä minun pyöräni että veljeni vanha kolmipyöräinen. En ole ihan vielä selvittänyt unen viestiä, mutta minulla on aavistus siitä että on kyse hyvistä asioista. Ehkä siitä, että kun turha roina on siivottu pois, löydän uudestaan ne välineet joiden avulla on mahdollista oppia mitä tahansa. Että kaikki se potentiaali on vielä olemassa siellä jossain. Tai että sitä, minkä kerran on osannut, ei koskaan unohda. Tällaisesta tulee levollinen olo.

my soul is so alive

2007-07-08T03:28:00.000+03:00

Tänään elämässä on rajaton määrä asioita joista olla onnellinen, eikä Zeitgeist suinkaan ole niistä vähäisin. Täydellisen hieno päivä kaikkinensa, ensin kiireetöntä lojumista hyvässä seurassa, sitten humaltunutta höpsöilyä kesäisessä kaupungissa, pitkin päivää yhteydenottoja ihmisiltä joiden oli luullut liukuneen liian kauas, ja kaiken taustalla soimassa tuo levy jota on jokunen hetki odoteltukin. Mitä vielä voisi toivoa? En minä keksi.

tällaisena iltana

2007-06-16T23:36:00.000+03:00

Tuijottelin äsken hämärää kesäyötä parvekkeella ja muistin, että eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun muutin pois entisestä elämästäni tähän nykyiseen kotiini. Makustelin ajatusta hetken ja sitten tajusin, että tänään on tasan vuosi siitä kun viimeisin parisuhteeni päättyi. Olo on koko päivän ollut mahdottoman nostalginen, katkeransuloinen ja irtonainen, ja ehkä tässä on syy siihen. Olen taas siinä hetkessä kun kaikki muuttuu uudeksi - miten se aina tapahtuukin samaan vuodenaikaan?

Kesä ja vaivaton oleminen, voi miten hyvältä se maistuu! Vaikka vuodet tuntuvat laihoilta ja sisällöttömiltä, kesällä ymmärtää miten on sittenkin ehtinyt kasvaa ja voimistua niiden pitkien talvikuukausienkin aikana. Tänään musiikki kuulostaa vielä paremmalta kuin yleensä, maailma on vihreä ja valoisa, elämä vierii eteenpäin ja on vain elämää. Täydellistä sellaisenaan.

katala, vaarallinen olo

2007-06-16T14:02:00.000+03:00

Kaksi viikkoa töitä takana ja toistaiseksi kaikki vallan hyvin. Olen suoriutunut annetuista tehtävistä ihan kohtalaisesti, ja kuvittelisin etteivät tulevatkaan toimeksiannot minua maahan langeta. Oma työhuone on luksusta, samoin se miten minuun luotetaan ja mielipiteitäni kuunnellaan. Yritän pitää hyvän vireen yllä, eikä se paljon vaadikaan näin kesäaikaan kun kaikki on jotenkin niin käsittämättömän helppoa.

Viime viikon perjantaina lähdin juhlimaan uutta elämääni vanhan ystävän kanssa. Oli oikein mukavaa (kiitos ja rutistus, L!), istuskelimme puistossa siidereinemme ja keskustelimme pääasiassa siitä miten hyvin asiat oikeastaan ovatkaan verrattuna entiseen. Illan hämärtyessä siirryimme baariin, jossa aloitin edellisviikonloppuna suorittamatta jääneen känniääliöilyn kaatumalla päin pöytää ja rikkomalla muutaman tuopin siinä ohessa. Syytän tästä uusia kenkiäni, joilla en oikein osaa vielä kävellä.

Syvälliset keskustelut jatkuivat, vaikka ulosanti alkoi olla jo hankalammin tulkittavaa (mikä ei suinkaan johtunut puheenaiheiden moniulotteisuudesta vaan pikemminkin juomatarjoilun monipuolisuudesta). Käsittelimme universumia, meditaatiota, taidetta, kirjoittamista; kaikkea sitä mikä on koko ajan läsnä vaikka siitä ei paljonkaan puhuta. Tanssimaan emme päässeet, ehkä ensi kerralla sitten.

Jäin baariin yksin toviksi ennen valomerkkiä, ja universumi heitti eteeni mielenkiintoisen tapauksen. Mies on niin kaunis ja virheetön, että voisi olla muovia. En tiedä onko edessä seikkailu vai selkkaus, kenties ei kumpaakaan, mutta lupauduin tapaamaan hänet kolmannenkin kerran. Emme ole lainkaan toistemme tyyppiä (eri planeetoilta suorastaan!), ja tilanteen absurdius viehättää minua suunnattomasti. Yhdessä vietetty yö oli lupaava, mutta teki levottomaksi. Villit unet ovat palanneet. On selvästikin kesä!

lähdetään lennolle

2007-06-02T22:48:00.000+03:00

Siellä on kuulkaas kesä! Ihan oikea kesä! Istuin tänään erinomaisessa seurassa Kaisaniemen puistossa, siideri oli hyvää ja kaukana soi musiikki, ihmiset olivat suloisia vaikkakin vielä hieman pöllähtäneitä ja haparoivia: miten tähän lämpöön ja vihreyteen nyt pitäisi suhtautua, voihan olla että joku kiskaisee nurmimaton jalkojen alta ja kaataa viikkotolkulla kylmää vettä niskaan. Mutta tänään ei näkynyt taivaalla sadepilven häivettäkään, aurinko paahtoi koko voimallaan ja teki olon onnelliseksi. Aivan kuin ei olisi kulunut hetkeäkään siitä kun viimeksi istuskeltiin vihreällä ruohikolla kesästä huumaantuneina. Niin kuin koko mennyt pimeä talvi olisi pelkkä painajaismainen välähdys, pahojen aavistusten pilvimassa, rinnakkaistodellisuus, jota koskaan ei ollut olemassakaan; ei meille, ei oikeasti.

Liekö kaikki se valo ja olemisen autuus ollut liikaa fysiikalleni - jouduin palaamaan kotiin muiden jatkaessa iltaa baariin. Vatsakipu toki haihtui oltuani kotona vartin verran, kuinkas muuten. Ehkä universumi halusi estää minua juomasta itseäni ääliöksi, tänään kun olisi mieliala ollut otollinen kaikenlaiselle töllöilylle. Nyt sitten istun yksikseni, lupaavan humalanalun hukanneena, luvattoman levottomana, vaarasta haaveillen.

Kesä alkoi, loma loppui. Sain töitä, voitteko kuvitella?! Työhaastattelussa olin onnistunut tekemään niin vahvan vaikutuksen työnantajiin, että he olivat peruneet jäljellä olleen, jo sovitun haastattelun ja päättäneet palkata minut. Olisiko tämä universumin tapa hyvittää tuo viimeisin tappio? Työ alkaa maanantaina. Koetan kirjata tunnelmia ylös ensi viikolla. Olen laiminlyönyt blogia, sillä olen uupunut itseeni ja rajalliseen sanastooni, mutta uusia sanoja kasvaa maailmassa kuin voikukkia asfaltin halkeamissa!

Puhun nykyään paljon universumista. Se On Kaikkialla.

pelkkää multaa

2007-05-07T23:45:00.000+03:00

Tällaisia päiviä ei saisi olla.

Heti ensimmäiseksi herättyäni sain kuulla onnellisia pariutumisuutisia. Kaunis ja ihana asia sinänsä, mutta siinä meni minun kainaloni, varasyli johon silloin tällöin olen saanut kömpiä lohdutettavaksi tai helliteltäväksi tai ihan vain leikkimään. Enää ei leikitä, ei seikkailla ihoa pitkin, ei nukuta kylki kyljessä peitosta tapellen. Olen palellut koko päivän. Ja ihmetellyt, miten helposti tuonkin tapauksen sitoutumiskammo parani - kyse olikin vain siitä, ettei hän halunnut sitoutua minuun.

Lohtukainalolle olisi ollut käyttöä heti aamusta. Sekä sähköposti että puhelin vyöryttivät päälleni sellaisen lastin torjuntaa että heikottaa vieläkin. Valitettavasti emme tarvitse sinua, valitettavasti emme voi enää tehdä yhteistyötä kanssasi, valitettavasti sinulta puuttui se jokin. (Jälkimmäinen viittaa työhaastatteluun, jossa kävin perjantaina. Paikka on nyt laitettu uudelleen hakuun - huolimatta pikaisesta työvoiman tarpeesta he mieluummin ovat ilman työntekijää kuin palkkaavat minut. Sanonta 'tyhjää parempi' ei siis tapauksessani taida päteä.)

Kaikilla elämäni osa-alueilla minut on siis tänään virallisesti julistettu arvottomaksi, kelpaamattomaksi ja unohdettavaksi. En jaksa olla nokkela enkä runollinen, lähinnä haluan hautautua ja vajota ja olla olematta ollenkaan.

Pitäisi ehkä katsoa peiliin, mutta siellä näkyy vain pimeää.

paris, part 2.

2007-04-08T22:48:00.000+03:00

Wednesday morning we had a late breakfast before the exhibition. It was already afternoon when we finally got there. We spent couple of hours there and were very impressed. Unfortunately it was forbidden to take pictures there. Go and see The Air Is On Fire if you have a chance! The paintings are unbelievable. They don't look much like anything in photos, but seeing them in reality, all the textures and three-dimensionality and the little details you can't see in a printed picture - it was amazing. I bought the exhibition catalogue which is a book of over 400 pages of pictures containing all the important works of David Lynch. I also bought some DL Signature Cup coffee and a t-shirt. But the book was the best thing I got from Paris.

After the exhibition we had dinner and went out for drinks later on.

Thursday started with a picnic in the Buttes Chaumont.

This picture is taken at the top of the Buttes Chaumont. You can see Montmartre in the horizon.

Thursday night we had an amazing dinner at a restaurant called Les Trois Marmites in the Ménilmontant area. After the dinner my friend's local friends took us to an art show. These pictures are from there.

Finally it was Friday, and though we didn't want to, it was time for me and miss Bunny to head home. Thank you Paris, we will come back some day! Oh, the memories.. I think I'm going to have to open a bottle of wine now.

sous le ciel de paris

2007-04-04T15:04:00.000+03:00

This blog post is in English, so I am sorry for all the incorrect spelling or whatever mistakes there may be. I wanted to show you some pictures of my adventure in Paris! This city is magical.

I have a little friend travelling with me. My son was sad because he couldn't come, so I promised to take miss Bunny on the journey instead. Here's what we have done so far:

Here we are on our way from the airport to the city. Miss Bunny is a little tired but very excited.

In our friends' house reading the map. It was good to see them again, we spent the first evening drinking wine and eating great food and talking until 3 a.m.

Morning coffee at the yard. This is a lovely neighbourhood, very cozy and bohemian.

Bunny at Jim Morrison's grave. The Père Lachaise cemetery was so beautiful, I felt like I could spend the whole day there.

Bunny got so moved at Edith Piaf's grave that she left her little green scarf there as a gift.

We walked past Notre Dame but didn't go inside.

Bunny at Pont Neuf

Bunny at the tower Eiffel. We didn't have time to go inside because we were in a hurry for the movie..

This is where we went to see Inland Empire. I have been waiting for that moment ever since Mulholland Drive, and it was so nice to experience it here in Paris. I loved that film and recommend it to anyone who likes dark and dreamy mysteries.

Miss Bunny liked especially the scenes with the rabbits.

The theater was small and almost empty. I thought I'd be alone, but someone came in a little before the movie went on. The atmosphere was very lynchian indeed.

Today we're heading to the David Lynch exhibition at the Fondation Cartier!

pyrähdys

2007-03-31T21:28:00.000+03:00

Kevät on taas maineensa veroinen. Olen maaliskuun aikana ylittänyt monta rajaa, sukeltanut sisäänpäin ja lakannut pelkäämästä virheitä. Seuraukset ovat sanoinkuvaamattomat. Kokeilkaa meditaatiota, elämä muuttuu mielenkiintoisemmaksi heti! Olen alkanut taas maalata, keskustella, hymyillä, kiinnostua ja jopa matkustella: hetken mielijohteesta nostin hieman lisää lainaa ja ostin lentolipun Pariisiin. Lähden alle vuorokauden kuluttua, yksin. Majoitun vanhan ystävän luo, viivyn viisi yötä. En ole kunnolla ehtinyt edes tajuta että olen lähdössä!

En ole suunnitellut matkaa juurikaan, pari juttua on toteutettava, lähettelen postikortteja ja seikkailen kai vain. Laukkuuni on pakattu vihreitä ja ruskeita vaatteita, ruisleipää ja salmiakkia viemisiksi ulkosuomalaiselle ja pari pääsykoekirjaa matkalukemiseksi.

Harkitsen nukkumaanmenoa, mutta noinkohan saapuu uni tänä yönä!

heittovuoro

2007-02-26T18:11:00.000+02:00

Kaikki muuttuu. Se on aina ollut selvää, mutta usein sitä ei tule ajatelleeksi, olettaa vain laiskuuksissaan että viimeisin muutos on johtanut pysyvyyteen. Varjelee vimmaisesti rippeitään ja pomppaa metrin ilmaan kun käy ilmi että on taas siirryttävä pelilaudalla sinne minne noppa opastaa. Kaipaa jotain vakaata, mutta riemuitsee silti salaa siitä että ei saakaan jämähtää paikalleen. Vielä kun osaisi vastata haasteisiinsa!

Olen lähetellyt työhakemuksia sinne sun tänne - ei oikeastaan väliä minne, sillä yhtäkkiä sain päähäni ostella pääsykoekirjoja. Voihan olla että nyt jo olisi motivaatiota siihen mihin aiemmin ei. Voi myös olla että suunnitelmat muuttuvat ennen syksyä. Kaikki on mahdollista niin kauan kuin arpa on heittämättä. Lukeminen ainakin alkaa takkuisesti: En tiedä olenko ihan oikeasti keskittymishäiriöinen vai vain luupää, mutta joka ikinen kerta kun avaan kirjan, ajatukset karkaavat viimeistään kahden sivun jälkeen jonnekin perusteellisen muualle. Jokin minussa haluaa paeta teorioita, löytää pienen kaistaleen maata joka olisi logiikan ulkopuolella, kaavojen saavuttamattomissa, kertakaikkisen määrittelemättömissä! Sellaisen palasen todellisuutta tahtoisin valloittaa, ruokkoamattoman ja valtoimenaan rönsyävän salaisuuksien puutarhan jossa mikään oikeaksi todistettu ei päde.

Mutta jotta voisi rikkoa kaavan, on tunnettava kaava. Ja kun sen hallitsee, kun osaa todellisuuden nurkasta nurkkaan ja kaikkia pintoja myöten, voi taivutella sitä mielensä mukaan, voi työntyä sen läpi ja palata takaisin ja istuttaa siihen kaleidoskooppimaisia oivalluksen kukkia, alati muuttuvia ja siksi joka hetki yhtä ainutkertaisia.

Ihmisenä oleminen on parhaimmillaan hengästyttävän upeaa, voimaannuttavaa ja kaiken koetun yhtäkkisesti hyödyntävää kasvun aikaa, pyrkimyksen täyttymistä, silmänräpäystä hieman pidempään kestävää ymmärrystä siitä miksi on tullut siihen missä on ja mitä kaikkea on tuonut mukanaan. Niitä hetkiä tulee aniharvoin, mutta ehkä niitä voisi yrittää tavoitella itsekin sen sijaan että istuisi pelilaudan turvallisimmassa ruudussa odottamassa ihmettä.

On melkein maaliskuu, ja minä olen kuunnellut melkein kuukauden yhtä ja samaa levyä, sitä Apulannan uusinta. Se on hyvä levy. Ei siitä sen enempää, kuunnelkaa itse. (Se on HYVÄ levy!) Liput Tavastialle on jo ostettu.

Selviydyin pahimmasta pimeydestä katsomalla Shieldin kaikki viisi tuotantokautta kuukaudessa. Viides kausi oli aivan käsittämättömän hieno, synkkä ja lohduton, sen ahmaisin kahdessa illassa kun en malttanut lopettaa kesken. Kuudetta kautta odotellessani aion urakoida läpi Mullan alla -sarjan kokonaisuudessaan. Seurannassa on myös Lost sekä Ozin uusinnat. Korvike-elämä on parasta elämää tähän vuodenaikaan! Lisäksi ei tarvita muuta kuin mehevän vihreä neuletyö ja lasi punaviiniä.

Ja on melkein maaliskuu. On melkein kevät. Ollaan melkein perillä jo.

pehmeänä päivänä

2007-02-04T15:12:00.000+02:00

Luin tänään loppuun Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet. Kun suljin kirjan, kasvoni olivat läpimärät siitä onnesta, että vielä löytyy pehmeitä kohtia minustakin. Ja että joku tuntematon kirjoittaja saa lauseillaan houkuteltua minusta esiin tunteita joita harvoin suon edes lähimmilleni, saati fiktiivisille hahmoille. Ne kyyneleet eivät olleet ensinkään katkeria, hunajaa ne olivat.

Pidän itkemisestä silloin kun en ole oikeasti murheissani. On ihanaa eläytyä kirjaan tai elokuvaan niin että tunne herahtaa poskille asti. Kovin moni teos ei ole minua kyyneliin saanut, ja siksi onkin aina niin upeaa kun sellaista odottamatta tapahtuu. Innostuin pohtimaan liikutuksiani enemmänkin. Polvistuin kirjahyllyni eteen ja yritin seuloa kahdensadan kirjan joukosta kaikki ne, joita lukiessani olen saanut pyyhkiä silmiäni tosissani. Ei niitä monta ollut.

Alimmaisena kasassa on vastikään ostettu Sylvia Plathin Collected Poems, joka sisältää kaikki hänen aikuisiällään kirjoittamansa runot. Edge on ikuinen suosikkini, lopullisuudessaan hyytävä, näen sen aina maalauksena jonka ääreltä ei voi siirtyä eteenpäin. Plathin sanasto tuoksuu mullalle, siihen voi kaivautua, se jää kynsien alle ja poimuihin.

Pikku prinssi asuu paitsi kirjahyllyssäni, myös kirjoituspöydälläni. Pieni, urhea matkalainen on kaukana kotoa, ja on riipaisevaa ajatella miten hän kaipaa ruusuaan. Hän katselee iltaisin pimeälle taivaalle kotitähteään etsien, mutta tänään tähtiä ei näy..

Alice Seboldin Oma taivas päätyi kirjastooni vähän vahingossa. Alunperin olin ajatellut antaa sen lahjaksi, mutta luinkin sen itse enkä raaskinut enää luopua siitä. Tarinan lähtöasetelma on hirvittävä, oksettava suorastaan, mutta kirjailija on saanut luotua teokseen uskomattoman kauniin tunnelman siitä huolimatta (ja juuri siksi). Jälkimaku ei ole vain multaa ja verta - päällimmäiseksi jää sittenkin valo, lohdullinen ja elvyttävä, pohjaveden makuinen.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on aseistariisuvimpia koskaan lukemiani rakkaustarinoita. Ensimmäisistä lauseista alkaen toivoin päähenkilöille pelkkää hyvää, ja sellainen vilpittömyys on minulle melko harvinaista. Luulen etten uskalla mennä katsomaan elokuvaversiota, se ei voi olla läheskään yhtä hyvä.

Myöhempien aikojen pyhiä liikautti myös ihanasti. Luulen että Itkosen kauniisti ja rujostikin käyttämä kieli oli suurin syy, mutta jotain muutakin tässä oli. Kakkosteoksen hahmoihin en kiintynyt ollenkaan samalla tavalla, ja sen vuoksi on pakko sanoa että pidin tästä esikoisesta enemmän.

Itkettäviä elokuvia oli vielä vähemmän, ei edes pinoksi asti. Unelmien sielunmessu saa parkumaan joka ikinen kerta. Elefanttimies myös. Meri sisälläni puristui palaksi kurkkuun mutta ei läikkynyt yli. Amélie ja Henkien kätkemä kuten myös muutama muu saivat hymyilemään hassua, väpättävää hymyä, ja jälkeenpäin oli kuin olisi saanut halauksen. Sellaisia elokuvia rakastan.

(Hassua, lähdin tutkimaan IMDB:stä miten Aikamatkustajan vaimo etenee elokuvahankkeena, ja keskustelufoorumilla suositeltiin teokseen ihastuneille juuri näitä samoja kirjoja joita omassa itkupinossani on. Eikä siinä kaikki - Peter Jackson on aikeissa ohjata Oman taivaan elokuvaksi! Hän olisi ollut omakin valintani, ainakin siinä tapauksessa että Sofia Coppola olisi kieltäytynyt hommasta. Nähtävästi myös Mehiläisten salaisuuksia aletaan kuvata tänä vuonna, ohjaaja ei vielä ole tiedossa.. mutta toivonpa salaa, että se olisi Coppola.)

Tämä on ollut onnellinen sunnuntai. Ennen vihasin sunnuntaipäiviä, mutta nykyään pidän niistä kaikkein eniten. Koti on siisti ja hiljainen ja valoisa, eilisiltainen viinipullollinen ei sanottavasti vaikuta olooni, hiippailen ruskeissa lökövaatteissani huoneesta toiseen ja juon aamupäivälatteni kaikessa rauhassa. Kuuntelen sunnuntaimusiikkia, pesen tukkani ja harjaan sen pöyheäksi, hoitosuihkeen mustikkainen tuoksu leijailee ilmassa pitkään. Hiukseni yltävät jo vyötärölle asti, mutta on niitä jokunen vuosi kasvatettukin. En tiedä mikä mielenhäiriö sai minut ryhtymään lyhyttukkaiseksi silloin joskus, se pää ei tuntunut omalta lainkaan.

Iltapäiväteehen laitan tietysti hunajaa, katson kuinka kullanvärinen massa valuu norona lusikasta mukiin, pyydystän sormenpäähäni makean tipan ja hieron sen tuoksuksi ranteeseeni. Suunnittelen laiskasti iltakävelyä, mutta olen varma siitä että se jää toteuttamatta. Kirjoittelen näitä lauseita pitkin päivää, en panosta niihin erityisemmin. Mietin, onko peilissä liiankin pimeää; musta tausta on alkanut tuntua raskaalta mutta en ole löytänyt mieluisampaa vaihtoehtoa. Olkoon nyt vielä. Onhan multakin mustaa.

En koskaan olisi uskonut sanovani näin, mutta tänään toivon että aina voisi olla sunnuntai.

lumen alla

2007-02-01T23:27:00.000+02:00

Alkaneeseen vuoteen on mahtunut yksi hyvä päivä. Sellainen alusta loppuun aivan tavallinen kiireetön sunnuntai, aurinkoinen ja nauruntäyteinen; herkullista ruokaa ja pulkkamäkeä ja hyvää energiaa. Herätessäni olin onnellinen, nukahdinkin onnellisena. Mutta yksi päivä ei ole paljon.

Olen kolhinut itseäni taas. En tiedä miksi pitää aina juosta samaa seinää päin, se seinä kun ei siitä siirry eikä pehmene syleilemään. On hirveän pelottavaa ja vaarallista päästää toinen liki, mutta se voi olla ihanaakin, niin ihanaa että kauhu haalistuu kuin kuu keskipäivän taivaalla. Sen sijaan helvetillistä on odottaa turhaan että toinen tulisi lähelle. Ei se tule. Se istuu turvallisen etäisyyden päässä ja toivoo ettei tänään joutuisi kontaktiin tai konfliktiin, eikä se tee elettäkään estääkseen minua kävelemästä takaisin ulos lumiseen yöhön. Muutama hellä sipaisu riittäisi, mutta sekin vähä on liikaa sille jonka sydän katsoo pois.

Lumi runttaantuu rumasti kenkieni alla, vaikka koetan kävellä kepein askelin. Ajattelen kauniita asioita, huurteisia ruusuja ja vanhoja emalivateja, seuraan pyöränrenkaan piirtämää pitsinauhaa lumessa. Mietin miksi onneni olisi kenestäkään riippuvainen, mutta se on. Tarvitsen ihmisiä joille voin olla rakas ja ihmeellinen. Jokainen tarvitsee. En ennen halunnut uskoa siihen, silloin onni oli älyllistä ja järkeiltävissä, eräänlainen teoria sekin. Kaikki oli teoriaa, ihan kaikki, tunteetkin. Mutta onni ei löydy teorioin vaan teoin.

Olen väsynyt kaikkeen. Tähän pimeään eniten. Kaipaan valoa ja ihoa ja yhteisyyttä, intoa ja vilpittömyyttä, särötöntä astiaa sielulleni kodiksi. Lepopaikkaa lumen alla. Kevään aurinkoista seinustaa.

riite

2006-12-22T23:49:00.000+02:00

Ja sitten on talvi, vetinen ja epävarma tosin, mutta pimeää kyllä riittää. Vaan tästähän käännytään taas valoon päin, varmistellaan suuntaa kynttilöin ja raketein, heittäydytään töyssyiseen liukuun kohti kevättä. Siellä se alhaalla odottaa, pimeän takana, syli avoinna. Mitä siitä jos matkalla raapii itseään muutamaan odottamattomaan oksaan ja kolahtaa päin rosoisia runkoja - ne naarmut ja mustelmat kyllä paranevat auringon hyväilyjen alla.

En ole kirjoittanut. En ole lukenut. Olen neulonut, tehnyt töitä, tavannut ihmisiä, juonut, nauranut, ahkeroinut ja lorvaillut. Nyt on loma, jota ei kuitenkaan pidä käyttää pelkkään laiskotteluun. Töitä riittää, ja haluaisin myös aloittaa nukkekotiremontin. Aion neuloa lisää. Ja lukea myös!

Joulupukki toi kasan kirjoja, joista kaksi oli toivelistallani ylitse muiden: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Arto Mellerin Runot. Itkosta olen lukenut nyt kolme neljännestä, ja olen aika vaikuttunut siitä miten eläviä hänen hahmonsa ovat. Suhtauduin vähän epäillen koko kirjaan, sillä minusta rockmaailmaan sijoittuva fiktio on harvoin uskottavaa (paitsi silloin kun sitä käytetään todellisuuden maustajana, legendojen luojana). Olin kuitenkin lukenut Myöhempien aikojen pyhiä, ja tiesin että Itkonen kirjoittaa vetoavasti ja aidosti, joten päätin haluta omaksi tämän kakkosteoksenkin. Kirjassa mainitaan juuri oikeita nimiä; tunnistan sieltä paljon sellaista itselleni tärkeää ja maailmaani joskus ravisuttanutta, että tunnen väkisinkin sielunyhteyttä tarinan henkilöihin. Melankolia on koko ajan läsnä: välillä se on ohutta ja ilmavaa, sitä hengittää, välillä se tiivistyy kirkkaiksi pisaroiksi. Kaunista ja rouheaa tekstiä. Toivottavasti kirja on loppuun saakka yhtä nautinnollinen lukukokemus.

Ja Melleri! Ihailen oikeita runoilijoita, sitä erehtymätöntä lauseen tajua joka niin harvoilla on. Useimpien runoilijoiden runoista en pidä, niissä on liikaa yritystä, liikaa omahyväisyyttä, liikaa itsetarkoituksellista kikkailua. Eikä lause ole kaikki, se on noin puolet. Proosassa voi pelailla, kirjoittaa loputtomiin koukeroista tyhjää ja levitellä olennaisen hajalleen, sirotella sirpaleita kolmellesadalle sivulle. Runo on julmempi, raadollisempi, se vaatii täydellisyyttä, särötkin siinä ovat tarkkaan harkittuja. Nuorempana luin hirveästi runoja, useimmista en tajunnut mitään. Kirjoitin itsekin, mutta lopetin sen kun tulin järkiini. (Ihan kuin olisin puhunut tästä ennenkin?)

Kello on paljon, kynttilät sammuvat, piti sanoa jotain vielä. Ehkä myöhemmin.

anatomiaa

2006-08-09T15:27:00.000+03:00

Tein yllättävän löydön kun kävin läpi vanhoja diskettejä. Kymmenien päiväkirjatiedostojen seassa oli seuraavanlainen Word-dokumentti:

Mikä neiti Minkkisessä on vikana?

Neiti Minkkinen vastaa: En osaa istua tuolilla normaalisti, vaan jalkani ovat aina solmussa. Vaikenen tekemistäni virheistä ja toivon ettei kukaan huomaa niitä. Otan aina isomman pullan. Käyttäytymissäännöt eivät koske minua. Hurjistun jos minulta kysytään jotain mitä en tiedä. En ole kohtelias, olen ivallinen. Juon liikaa, syön liikaa, haluan liikaa. Olen ahneus itse.

Vanhojen päiväkirjatekstien lukeminen on melkoista hardcorea tällaisen julkisen, salailevan blogijutustelun jälkeen. Nettikirjoitteluvuosinani olen oppinut jättämään paljon sanomatta, mutta kaksi vuotta sitten, kuusi vuotta sitten mikään ei ollut liian salaista. Oli raastavaa lukea niitä mietteitä, molemmat katkelmat olivat ajanjaksoilta jolloin uskottelin itselleni että virheet, jotka aioin tehdä, olivat itse asiassa ainoa tie kulkea. Pelottavaa on todeta kuinka onnellisuuteni nousee ja laskee lämpötilan mukaan. Talvet ovat aina olleet pitkiä ja johtaneet jonkinlaiseen hulluuteen; kesäisin olen ollut lähes normaali, onnellinen jopa.

Mutta neiti Minkkinen syntyi talvella.

suolaa

2006-08-07T22:50:00.000+03:00

En osaa enää nukkua. Liikaa kierroksia, ahdasta ilmaa ja oudoissa paikoissa vastaan putkahtelevia hämmentäviä hahmoja. En ole nukkunut kunnolla ainakaan viikkoon, mutta viime yö oli kaikista kamalin. Näin painajaisia punaisista howliittihelmistä ja havahduin jokaiseen ääneen, lapsen liikehdintään unissaan, janoon ja kuumuuteen ja lopulta nälkään, ja muistin unohtaneeni syödä. Olen koko ajan niin väsynyt, ettei ruoka maistu, edes kahvia ei tee mieli. Työpäivän jälkeen nukahdan ja pilaan yöuneni. Lähestyvä syksy kai sen tekee.

Eilen oli kummallinen päivä. Tänään on soinut Kauko Röyhkän Ainoa, siinä on jotain niin huvittavan tuttua.

Toisaalla huomataan, että kun avoimiin haavoihin kipataan suolaa, sattuu. Ei pitäisi jättää reunoja kursimatta; on niitäkin viiltoja jotka eivät arpeudu itsestään.

ennen myrskyä

2006-07-24T21:02:00.001+03:00

Rakastan ukkosta, sitä hetkeä kun se tekee tuloaan ja kaartelee puiden latvojen yllä matalasti muristen, sateesta raskaat helmat kattoja hipoen. Ennen myrskyä, kun paine puristaa päätä ja jokainen elementti voisi johtaa sähköä, kun lamput välähtelevät ja kaikkialla surisee, maailma on hetken kuin David Lynchin luoma painajainen. Kaikki odottavat, että helvetti repeää valloilleen ja taivas vapauttaa raivonsa, kaikki odottavat että tainnuttava paine kasvaa niin valtavaan mittaan että sen on pakko räjähtää auki ja antaa tietä kirkkaalle, kevyelle ilmalle. Kaikki odottavat.

Ensimmäinen salama, paha hymy, lasketaan sekunteja. Ilma on sumeaa, järki ei kulje, kymmenen sekuntia. Jyrisee, mutta kaukana vielä. Toisen salaman, seitsemän sekunnin ja uuden murahduksen jälkeen sade jysähtää maahan.

Neljä sekuntia. Näyttö värähtelee. Se on tulossa. Menen ulos.

Edit: Myrsky kiersi veden taakse mutta jätti pahaenteisen painonsa lepäilemään taivaankannen laipioon. Niin kuin elämä yleensä, se melkein tapahtui eikä sittenkään. Jatkan painumista kuuntelemalla Kentin tuotantoa, uusimmasta levystä vanhimpaan, pidän niistä kaikista. Paljastan pienen perversion: olen aina rakastanut ruotsin kieltä. Kirjoitin siitä laudaturinkin. Enää en osaisi ehjää lausetta muodostaa, mutta nautin kuunnella ruotsia, etenkin kun se yhdistyy suomalaishenkiseen melankoliaan ja surumielisiin melodioihin. Kentin albumeista en osaa valita suosikkiani, kaikki ne kietovat jollain lailla solmuun.

Yö on lämmin ja pimeä, kuin jossain toisessa tarinassa.

miten suloinen kesä

2006-07-13T15:45:00.000+03:00

Tämä vuosi on hyvä, tämä kesä melkeinpä paras koskaan. Olen korjaillut talven jättämiä vaurioita maittavalla ruoalla ja juomalla erinomaisessa seurassa, makeilla mansikoilla ja kerrankin lämmittävällä auringolla, siiderillä ja jäätelöllä ja paljolla seksillä, hysteerisellä hihityksellä ja älyttömillä sisäpiirivitseillä. Olen käynyt festareilla näkemässä ihania miehiä lavalla ja saamassa hiertymiä varpaisiin, selviytynyt kolmen tunnin yöunilla ja ryöminyt silti aamulla ajoissa töihin. Ihan kuin olisin nuortunut äkkiä kymmenen vuotta!

Keveys ja paino vuorottelevat todellakin. Olisi taas Kunderan vuoro, mutta minulla ei ole enää aikaa lukea. Elän, siis en ajattele.

huurre

2006-07-03T07:39:00.000+03:00

Onnellisuudesta on vaikea kertoa, pelkästään jo siksi, etten oikein osaa kuvailla asioita joissa en ole hyvä. Minulla on taipumus pelätä pahinta, olen niin tottunut siihen että jotain menee kuitenkin pieleen eikä onni kestä kauan. Miten pitäisi suhtautua tähän ihanaan keveyteen, elämään jossa on vihdoinkin muotoa ja makua ja ennennäkemättömiä värisävyjä? En pelkää nyt mitään muuta kuin talvea, mutta siinä onkin pelättävää. Talvi raapii säröjä kesän kylkeen, puhaltaa kaukaa peilini täyteen julmia jääkukkiaan. Kuka hullu alunperin keksi, että tässä maassa olisi hyvä asua ja elää? (Varmaankin joku, joka saapui tänne jonain hentona kesäkuun yönä, tai joutui heinäkuun auringon huumaamaksi, tai eksyi elokuun meheviin puutarhoihin.. eipä tiennyt mihin joutui!)

Opettelen onnellisuutta, yritän kerätä sitä onton kotipuuni varastot täyteen että jaksaisin taas puolen vuoden pimeyden yli. Onnen ihrakerros, vararavintoni.

(Salaa etsin pakopaikkaa talveksi, paikkaa auringon alla, ihan kirjaimellisesti.)

hymyjä

2006-06-20T22:07:00.000+03:00

Vietän ihania, huolettomia päiviä. Lapsi on isänsä luona, herään aamuisin omaan tahtiini ja lähden junalle, nilkkaketju helähtelee askelten rytmissä, kuulokkeissa soi kesämusiikki. Junassa valitsen ikkunapaikan, tuijottelen ulos ja ajattelen omiani, hymyilen koska elämä on kaunista. On kesä, se huumaa: olen hereillä ja onnellinen. Maailma, jonka luulin kuolleen, on taas entisensä ja oikeanlainen. Värit ovat palanneet, ja tuoksut ennen kaikkea: herukkapensaat, syreenit, tuore asfaltti, ratakiskot, kahvi. Helteisessä ilmassa vellova tuoksujen monimuotoisuus tuntuu syleilyltä. Välillä melkein itken silkasta onnesta. Ja minä kun joskus pidin itseäni syksyihmisenä!

Elämän äkillinen keveys ihastuttaa. On niin helppoa, että välillä pelottaa: talvi lähestyy huolimatta auringosta, siideristä, ruskettuneista käsivarsista, iloisesti kopisevista askeleista sateen jälkeen höyryävällä helteisellä kadulla jonain sellaisena aamuna, jona herää muualla kuin kotonaan. Olen entistä varmempi siitä, että mahdollisimman pian on löydettävä jokin parempi keino selviytyä talvesta. Ehkä siihen pitäisi soveltaa samaa kuin muihinkin mahdottomuuksiin: luopua siitä. Paeta. Päästää irti, antaa olla. Etsiä kesä, joka jatkuu. Joskus vielä sen teen.

Äkkiä on juhannusaatto, lapsi tulee tänään kotiin, aurinko on karannut sateen tieltä, ja minä olen kirjoittanut tätä neljä päivää. Se johtuu samasta syystä kuin puhumattomuuteni. Jos minulta kysyy, mitä mietin, vastaan todennäköisesti etten mitään, mutta se ei ole aivan totta. Ajatukset eivät ole kokonaisia, saati selkeitä, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että välillä on parempi katsella vain kuinka kaikki virtaa. Luottavaisesti odotan uusia lauseita, kyllä ne tulevat vielä.

Kolme vapaapäivääni vietän tehden töitä. Iltaisin istun parvekkeella siiderin ja kirjan kanssa (löysin Kirjatorilta Chuck Palahniukin Tukehtumisen viidellä eurolla! Palahniuk on hullu ja ihana, ja hullu, ja ihana!), aamulla nukun pitkään, en huolestu mistään sillä kaikki on hyvin, kaikki on oikeasti hyvin.

2006-06-18T10:32:00.000+03:00

Se on nyt ohi.

tuhma kissa

2006-06-16T18:27:00.000+03:00

Kun lopulta alkaa tapahtua, tapahtuukin niin paljon ja niin nopeasti ettei itse sitä käsitäkään. Joka vuosi niin käy, katkon kuolleita oksia tai ne tipahtavat itsestään. Niistä voi tehdä installaation tai rovion, tai ehkä molemmat. Liekki on kaunis.

Saan uskomattomasti virtaa siitä, että kävelen aamuisin halki kantakaupungin, asemalta työpaikalleni, katsellen kauniita kesäisiä ihmisiä. Helsinki tuoksuu ja on valoisa aina, eikä koskaan lopu kesken. Ja kesä on oma ulottuvuutensa, huumaava uni joka saisi jatkua ympäri vuoden. Kesällä olen eri ihminen kuin ikinä muulloin. Kesällä olen kevyt ja ilmava, hymyilen vain enkä välitä. On niin helppoa olla. Tahtoisin puhua samoin: suurin, pyörein, kuplamaisin lausein. Poksahtelevin sanoin. Pirskahdella. Maata nurmikolla, paljon mansikoita ja ihoa, ei vieläkään mitään sen enempää.

Olin eilen katsomassa Stellaa Tavastialla. Olen myyty, upea bändi, laulajalla ihana ääni, sanoituksissa oikeanlaista karheutta. Minut on helppo ostaa aidolla melankolialla. Eilisen jälkeen levyt kuulostavat vieläpä paremmilta, laulut ovat saaneet uusia merkityksiä. Tavallaan olen tänään surullinen, sillä jokin aikoinaan upea on nyt päättymässä. Tavallaan olen helpottunut, sillä oikeasti se päättyi jo kuukausia sitten.

Miksi otsikko?

Olen palannut.

onhan

2006-04-23T01:24:00.000+03:00

Olen uskaltautunut juomaan punaviiniä pitkästä aikaa. Luulisi, että siitä seuraisi runollinen olo, mutta toistaiseksi olen ollut melko sanaton ja hihitellyt vain. Ennen, silloin vuosia sitten kun olin vielä kuolematon, muutuin punaviinipäissäni kirjalliseksi ja viisaaksi, kirjoittelin päättömiä runoja ja tiesin ihan kaiken. Silloin oli joko tai, nykyään ei mikään ole niin yksinkertaista. On mutta, entä jos, ehkäpä ja silti, ja ennen kaikkea on en tiedä. En mitenkään tiedä.

Kun aikaa kuluu ja näkee pidemmälle, hahmottuu kuvio. Ei se mitään vaikka näkeekin vain taaksepäin; sama askelten rytmi toistuu orjallisesti niin säännöllisenä, että siitä voi ennustaa tulevaisuudenkin. Olen aikoja sitten lakannut uskomasta siihen, että ihminen muuttuu, ja silti iltaisin ennen nukahtamista kudon silmieni eteen aivan toisenvärisessä valossa kimaltavan harhan siitä miten kaikki voisi olla täysin erilaista kuin tähän saakka.

Kuka teistä on muuttunut (enkä tarkoita normaalia kasvua ja kehitystä, luontaista oivallusten ja oppimisten ketjua, vaan sellaista täydellisen sokaisevaa valaistumista, täyskäännöstä, uuden itsen ja toisen polun tietoista, lopullista valintaa)? Miksi, ja miten, ja kuinka pysyvästi?

sirottaa liekkeihin tuhkaa

2006-03-20T20:59:00.000+02:00

Tänään on jostain syystä ollut oikein hyvä päivä. Mitään ei ole tapahtunut, olo vain on taakaton ja vapaa. Ehkä se johtuu valosta, sytytin lampun vasta iltaseitsemältä. Kevät avartaa sydämen. On enemmän tilaa olla paikallaan, ja liikkuminenkin on mahdollista. Päivällä tuntui kesältä, kuuntelin Coldplayta ja oli kuin ulkona olisi sadellut kesäkuista tihkua, raikasta ja vilvoittavaa.

Elämä on värejä ja materiaa. Sormien lomitse kulkevaa lankaa, makuja ja ääniä, huoneissa vellovaa pölyä. Kahviaddiktiota, jopa siinä määrin pahaksi päässyttä ettei Moccamasterin hankintaa voinut enää lykätä. Arkea, sellaista hieman hankaavaa ja kyllästynyttä. Liian tylyjä sanoja, tympeyttä ja kauemmas tönimistä. Jotain muutakin onneksi joskus.

Ja hiljaisuutta, kun en osaa erottaa missä oma julkisuuteni muuttuu toisen yksityisyydeksi tai toisin päin. Hiljaisuutta, kun käsillä luominen on ainoa avoin kanava: mitä sujuvammin työskentelen, sitä kömpelömmin kompuroivat lauseet. Olen sillä tavalla putkiaivo, putkisielu - kun kirjoitan, en maalaa tai neulo tai rakasta. Kun rakastan, en pysty muuhun. Kun teen käsin, en tee aivoin, sanoin enkä sydämin. Ehkä se on vamma, ehkä jotain minkä voisi korjata, tai ehkä sen on vain oltava niin.

Yöradio soittaa Dingoa. Kirjoitan, mikä sattuma. Siitä on aikaa kun..

ykskaks

2006-02-19T01:00:00.000+02:00

Nyt päivitän! Olen humalassa, teksti lienee sen mukaista. En pyydä anteeksi. Mitäpä väliä sillä on.

Jossain pyydettiin määrittelemään oman onnellisuuden taso asteikolla 0 - 10. Omani oli 5. Eihän se paljon ole, mutta enemmän kuin ennen. Olen karistanut osan taakastani ja kulku on kevyempää nyt, ja olen yhä tyytyväinen päätökseeni, tiedän valinneeni oikein. Silti jokin jäytää, joku nappula on väärässä asennossa, hymy ei irtoa niin kuin irvistys. Teen asioita joista pidän, mutta kykenen vain yhteen osaamisen muotoon kerrallaan. Ja jotkut aamut vain eivät ole heräämistä varten.

Näen unia lähtemisestä, laivoista, lentokentistä ja valtateistä. Humalassa heitän rakastani lampulla ja haukun tyhmäksi. Juuri niin kypsä olen, sanan kaikissa merkityksissä.

Ei vieläkään järkeä, jokin tuntuma ehkä, resursseja ei siltikään.

ei haamua kummempi

2006-01-09T11:27:00.000+02:00

Aivokemian muutoksilla on outoja seurauksia. Olen esimerkiksi ryhtynyt lukemaan neuleblogeja. Älkää peljästykö, tämä ei ole muuttumassa sellaiseksi. Olen kausittain innokas (jopa pelottavissa määrin, kysykää vaikka poikaystävältä!) mutta liian kömpelö ja suurpiirteinen neuloja, eikä tekeleitäni tohdi esitellä julkisesti. Suhtaudun asiaan rauhallisen punkisti: tärkeintä ei ole osaaminen vaan tekeminen. Neulominen (ja muutkin tekstiilityöt) on niitä harvoja toimia, joihin palaan yhä uudelleen vaikka tiedän olevani huono.

Muitakin asioita tapahtuu, tai jää tapahtumatta. En enää itkeskele turhaan, eikä olo ole kovinkaan toivoton. Hiukan turta ehkä, ja väsynyt, talvinen, arkinen. Jaksamaton. Epärunollinen ja tylsä. Pelottomampi, onneksi.

Huomenna palaan ihmisten ilmoille, tapahdun vähän itsekin.

vuodet

2005-12-12T21:11:00.000+02:00

Syntymäpäivät ovat muuttuneet ajan mittaan. Nykyään sitä tuntee itsensä vuosi vuodelta pienemmäksi, vaikka ikää on yhä enemmän. Se yksi päivä vuodessa, päivä jona pitäisi tuntea olevansa jotain erityistä, saakin vain muistamaan kuinka kamalan mitättömäksi on kutistunut ja kuinka harvoille enää merkitsee. Ankeat 24 tuntia, joiden aikana ei hetkeksikään onnistu unohtamaan itseään. Odottaa, että joku soittaisi. Odottaa, että posti toisi jotain. Tuo se, maksumuistutuksen ja tiliotteen, pankin mainoksen, ei muuta. Eikä kukaan järjestä yllätysjuhlia tänäkään vuonna.

Ei saisi piitata moisesta. Aikuisen ihmisen pitää tottua siihen, ettei aina tule muistetuksi, sanoi mummo joka muisti syntymäpäiväni vasta kun oli liian myöhäistä lähettää kortti. Eikä ole ihme että minut unohdetaan, kun piileksin täällä luolani hämärissä aina vain.

Silti olen koko päivän miettinyt, kuinka haluaisin syöksyä vuosien läpi takaisin, alas alas alemmas, mätkähtää rähmälleni johonkin niistä lapsuuden pehmoisista lumikinoksista, joihin kaivetuista tunneleista noustiin vasta iltakaakaon aikoihin.

Ikävöinyt kotiin, jota ei ole.

27

2005-12-12T14:22:00.000+02:00

"Honey is twenty-seven, argues fights
Selfish in her own right for life,
guess she's in her second childhood."

eräs omakuva

2005-12-09T20:53:00.000+02:00

niin totta

2005-12-07T17:18:00.000+02:00

The Movie Of Your Life Is A Black Comedy

In your life, things are so twisted that you just have to laugh.
You may end up insane, but you'll have fun on the way to the asylum.

Your best movie matches: Being John Malkovich, The Royal Tenenbaums, American Psycho

If Your Life Was a Movie, What Genre Would It Be?

Niin sen täytyy olla.

Sain tänään vähän aikaan.

elementittömyys

2005-12-06T13:32:00.000+02:00

Vietän itsenäisyyspäivää yksin, onhan siinä symboliikkaa. Olen ollut itsenäinen jo puoli vuotta, ja aika on syöksynyt eteenpäin, poukkoillut päämäärättömästi pelkästä liikkumisen pakosta kuin puolisokea lintu pimeässä huoneessa. Mikään tähän mennessä tehty ei ole edistänyt elämääni millään tavalla. Selviytyisin, jos mitään ei koskaan tarvitsisi saada valmiiksi. Keskeneräisyys on leimaavin piirteeni, kirous oikeastaan. Ja päättämättömyys, alusta asti, aina.

En uskalla enää aloittaa mitään, sillä tiedän kaiken jäävän kuitenkin kesken. En osaa sanoa, onko tämä tasainen epäluottamus itseen pahempaa kuin aikaisempi taipumukseni innostua, suunnitella, aloittaa, kyllästyä, jättää kesken, pettyä ja masentua. Ehkä ennen oli paremmin, tapahtui edes jotain. Edes joskus. Ja kun sain aikaan, olin aina varma siitä että olin löytänyt tarkoitukseni. Tämä nykyinen olemiseni on jatkuvaa luovuttamisen jälkeistä pettymystä ja masennusta, tunnen itseni jo liian hyvin innostuakseni enää mistään. Kaikkien menneiden kuohuntojen muistot ovat jähmettyneet kiinni minuun niin kuin kylmennyt laava, enkä minä tiedä heräävätkö nukahtaneet tulivuoret koskaan.

Jokaisen pitäisi elämänsä aikana toteuttaa edes yksi unelmansa. Mieluiten sellainen elämänpituinen, lapsuudesta saakka hellitty, sydämen vierellä kannettu hassu, sitkeä haave - sellainen, joka jollain kummallisella tavalla on aina ollut itsestäänselvyys, jotain jonka vain on määrä tulla todeksi. Jokaisella pitäisi olla sellainen unelma, kaikesta huolimatta. Minullakin on ollut, mutta kun katselen näitä tönkköjä rivejä, en enää oikein jaksa uskoa sen voimaan.

Ehkä tämä on ohimenevää. Ehkä ei. Aika ainakin on.

eräänä aamuna

2005-11-30T10:15:00.000+02:00

Entisessä kodissa vieraileminen tuntuu joka kerta hassummalta. On kummallista tunnistaa ostamiaan esineitä, muistaa kuinka maalattiin seiniä ja kiinnitettiin hyllyjä, mittailtiin yhdessä paikkaa nojatuolille, lipastolle, pinnasängylle. Oudointa on toisen naisen kengät eteisen naulakon alla. Ei pahalla tavalla ollenkaan, outoa vain. Olen hyvin iloinen eksäni onnesta, tyttökin on suloinen ja kaikesta päätellen fiksu, vaikka kamalan nuori kyllä.

Vinttikomero on yhtä kaaosta, mutta sen setvimiseen ei kulu läheskään niin kauan kuin olen pelännyt. Jotain jää vielä kevääseenkin, vaikka kannamme autoon säkkikaupalla tavaraa. Kasetteja ja muuta pikkukamaa emme ryhdy jakamaan nyt. On niin kylmä, ja väsyttääkin. Kaikki säkit eivät mahdu autoon, eksä lupaa tuoda loput töihin mennessään.

Nyt eteinen on täynnä menneisyyttä, lapsen ensimmäisiä leluja, kamalia vaatteita joita en ikinä käyttänytkään, kamalia vaatteita joita käytin joskus, ihania hirveitä muistoja, kuten vanha punk-uniformuni, maalitusseilla koristeltu pitkä musta nahkatakki johon kätkin koko haavoittuvaisuuteni ja epävarmuuteni kymmenen vuotta sitten. (Nykyisin käytän miltei samanlaista takkia, ilman tussimerkintöjä vain.) Tänään pitäisi lajitella koko historia säilytettäviin ja kirpputorille vietäviin.

Näppäimistössäni on jotain vikaa: backspace ei toimi, nuoli taaksepäin tarjoaa l-kirjainta, ä:n perään tulee å. En jaksa sohlata, päätän tähän.

marraskuun siruja

2005-11-29T13:15:00.000+02:00

Unessani Al Pacino tarjoili minulle värikkäitä lakuja ryppyisestä paperipussista. Yritin flirttailla hänelle samalla kun rohmusin niitä nameja kouran täydeltä.

Marraskuukin on pian ohi. Pitäisi löytää töitä, kun ei tästä opiskelusta tule mitään. Elämässäni ei nykyisellään ole oikein järkeä.

Anteeksi tämä hiljaisuus ja vähä(mielisyys)puheisuus. En jotenkin enää jaksa edes huomioida ympäristöäni, tapahtumat virtaavat jossain kauempana. Päiväni ovat puuroa, samaa ja harmaata, ei mitään mainittavaa koskaan.

On ollut mielenkiintoista seurata, millä hakusanoilla blogiini on tultu. Muumilaakson mörköä on haettu kahdeksan kertaa, kenties saman henkilön toimesta. Yleisesti ottaen hakusanojen kuvasto on ollut melko runollista - "värikkäät syksyn lehdet" tai "hautaa minut tänään" herättävät mielenkiinnon. On etsitty myös minihametta, valaisimia, mosaiikkia, pöllöä, dammarvernissaa ja elektroniikkaliikettä. Mutta mitä mahtoi ajatella se toiveikas surffailija, joka löysi neiti minkkisen maailman hakusanoilla "rehevän naisen vittu"? Mahtoi olla kauhea pettymys päätyä angstiblogiin, jonka ensimmäisellä sivulla avautuu kuva kuolleesta pienjyrsijästä! Tietysti vapaasti assosioiden voi yhtäläisyyden löytää tuostakin.

Mitä ikinä etsittekin, te satunnaiset vieraani, toivon että lopulta löysitte etsimänne. Paitsi sinä, joka yritit googlettaa "alastomia pikkutyttöjä" - sinulle en voi toivoa muuta kuin hidasta ja tuskallista kuolemaa. Pahoittelen. Tai en.

ennen unta

2005-11-16T02:40:00.000+02:00

Mitä kuuluu, kuinka voin? On marraskuu, sen pitäisi riittää vastaukseksi. Olen lähes sieluton, täysin mieletön, elän ruumiillani vain - onnellisena jos ei täydy mitään, kiinnostuen helpoista nautinnoista. Kaikki syömistä, seksiä ja nukkumista suurempi rasittaa, en kaipaa haasteita vaan pumpulia. Olen selvästikin talviunieläin, en jaksa pyrähdellä reippaana harmaassa hämärässä niin kuin olisi terveellistä kai.

Opiskelut eivät etene, yritän edes jotain, mutta se ei riitä. Olen jo oivaltanut, etten koskaan tule tekemään alan töitä, ja nyt puntaroin, miten motivoitua silti jatkamaan valmistumiseen asti. Olen kriisissä elämäni tarkoituksen suhteen, väsynyt ja ponneton, onnetonkin, usein. Kaikki on väärin, väärin, väärin.

Kirjoitan vähän ja huonosti, talven läheisyys tekee sellaista.

no vähä niinku

2005-10-29T04:54:00.000+03:00

Kirjoittaisinpa vielä kuten kirjoitin joskus. Oli lauseita ja venyvyyttä, sanoja jotka taipuivat kaikkiin tarkoituksiin, ajatuksia jotka oli tehty nähtäviksi. Enää ei ole. On vain tönköt sormet jotka kirjoittavat ohi ja vaille, ajatuksia jotka jäävät puolittain sellaisiksi kuin tarkoitettiin.

Olen tänä iltana paljastanut eräälle itsestäni hurjan paljon enemmän kuin olisin uskonut uskaltavani.

Palkinnoksi siitä hän nukkuu humalaista unta.

Oikeasti nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteydessä toisiinsa. Kirjoittajan valta liittää ne, ei muu.

3.0 '/,,

2005-10-29T04:49:00.000+03:00

Jätän ymmärtämättä eräitä, jotka sammuvat kesken riidan. Ei niin, ettäkö itse muka muistaisin, mistä edes riideltiin, saati että kuka oli oikeassa - turhauttaapa vain jäädä tappelemaan yksinään.

*Kaksi rivinvälilyöntiä ja --- kasvun paikka. Ihan totta. *

samaan aikaan..

2005-10-25T16:15:00.000+03:00

Lomailen toisaalla hetken, nukun pitkään ja herään hämmentyneenä. Kesäkuisen muuton jälkeen olen viettänyt yhden ainoan yön poissa kotoa; ehkä oli jo aikakin tulla raahatuksi luolasta ulos. Maisemia en ole päässyt näkemään, mutta täällä on parempi tietokone, enemmän elokuvia ja lähes paineeton tunnelma. 'Lähes' vain siksi, että jokin masokistinen mielenhäiriö sai minut sujauttamaan Taidehistorian metodologiaa -opuksen laukkuuni ennen kotoa poistumista.

Kaikki on muuten hienosti, ilma vain on liian kuivaa hengittää ja iho repeilee. Mutta on kaunista, ulkona siis, menkää katsomaan puita pimeällä, ne ovat kuin luurankoja.

2005-10-19T16:12:00.000+03:00

ääliöys

2005-10-18T21:36:00.000+03:00

Kyynelille ei mahda mitään, ne valitsevat itse aikansa ja uomansa. Itken missä tahansa, milloin tahansa, miksi tahansa. Itken kävellessäni kaupunkiin, itken ripustaessani pyykkejä kuivumaan, itken tiskipöydän kaaosta jolle en jaksa tehdä mitään. Ja kirjoittamista itken, varsinkin sitä. Kukaan ei usko kun sanon etten osaa enkä ymmärrä, että sanat eivät tunnu enää sormenpäissä, että en enää näe, en lue enkä etenkään kirjoita. On kuin hiljalleen häivyttäisin jälkiäni maailmasta, askel kerrallaan. Eksistentialismi vaihtuu fatalismiin, se on luovuttajan valinta. Ehkä näin onkin oltava.

Puhuin äidin kanssa tänään, hän otti lapsen luokseen jotta saisin rauhassa kirjoittaa. Tietenkään en ole kirjoittanut. Ei ole mitään kirjoitettavaa, ei ole mielipidettä, ei näkökulmaa. Ennen oli toisin, oli sanottavaa kaikesta. Nykyään ne vanhat lauseet tuntuvat ylimielisiltä, häpeän niiden halveksivaa sävyä vaikken ole oppinut nöyryyttä vieläkään. Silloin joskus rakentelin yökaudet ylpeitä teorioita, enää en uskalla ajatellakaan ääneen.

Iho ohenee virtaavan surun alla, halkeilee ja kuoriutuu, paljastaa vereslihan joka ei siedä kosketusta.

Mutta on kauniita, sumuisia aamuja, mustia oksia, kuolevaa heinää, mädäntyviä marjoja. Kuulokkeissa Toolia, väsyneitä lintuja katoilla, kahahduksia metsässä. On jotain mitä katsoa.

yhdenlainen totuus

2005-10-10T11:01:00.000+03:00

(via)

Advanced Global Personality Test Results

Extraversion	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	43%
Stability	\|\|\|\|	16%
Orderliness	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	33%
Accommodation	\|\|	10%
Interdependence	\|\|\|\|\|\|	30%
Intellectual	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	50%
Mystical	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	43%
Artistic	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	83%
Religious	\|\|	10%
Hedonism	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	56%
Materialism	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	70%
Narcissism	\|\|\|\|\|\|	23%
Adventurousness	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	43%
Work ethic	\|\|\|\|\|\|	30%
Self absorbed	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	83%
Conflict seeking	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	70%
Need to dominate	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	70%

Romantic	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	36%
Avoidant	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	50%
Anti-authority	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	63%
Wealth	\|\|\|\|	16%
Dependency	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	50%
Change averse	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	36%
Cautiousness	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	56%
Individuality	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	63%
Sexuality	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	63%
Peter pan complex	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	43%
Physical security	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	56%
Physical Fitness	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	37%
Histrionic	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	70%
Paranoia	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	70%
Vanity	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	70%
Hypersensitivity	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	63%
Female cliche	\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|\|	83%

Take Free Advanced Global Personality Test
personality tests by similarminds.com

missä mun raison d'être?

2005-10-06T21:48:00.000+03:00

Päivällä oli jo hetken voitonriemuinen olo. Olin yllättäen saanut kirjoitettua puoli sivua esseetä, joka piti palauttaa viime vuoden syyskuussa. Sitten sanat loppuivat, ajatus katkesi ja karkasi, hartiat lysähtivät ja kaikki kirjoittamani alkoi vaikuttaa absurdilta keikaroinnilta. Tekotaiteellista paskaa, sanoisi joku. Loppupäivä valui käsistä, lopulta kyynelinä jo. Illan hämärtyessä alkoi kiukuttelu. Tahtomattani, mutta yllättävän määrätietoisesti, vähitellen - se menee aina niin - karkotan kaiken hyväntahtoisuuden maailmastani.

Ruukussani on pelkkää multaa.

lähes luovuttaa

2005-10-06T15:23:00.000+03:00

Syksy on tullut jo kauppoihinkin tuoden tullessaan satsumat ja joulunodotuksen ja vaihtaen huomaamatta hyvät kotimaiset tomaatit huonoihin espanjalaisiin. Syksy on pukenut minut villasukkiin ja rasvakerrokseen ja saanut huomaamaan huoneissa olevan jo päivällä lähes pimeää. Tarvitaan valaisimia, tarvitaan mattoja, tarvitaan kynttilöitä ja villahuopia. Näen unia toimimattomista lämpöpattereista, ja minua vaaditaan uskomaan että on liiallista pitää ikkunaa auki öisin. Syksy on umpioitumista, ikkunaluukkujen taakse ja peittojen alle pakenemista, ilmaa joka on liian paksua hengittää.

Sylissä on hyvä, muualla ei. Olo on pieni ja rikkinäinen niinä hetkinä kun pitäisi ottaa haltuun ja osata, järjestämättömät sanat huojuvat suurina kasoina, kaatuvat ja romahtavat ja takertuvat toisiinsa kuin henkarit. Eivätkä vain sanat ole ongelma. Kaikki muukin on mahdotonta yhä. Kaikki paitsi syli.

Nuorempana luulin, että riittää kun oivaltaa. Kuinka naiivi ajatus. Oivaltaminenhan on helpointa kaikesta. Hyväksyminen se todellinen haaste on.

mörkö

2005-09-27T21:00:00.000+03:00

Jotkut asiat elämässä ovat yllättäen hyvin, suurin osa ei. En edelleenkään saa haravoitua kasaan niin paljon aineksia että edes jotkin velvollisuudet tulisivat täytetyiksi. Harkitsen opiskelujen jättämistä, taas kerran. Järjetöntä, jäljellä on kuitenkin alle vuosi, mutta siitä vuodesta en tunnu selviytyvän mitenkään. Ei minusta ole luovaan työhön, ehkei mihinkään työhön. Onko mihinkään yleensäkään.

Kauhistun edessä olevia pitkiä, pimeitä talvikuukausia. Olen talvisin hirviö, kommunikoin murahtelemalla ja karjumalla. Liu'un etäältä kuin Muumilaakson Mörkö, joka kylmyydellään sammuttaa jokaisen lyhdyn jonka luokse on hakeutunut, ja hymyilen hirvittävää, jäistä hymyäni. Apatiasta raivoon alle sekunnissa, epätoivoon vielä nopeammin. Sihahdus vain, ja sammuu valo, lämpö on poissa.

Perhosetkin pakenevat hirviöitä, pelkään.

Edit: Poistan linkkilistani, sillä en pysy mukana blogien elämän kiertokulun vaiheissa. Ja koko lista tuntuu epäreilulta muutenkin, monia mainitsemisen arvoisia blogeja puuttuu, uusia löytöjä teen jatkuvasti, en vain jaksa päivittää listaa yhtä usein.

oo siellä jossain mun

2005-09-17T11:56:00.000+03:00

Symbioosista poistumisen pitäisi voida tapahtua varovasti, varvas kerrallaan ulkomaailmaa tunnustellen, niin kuin olisi aikeissa sukeltaa jääkylmään veteen. Toisaalta silloin ei tulisi mentyäkään; tulisi vetäydyttyä takaisin ja jäätyä vielä muutamaksi loputtomaksi hetkeksi. Mutta on lähdettävä, on repeydyttävä irti ja horjahdeltava henkeään haukkoen loppupäivään jossa ei osaa olla enää mitenkään. Sitä pyörii pöllähtäneenä ympyrää, katselee asioitaan ja ihmisiään kuin näkisi ne ensi kertaa, kuuntelee maailmansa ääniä kuin vierasta, kiehtovaa kieltä, eikä enää löydä sijaansa siinä, etenkään äkkiä autioituneessa vuoteessa joka vielä hetki sitten oli ainoa merkityksellinen paikka koko universumissa. Ilman kietoutumista ja sivelyä ja niskaan puhaltelua uni tulee hitaammin ja on lamaannuttavaa. Aamu on vaikea aina puhelimen piippaukseen asti. Sitten hymy, ihanan imelä.

Olen elänyt viikon suudelmilla, seikkaillut iholla ja laiminlyönyt kaiken muun. Nyt on ikävä, välimatka, aikataulut, ankeus ja epätietoisuus, pölyinen asunto ja valtava tiskivuori, velvollisuudet ja vaikeudet ja kaikki se. Mutta myös, ja ennen kaikkea: on perhoset.

olisin..

2005-09-10T19:15:00.000+03:00

Eräs lempileikkini, via Minh.

Jos olisin kuukausi, olisin: elokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: puoli yksi yöllä
Jos olisin planeetta, olisin: saturnus
Jos olisin merieläin, olisin: meduusa

Jos olisin suunta, olisin: virsta väärää
Jos olisin huonekalu, olisin: vanha pähkinäpuinen lipasto jossa olisi kymmeniä laatikoita
Jos olisin synti, olisin: laiskuus
Jos olisin neste, olisin: eetteri

Jos olisin puu, olisin: mangrovepuu
Jos olisin kasvi, olisin: kaktus
Jos olisin säätila, olisin: se hetki kun painostava ilma muuttuu yllättäen myrskyksi

Jos olisin soitin, olisin: saksofoni

Jos olisin eläin, olisin: pöllö
Jos olisin väri, olisin: purppuranpunainen
Jos olisin vihannes, olisin: kirsikkatomaatti
Jos olisin ääni, olisin: merkitsevä yskähdys
Jos olisin alkuaine, olisin: litium
Jos olisin auto, olisin: polkuauto
Jos olisin laulu, olisin: Zero (Smashing Pumpkins)
Jos olisin elokuva, olisin: Lost Highway
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Kauko Röyhkä

Jos olisin ruoka, olisin: lähes raaka pihvi

Jos olisin paikka, olisin: maja korkealla puussa
Jos olisin numero, olisin: 8

mosaiikkia

2005-09-08T12:14:00.000+03:00

Ei voi sanoa, että menisi hyvin. Sama väsymys, joka kesän aikana levisi pinnalleni, on nyt löytänyt tiensä sisäänpäin, kaivautunut jokaiseen soluun, juurruttanut ajatukseni arkiolemattomuuden ravinteettomaan multaan. Mikään ei enää rehota, mutta ei jalostukaan. En ole kummoinenkaan puutarhuri, parvekekukatkin kituivat pitkään ja kuolivat sitten, unohdin ne kai jotenkin. Jos tapan petuniat, miten sielukaan kukoistaisi hoidossani?

Olen yrittänyt virikkeellistyä, mutta väsymys on kaikennielevää. Otan kirjan käteeni, luen muutaman rivin, sivun, toisenkin, enkä ymmärrä lukemastani sanaakaan. Jos olen makuuasennossa, nukahdan. Jos istun, karkaa mieli muuten vain, assosioi tiensä kuivakoilta sanapoluilta toisaalle, öisiin ajatuksiin, valottomiin kanervikkoihin, käpertyy sammuneine lyhtyineen ikivanhan puun juurakon sokkeloihin ja horrostuu. Kaikessa tekemisessäni olen holtiton, en keskity, tarkkailen epäolennaisuuksia ja unohdan muun. On ideoita, mutta vain välähdyksinä, ei niitä ehdi tajuta lainkaan eikä jäsennellä varsinkaan. Elämä on verkkaista vaikka kaikki liike on nopeaa, säpsähtelevää ja kulmikasta. Asiat eivät kiinnity toisiinsa, ärsykkeet ja reaktiot sinkoilevat irrallisina sirpaleina liittymättä mitenkään mihinkään.

Piirtäisin sen kaiken, mutta en jaksa pidellä kynääkään, saati liikuttaa sitä. Tiistaina kävin koululla pitkästä aikaa, olin silloinkin väsynyt, niin väsynyt että hiili teki vain häpeällistä sotkua kunnes käsi luovutti ja vaipui. Illalla nukahdin liian aikaisin ja heräsin kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Niin käy nykyään usein. Ja miten väsynyt olenkin, miten lyhyeksi edellinen uni on jäänytkin, yön reunalla valojen sammuessa olen virkeä ja valpas, silmät ponnahtavat auki, päänsisäinen tivolini avaa porttinsa ja kaikki karusellit pyörivät soittaen eri sävelmää. Keskimäärin kaksi tuntia makaan ja odotan, joskus menee kauemminkin, kuusikin tuntia. Lääkäri ei määrää nukahtamislääkkeitä, koska lapsi on myös öisin olemassa.

Liikunta saa hymyilemään, käyn kepeästi loppupäivän, mutta euforian syleily on liian pehmoinen, aika hulahtaa ja jatkuu ulottumattomissa. Paikkaa Unimaan junassa ei salilla riuhtomallakaan saa lunastettua, spinningpyörällä ei pääse Höyhensaarille saakka vaikka kuinka vimmatusti polkisi. Ja seuraavana päivänä väsyttää vielä enemmän, vaikka terveemmällä tavalla.

Haen lapsen viereeni yöllä, hengitän hänen unensa rytmissä, on lähellä hyvä.

talviuni-ikävä

2005-09-05T23:24:00.000+03:00

Näin tänä aamuna pitkästä aikaa selväunen. En muista tapahtumien tarkkaa järjestystä, heräilin välillä ja uni katkeili ja muuttui, mutta selväuniosuus meni niin että seisoin jonkin kerhohuoneen ovella tarkkailemassa erästä nettituttuani, jota en ole koskaan tavannut oikeasti. Äkkiä hämmennyin kun tajusin seisovani ovensuussa alushoususillani, ilman paitaa. Hämmennys vaihtui huvitukseen saman tien: Eihän se mitään haittaa, minähän olen näkymätön! Sitten asiaankuuluva mietteliäs tauko: Hetkinen, enhän minä voi olla näkymätön. Tämänhän täytyy olla unta! Voitonriemuisena uskaltauduin sisään huoneeseen, joka oikeastaan oli suuri ala-aula. Lattia oli sinistä laminaattia, valaistus oli hämärä. Keskellä huonetilaa kohosi pyöreä, valkoinen rakennelma jossa asui ilmeisesti paikan omistaja. Kiipesin kierreportaita ylös, siellä näytti hylätyltä joten palasin alas. Jyrkkiä portaita laskeutuessani minua huimasi hetken, sitten muistin taas näkeväni unta, vedin syvään henkeä ja heittäydyin pimeään. Ympärilläni leijaili saippuakuplia ja kimaltavia tähtiä, kaikki muu katosi, jostain tuli lämmintä valoa ja minä sukeltelin syvemmälle ei-minnekään, kelluin saippuakuplien seassa, ja taustalla soi suloinen musiikki. Melodia ei jäänyt mieleeni, kappale oli rauhallinen, naisääni lauloi. Olin varma siitä että vaikka kaikki muu olikin unta, musiikin täytyi olla todellista. Tietenkään se ei ollut, ja tähän harhaluuloon varmaan uni sekoittuikin ja muuttui tavalliseksi uneksi, tai sitten heräsin, en muista.

Myöhemmin näin unta samasta syvästä vedestä, jossa aiemminkin olen unissani uinut, lapsuuteni uimapaikasta, joesta jonka pinta on ilmeetön mutta virta sen alla voimakas ja pelottava. Tällä kertaa kelluin lautalla keskellä poukamaa, aurinko oli jo painunut puiden taakse ja vesi oli tummaa niin kuin se unissa on aina. Yhtäkkiä suuri valkoinen pöllö lensi puun latvasta minua kohti. Näytti siltä kuin se olisi aikonut hyökätä, mutta se jäikin muutaman metrin päähän, lenteli jalat veden pintaa viistäen ja tuijotti minua silmiin koko ajan. Minä harmittelin että pian se katoaisi, ainakin ennen kuin ehtisin saada kameran esiin, joten en edes yrittänyt. Ei se mennyt minnekään, tuijotti vain. Minua pelotti, ja samalla olin lumoutunut eläimen uljaudesta. (Pöllö on kuulemma voimaeläimeni. Siltä se tuntuukin, pystyn samastumaan helposti tuohon öiseen erakkoon josta ei oikein tiedä kenen puolella se on. Jopa Puolen hehtaarin metsän turhantärkeä mukaoppinut Pöllö tuntuu jotenkin perin läheiseltä.)

Unissani olin myös remontoimassa lapsuudenkotiani, purkamassa vanhaa romuvarastona käytettyä autotallia, josta yllättäen löytyi kaikenlaisia aarteita. Kaiken roinan alta paljastui 70-lukulaisen värikkääksi kunnostettu harrastustila, jossa oli pimiö. Koko ajan tunsin nenässäni vanhan autotallin tuoksun, vielä herättyänikin.

En olisi halunnut herätä.

vahvasti sensuroitu

2005-09-01T20:59:00.000+03:00

Tänään kaupungilla ollessani (tummat lasit edelleen silmilläni) soitin hetken mielijohteesta vanhalle ystävälle, ja hetkeä myöhemmin istuimme kahvilan terassilla puhumassa eksistämme. Pahaa, lähinnä. Ystävälläni on taustallaan hyvin samankaltaisia mahdottoman parisuhteen vuosia kuin minullakin, enemmän vain. Tiedämme molemmat liian hyvin, millaista on luottaa ja pettyä ja olla jatkuvasti huolissaan, ja lopulta, eräänä päivänä, odottamatta, menettää luottamus lopullisesti. Ystäväni jaksoi rakastaa kauemmin kuin itse olisin ikinä kyennyt rakastamaan, mutta hän ei olekaan itsekäs ja äkkipikainen kuten minä.

Äkkipikaisuudesta tuli mieleeni, että olen ollut taas vähän tyhmä. En tosin vieläkään osaa sanoa, onko tyhmyyteni ollut laadultaan naiivia vai kyynistä, ja tuskin saan tietääkään.

Onneksi tulee viikonloppu ja humala. Lienee parasta poistaa muutama numero puhelimesta ennen lauantaita, ihan vain varmuuden vuoksi. Pyydän anteeksi jo etukäteen niiltä joiden numeron saa numeropalvelusta kun puoli kolmen aikaan yöllä alkaa kaduttaa.

aivan kuin kaikki olisi selvää

2005-09-01T00:21:00.000+03:00

Yöt ovat käyneet taas ahtaammiksi. Puristun tähän pöydänreunan ja selkänojan väliin, on mahdoton tajuta ajan juoksua ennen kuin välimatka on kasvanut liian suureksi. Jään pimeän reunaan huitomaan pois karkaavien päivien perään. Ne pakenevat valosta toiseen, minä en välittäisi seurata; jos on pakko mennä auringonpaisteeseen, asetan suuret tummat lasit kasvojeni suojaksi. Onhan päiviä joina muistaa miksei oikeastaan ole tekemisissä maailman kanssa. Että kaikkeen on syynsä.

Ihmisten motiivit ovat läpinäkyviä lähes aina. Tunnen vain muutaman hyvän valehtelijan ja monta, monta huonoa. Itse en enää edes yritä naamioida ahneuksiani hyveiksi, myönnän auliisti olevani itsekäs. En osaa olla olevinani muuta. Teeskentelystä tulee niin tahmea olo, en halua kenenkään takertuvan valheideni siirappiin, en sotkea kaikkea mihin kosken. Lillukoot muut liistereissään, sokeriliemissään, kuorruttukoot yhteisen illuusionsa alle - minä en halua enää elää niin. Koskaan.

Huonoja lauseita. Huonoja aikoja. Miltei 2000 kasvotonta lukijaa ja alaston olo.

Onko piileskely naamioitumista? Minusta ei.