kauhuja

En ole kai kovinkaan monta kertaa elämässäni nähnyt niin ahdistavia unia kuin olen nyt nähnyt kahtena yönä peräkkäin. Unien toisena keskushahmona oli molemmilla kerroilla sama henkilö, eräs josta en osaa sanoa mikä hän minulle on. Meidän välisemme suhde ei ole määriteltävissä millään tunnetuilla termeillä, tai ehkä jonkinlainen diagnoosi olisi korkeintaan mahdollinen. Sanoista on pitkälti kyse kai, aina on kyse sanoista, tavalla tai toisella.

Aioin kirjoittaa uneni kokonaisuudessaan tänne, mutta ne olivat liian karmeita ja henkilökohtaisia. Visuaalisia myös, ja tulvillaan hauskoja yksityiskohtia, mutta hirvittäviä kaiken kaikkiaan. Toisen unen lopussa minut johdatettiin ansaan: nousin kapenevia portaita ihmismassan mukana, mutta portaiden yläpäässä oli jäljellä ainoastaan minä ja muutamia pikkutyttöjä. Pieneltä ylätasanteelta ei ollut muuta tietä pois kuin kolme puista luukkua, joista kulkemalla joutuisi varmaan kuolemaan. Kääntyessäni katsomaan taakseni näin kahden sotilaan seisovan tytöistä pienimpien vieressä, ja kun käänsin selkäni heille hetkeksi, he katosivat. Jäin kahden muun tytön kanssa tutkimaan pakomahdollisuuksia, mutta niitä ei ollut, oli vain ansoja. Koko torni oli jonkinlainen keskitysleiri, ja mitä ylemmäs oli kiivennyt, sitä kamalampi kuolema olisi edessä. En ehtinyt päättää mitä tekisin - heräsin massiiviseen päänsärkyyn joka meni ohi vasta loppuillasta. Kauhea uni. Kauhea päivä.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta.

haikailuja, kaipailuja

Olen ollut pari päivää sairaana ja nukkunut katkonaista tärinäunta tietämättä palelenko vai olenko kuumissani. Yöllä ei enää tuntunut kuumeiselta, mutta mittari näytti yli 38 astetta kuitenkin. Näin käytin viimeiset omat lomapäiväni - lapsi tulee kotiin tänään. Tietysti olen ikävöinyt häntä, olisin vain halunnut viettää viikkoni jotenkin eri tavalla. Eri paikassa, ehkä, en täällä hiljaisessa huoneessani ensin krapulan, sitten kuumeen armoilla.

On asioita joita kaipaan parisuhteesta. Sairastaessa niistä päällimmäiseksi nousee hoivan kaipuu, se että joku huolehtii ja on, kun itse on hauras ja vapiseva ja houreiden kourissa. Mikään ei rauhoita tuskaista oloa niin kuin hellä niskahieronta sormenpäillä ja kevyt puhallus lämpötilanvaihteluista nihkeälle iholle. Niitä ei enää ole tarjolla. (Tosin kiltti ex minulla on, kävi apteekissa ja kaupassa puolestani, onneksi, sillä ilman banaaneja ja soijavanukkaita ja muita pehmeitä, lohdullisia ruokia ei kerta kaikkiaan voi sairastaa.)

Toinen, oikeastaan tärkein asia on iho. Voisin kai aivan hyvin elää erakkona lopun ikääni, mutta ihoon olen auttamatta koukussa. Tai oma ihoni on, jopa siinä määrin että pelkään sen jonain päivänä kuoriutuvan yltäni ja kietoutuvan ensimmäisen vastaantulijan ympärille. Iho on kaikkein suurin addiktioni, se menee jopa sanojen edelle. Voin unohtaa kaiken puhutun, mutta kosketuksia en unohda. (Toisaalta tuntoaistini ei enää ole entisellään, ihokaan ei enää tunnu niin. En tiedä turruinko tunteettomina loppuaikoina vai jo aiemmin, onko ihoni muuttunut vaativammaksi vai vain väsyneeksi. En tiedä, onko tuntumattomuus kroonista vai palaanko vielä ennalleni.)

Kolmas asia, jota kaipaan, liittyy sekin ihoon ja läsnäoloon. Viereen nukahtaminen on yleensä vaivalloista, mutta vierestä herääminen taivaallista, ainakin jos ei tarvitse lähteä minnekään. Pitkinä kiireettöminä aamuina hidasta silmien aukomista ja paljon unenlämpöistä ihoa, hetkittäistä torkahtelua ja koko ajan sen aistimista, että toinen on siinä eikä halua muualla ollakaan. Onnellisuus siitä, että herää juuri sen ihmisen vierestä, ei kenenkään toisen. Ei sellaisia aamuja enää ollut pitkään aikaan.

Neljäs asia, vieläkin kaukaisempi, oikeastaan niin kaukainen ettei sitä kunnolla muistakaan (vaikkei unohtaakaan voi): Se aika, kun ei vielä kunnolla tunneta eikä varsinaisesti olla pari, mutta yhteisiä tunteja on takana kymmeniä, puheen ja ihon tunteja, ja hiljaisuudenkin. Kun ollaan tukevasti ihastuttu jo, peruuttamattomasti, ja halutaan tietää toisesta kaikki mahdollinen. Se aika, kun mahassa vielä on perhosia, kun oma peilikuva toisen silmissä on kaunis ja ihmeellinen. Se aika, kun hullaantuminen alkaa muuttua rakastumiseksi ja varmuudeksi siitä ettei toinen lähde vaikka sille kertoisi mitä.

Viides asia saa vähän surulliseksi. Sitä pakahduttavaa yhteisyyden ja läheisyyden tunnetta, jonka lapsi toi tullessaan, en voi jakaa enää kenenkään kanssa. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että olen kerran sen saanut kokea. Tiedän ainakin, että osaan rakastaa.

epätietotoimisto

Voi surkeus. Olen menettänyt jo kaksi tilaajaa viime vuorokausien aikana. Johtuuko tämä kännibloggauksista vai huonosta taiteesta? (Juuri tämän takia epäröin liittyä blogilistalle - ei pitäisi ajatella tällaisia asioita ollenkaan, mitä väliä sillä on lukeeko tätä kukaan?)

En ole kirjoittanut mitään, koska olen keskittynyt muihin asioihin. En ole ajatellutkaan oikein mitään, nähnyt vain painajaisia vaarallisista tilanteista ja petollisista ystävistä. Kaikki on jotenkin katkonaista, krapula kestää monta päivää, viikko on hiljainen ja autio. Kaipaan jonnekin pois, vanhaan Eurooppaan tai kauas itään, kulkemaan kasvottomana ajattomilla kujilla. Toisaalta tulisin onnelliseksi jo järvestä ja savusaunastakin, onhan kesä.

Kiva ihminen soitti tänään. En osannut sanoa oikein mitään. Niin se menee, en minä osaa puhua, en puhelimessa varsinkaan. Kuinkahan monta elämää olen hukannut olemalla hiljaa?

testikuvaa

Kas näin. Jos tämä nyt toimii kuten oli tarkoitus, vieressä pitäisi näkyä kuva keskeneräisestä maalauksesta. Jännittävää.

- - -

Näyttäisi toimivan, ainakin minulla. Hienoa! (Olen siis vihdoinkin ottanut merkittävän askeleen elämässäni ja ryhtynyt digikameran omistajaksi. Kuvaterrorin aikakausi on alkamassa! Onneksi en sentään hankkinut kamerapuhelinta.)

tunnustus

Olen vieläkin humalassa, enkä vieläkään nuku - tämä lienee rappiota, tai valaistuminen. Ilta oli absurdi kaikin tavoin, eikä siitä sen enempää. Sain hymyillä nätisti kivalle ihmiselle ja puhua elokuvista.

Silmät painuvat kiinni. Tällaisissa kesäaamuissa on jotain, niin kuin pensaiden kaikki laulavat linnut aamulla ennen seitsemää tai sinne päin. On onnellista, ja samalla ei.

Katsotaan näkymää uudelleen herättyä.

repeat

"Tää on aika hieno. Tää on kaunokirjallisuutta!"
"No sä editoit sitä!"
"Mun täytyy kirjoittaa tääkin. Kannattaa vaan olla hiljaa. Sun pitää perustaa oma blogi jos sä haluut vielä puhua!""

2,0 ./..

Oooooh. Neiti Tosikko on juovuksissa ja lähtee kohta baariin! Palannen yöllä tilittämään huomioitani elämästä, ja tiedän ettette malta odottaa!

"Mitä mä kirjotan tänne blogiin?"
"Äää.. emmä tiedä"
"No sano nyt jotain!"
"No ku sä kirjotat niin hienoo ja proosallista niin emmä osaa, en mä sano mitään."
*napnapnapnapnap*
"Mitä sä kirjotat?"
"Mä kirjotan kaiken mitä sä sanot."
"HahahahaHAHAHAAAAAA!!!!!"

muuri

Jos julkeaa päivänä eräänä julistaa oloaan hyväksi, saa siitä varmasti rangaistuksen viimeistään seuraavana. Tänään ovat turhautuminen, sujumattomuus, olemattomuus ja tarkoituksettomuus yhdistäneet viheliäiset voimansa ja käyneet massiiviseen hyökkäykseen kaikilla rintamilla. Olen kyvytön, se lannistaa. Lisäksi tuntuu väärällä tavalla yksinäiseltä, siten että koko ajan muistaa, ettei kukaan juuri nyt kaipaa ja ettei enää ole ykkösvaihtoehto kenenkään elämässä. Kai voisin tuntea edes jonkinlaista vaatimatonta ylpeyttä siitä, etten ainakaan ole vastuussa kenenkään sydämen haavoista, mutta sellainen olisi toki teeskentelyä. Minähän haluan upottaa kynteni sydämiin.

Huomenna juon itseni tainnoksiin, toivon. Olen ikävöinyt oikeanlaista humalaa, sellaista paheksuttavan estotonta ja röyhkeästi kikatuttavaa ääliökänniä, joka jatkuu aamuun asti pöydillätanssimisvahvuisena, eikä johdata viidennen tequilan jälkeen puhelinterrorisession kautta vieraan vessan lattialle sammumaan. Kaipaan hauskaa, hauskaa on nykyisin aivan liian vähän.

esiin

Nukuin pitkään, liian pitkään, ja päivä oli jo ohi kun havahduin. Nyt pitäisi aloittaa, olen jo juonut kahvia teetä kahvia, kädet vapisevat mutta eivät liikaa, aivan hyvin voisin tarttua kynään tai siveltimeen. Tämän on oltava pelkoa, ei mikään muu este ole koskaan näyttänyt näin taivaitahipovan korkealta. Kaikki on selvillä, kaikki muu: muoto, väline, materiaali, ajatus, tematiikka, värit, esillepano. Vain pelko kehystää ideani ja saa ne hylkimään toisiaan, ja mitä päättäväisemmin yritän liittää niitä yhteen sitä kauemmas ne toisistaan sinkoavat.

Voisin kuvata pelon, mutta se haluaa piileskellä, pysyä takana peilien, kankaiden, ikkunoiden. Jos kutsuisin sitä, murtautuisiko se esiin? Läpi kankaan, kuin nyrkki tai tuntematon elämänmuoto? Kuin kuolema?

Vai pysyykö se ikuisesti piilossa, leviääkö vain salassa homekasvuston lailla? Onko minun itse revittävä julkisivuni löytääkseni sen?

Ja mitä sitten tapahtuu?

valomerkki

Yö tuo levottomuuden. Juna ajaa läheltä ohi, kuu on hullu ja keltainen, poltan kynttilöitä enkä jaksa keskittyä. Öisin en voi maalata, sillä valoa ei ole tarpeeksi. Yksin on tylsää katsoa elokuvia, asunto on liian iso, en osaa päättää missä huoneessa olisin, päädyn käymään pitkän mesekeskustelun hyvässä seurassa.

Vuosi on kulunut niin nopeasti, että muistan vieläkin miltä hotellin lakanat tuntuivat ihoa vasten. Ehtivätkö rakot varpaissani jo muka parantua? Ihana Amsterdam, en ole unohtanut hetkeäkään. Miten voikin hullaantua niin, ensisilmäyksellä, rakastua jopa. Ei koskaan ihmisiin, mutta paikkoihin!

Joskus palaan sinne vielä, yksin.

soittolistalta

This Mess We're in

Can you hear them?
The helicopters?
I'm in New York
No need for words now
We sit in silence
You look me
In the eye directly
You met me
I think it's Wednesday
The evening
The mess we're in and

The city sun sets over me

Night and day
I dream of
Making-love
To you now baby
Love-making
On-screen
Impossible dream
And I have seen
The sunrise
Over the river
The freeway
Reminding
Of this mess we're in and

The city sun sets over me

What were you wanting?
I just want to say
Don't ever change now baby
And thank you
I dont' think we will meet again
And you must leave now
Before the sunrise
Above skyscrapers
The sin and
This mess we're in and

The city sun sets over me


Tämä soi juuri nyt. PJ Harvey ja Thom Yorke, ihanaa!

sävelin

Kuvaamattoman hyvä olo. Aamulla taivaalta tihkui tahmeaa sokerilientä, mutta äkkiä ilma keveni ja sade muuttui sivelyksi. Istuin asuntoni hiljaisuudessa lukemassa blogeja tuntikausia, join teetä ja pidin kaikista ihmisistä kerrankin. Nyt viivyttelen siivouksen aloittamista - laitoin vihdoin levyllisen melankoliaa soittimeen enkä raaski käynnistää imuria ennen kuin kaikki laulut ovat soineet.

Olen hitaasti alkanut oivaltaa, ettei sieluni ole valuuttaa, sen arvo ei määräydy kysynnän mukaan. Ei sitä tarvitse säästellä ja pantata kuin salaisuutta. Minun tieni ovat omiani, eivät ne vie harhaan. Mitä muuta kautta olisin voinutkaan löytää tähän?

Viime syksynä tämän levyn kuunteleminen aiheutti vajoamista ja puristusta. Ei tänään.

valoja

Ehkä tänä yönä ei kuulukaan nukkua. On sellainen yö, että on todellakin välteltävä pimeiden peilien ohi kulkemista, sillä ei voi eikä halua tietää kuka sieltä ehkä katsoo vastaan. Tuntuu pahaenteiseltä, ei uhkaavalla tavalla vaan rauhallisen toteavalla, kuin kaikki hirveys olisi tapahtunut jo, ja nyt vain odottelisin viestintuojaa. Ei enää ole edes täysikuu - mistä tämä olo? (Pikainen tarkistus tosin osoitti kuun olleen täysi kello 14 iltapäivällä, ehkä se sittenkin on syypää.)

Kunpa ehtisi ennen syksyn tuloa viettää edes yhden tähtienkatseluyön! En edes muista milloin viimeksi olisin tehnyt niin, kävellyt pois kaupungin valoista, asettunut makaamaan avaruuden painon alle ilmakehän ja nurmikon väliin, piirrellyt sormillani kaaria taivaankanteen. Oliko sellaisia öitä koskaan? Kenen kanssa ne vietin?

Vuosipäivän, jota ei sitten ollutkaan, kunniaksi yksi kaunis muisto neljän vuoden takaa: Istumme pienen järven rannalla yön levittäytyessä ympärillemme. Jalat ovat pyöräilyn jäljiltä väsyneet ja heikot, nuotio ei ota syttyäkseen, takanamme nukkuu kiehtovan kammottava mustavetinen metsälampi. Meillä ei ole telttaa mukana, makuupussit vain. Hän herättelee tulta kärsivällisesti, kunnes nihkeät oksat viimein suostuvat antautumaan liekeille. Paahdamme vaahtokarkkeja ja puhumme mistä nyt puhua voi, hän on välissä minun ja pimeän, enkä pelkää. Arvailemme vastarannan valoja, kietoudumme lujemmin yhteen, aamuyöstä alkaa paleltaa. Nukumme uimarannan pukukopin kovalla lattialla, ja aamulla on minun vuoroni olla rohkea ja pelastaa. Tapan ampiaiset, ja kaikki on taas hyvin. (Ainakin siihen asti kun emme enää olekaan ollenkaan niin rakastuneita ja alamme muovailla toisiamme irvokkaiksi hirviöiksi, mutta se ei kuulu tähän muistoon.)

En kaipaa, mutta olen onnellinen että muistan.

vaienneista

Katkenneiden kirje- ja muiden ystävyyksien miettiminen saa hämilleen. Elämässäni on ollut niin monia upeita ihmisiä kiehtovine tarinoineen ja kuohuvine ideoineen, ja minä olen antanut heidän haihtua, litistyä kaapin perälle unohdettuihin kenkälaatikoihin kirjekuoripinojen väliin. En ole koskaan ajatellut miltä heistä on ehkä tuntunut kun en ole enää vastannut kirjeisiin, tärkeisiinkään. En ole koskaan ajatellut, että edes voisin tuntua miltään. En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi niinkään väliä. Voi olla ettei olekaan. Silti itse muistan tarkalleen, ketkä olivat niitä jotka eivät vastanneet minulle enää. Muistan hylätyksi tulemiset, mutta hylkäämisiä en.

Vieläkin pyörittelen silmiäni muistaessani sen yhdenkin, jonka reaktio äitiytymisuutiseeni oli tyly tekstiviesti: Et voi vittu olla tosissas! - eikä hänestä myöhemmin kuulunut enää koskaan mitään. Parempi kai niin. Pahalta se tuntui silti. Olisiko reagoimattomuus tuntunut pahemmalta? Ainakin hän oli rehellisesti oma, mielistelemätön itsensä. Moni ei ole, ja ne tapaukset jättävät jälkeensä syvemmän hämmennyksen. Sekä teeskennellyn eläväiset, mutta myöhemmin turhaan tekohengitetyiksi tajutut, että hiljaisuuden giljotiinissa äkkikuoleman kohdanneet ihmissuhteet laittavat kyselemään vastauksettomia kysymyksiä.

Olenkohan itse kylvänyt sitä samaa epätietoisuutta yhtäkkisillä vaikenemisillani? Vai onko ollut helpotus päästä minusta eroon?

- - -

Tuntuu oudolta nähdä tämä päivämäärä numeroina. Vuosi sitten lausuin sanan, enkä vieläkään tiedä kuinka paljon silloin valehtelin.

sanasokeana

Mull' ei oo sulle mitään.
Sull' ei oo mulle mitään.
Ei mitään muuta kun nää sanat.
Me voidaan jatkaa ja jauhaa samaa,
jauhaa ja jatkaa samaa,
silti meill' jää vain nippu sanoja,
ei mitään tekoja.
Enkä saa edes koskettaa sua
ilman ett' siitä syntyis sanoja.
(Kauko Röyhkä)


Olen ollut tänään hyödyksi ja hyvä, lakaissut luudalla mummon ovenedustaa kuin Tuhkimo, sommitellut taulut seinälle harmonisemmin, keittänyt perunat ja tiskannut ja jutellut ja näyttänyt valokuvia. Nyt olen kotona, ja kaikki tekemätön hiiviskelee tietoisuuden seinustoilla, kaikki minkä kimppuun tänään oli tarkoitus käydä, kaikki mikä on siirrettävä taas kerran huomiseen, ainaiseen huomiseen.

Eilen olin surullinen, mietin elämääni ja ihmisiäni, näin selkeämmin kuin koskaan miten samanlaisena kaikki toistuu. Luin vanhoja kirjeitä, ja yksi pysäytti erityisesti. Siitä on kai seitsemän vuotta aikaa, seurustelin vaikean tapauksen kanssa; kirje oli yhteiseltä ystävältämme joka koetti varoitella minua ja saada ymmärtämään ettei kaikki ole niin kuin esitetään. Hän oli oikeassa, ja nyt vuosien jälkeen hahmotan rivien väleistä nekin sanat joille silloin olin sokea.

Otinko opikseni?

En tietenkään.

maku

Nukuin pitkään uneksien outoja unia. Sataa vähän väliä, eikä se haittaa ollenkaan. On kesä, ja niin kuin asiaan kuuluu, tällaisina päivinä istutaan parvekkeella lukemassa Olemisen sietämätöntä keveyttä maitokahvin ja tupakan maku suussa, sateen ja petunioiden tuoksussa. Niin oli jo vuonna 1994 kun luin kirjan ensimmäisen kerran, tietysti tajuamatta siitä juuri mitään. Teoksessa käsitelty ikuisen paluun teema vaikuttaa syvään: Palaan tämän tarinan ääreen aina uudelleen, se puhuttelee minua, mutta joka kerta eri tavalla. Painon ja keveyden suhde elämässäni on jatkuvassa muutostilassa, siksi kai astun kirjan maailmaan aina uudesta ovesta, huomaan ja ymmärrän eri asioita kuin aiemmin. Mutta sade, petuniat, maitokahvi, tupakka. Aina on jotain muuttumatonta.

Hain työhuoneelta maalaustelineen ja muita välineitä, nyt en voi enää pakoilla aloittamista. Ensi viikolla lapsi menee ehkä isänsä luo, saan tilaa ja rauhaa ja vapauden rytmittää olemiseni innostuksen ja työvireen mukaan eikä toisin päin. Tänään alkoi jo hahmottua jotain, lukiessani, olin jo unohtanut että lukeminen voi saada näkemäänkin. Mitä kaikkea olenkaan mahtanut unohtaa näinä vuosina? Mistä kaikesta olin jo luopunut? On ollut vaikeaa ymmärtää mennyttä nyt, sitä miten olin aikani rimpuiltuani valmis jättämään koko todellisen minäni vain löytääkseni paikkani, paikan joka ei edes ollut minun. Hulluutta sellainen on, teeskentely ja tukahtuminen ja sen vaatiminen toiseltakin. Uskaltaisinpa vannoa, ettei enää koskaan.

En vanno. Ikuinen paluu on avoin kaikkiin suuntiin. Nyt se on tuonut minut tähän, mutta mistä tiedän minne pelkoni minut vielä johdattaa?

aamukastetta, nokkosia

Nahkean päivän jatkeena valvottu yö, ihoon liimautuvat lakanat ja sekavaan uneen vajoaminen viimeiseksi tunniksi ennen kellonsoittoa. Aamuinen olo oli sanoinkuvaamaton, jotenkin sain itseni kasaan ja huojautettua suihkun alle heräämään. Pyöränkumi puhkesi viime viikolla, vein siis lapsen tarhaan rattailla ja kävin samalla kirjastossa. Seitsemän kilometriä kävelyä tällaisena aamuna ei kuulosta tavoiteltavalta, mutta oikeastaan en ole sen väsyneempi kuin eilenkään.

Uskomaton ilmasto. On niin kosteaa, ettei kaste haihdu lehdiltä - olisipa ollut kamera mukana, pensaat kimalsivat ihanan salaperäisesti. Tuoksui keskikesälle, tuoksui herukkapensaille ja apiloille, ja ison mäen korkeiden kerrostalojen kohdalla mieleen palasi jokin tuokio lapsuudesta kun ohitin koristeelliset istutukset - leijonankidat, liljat, akileijat - ja keski-ikäisen naisen joka käytti liian vahvaa hajuvettä. Joskus on ollut tällainen hiostavan kuuma kesäaamu, on menty junalla Helsinkiin mummin kanssa, on käyty ostoksilla ja kävelty puistoissa, asemalla on syöty vaniljapehmistä. Silloin Helsinki oli seikkailu ja aina erilainen, niin suuri ja kiehtova ja olemassa vain kesäisin.

Olen kaivannut sitä tapaa jolla lapsena tunsin kesän enkä pelännyt mitään, sitä miten olin kesässä kotonani aina. Nykyisin näen vain nokkoset ja hyttyset, ja vaikka haluaisinkin sukeltaa metsän viileyteen tai oikaista kasteisen heinikon läpi en tee niin kuitenkaan, koska odotan oikeaa hetkeä, oikeaa tilannetta, oikeaa paikkaa, eikä sellaisia tietenkään ole. Ei heittäytymistä voi suunnitella etukäteen, merkitä kalenteriin: "tänään olen spontaani, hurlumhei!" Elämäni on nykyään pelkkää lavastamista, olosuhteiden rakentelua ja pettymistä kun mikään ei sujukaan niin kuin halusin. Vielä murrosiässä osasin elää hetkessä, mutta sitten se taito unohtui ja tilalle tuli kaiken latistava kontrolli. Teen kaikesta vaikeaa, otan vakavasti. Pelkään niitä nokkosia niin.

Lainasin kirjastosta Olemisen sietämättömän keveyden, Dostojevskin Kirjoituksia kellarista sekä kirjan tilkkutöistä. Olisin lainannut paljon muutakin, mutta lainakatto tuli yllättäen vastaan. 50 lainaa on melko tiukka raja tällaiselle ahmatille. Jokohan lapsi kohta saisi oman kirjastokortin?

ei unta..

..vaan testejä.

Wicked Childin testiblogista löytyi kaikkea kivaa. Oikeastihan nämä eivät ketään kiinnosta, mutta mitäpä sitä ei tekisi lykätäkseen nukkumaanmenoa..

- - -


Alternative rock! You're the very interesting side
of rock... You sometimes reach the masses,
like Placebo, but mostly you're underground and
stay true to your musical roots... Just keep
what you're doing and churn out that good
stuff!

What genre of rock are you?
brought to you by Quizilla


- - -


Which Rock Chick Are You?

- - -

Tästä olen erityisen otettu:


I am Donnie, from "Donnie Darko." I'm
pretty troubled, yes.

Which Random Cult Movie Character are you?
brought to you by Quizilla

- - -


You are Form 9, Vampire: The Undying.

"And The Vampire was all that remained on
the blood drowned creation. She attempted to
regrow life from the dead. But as she was
about to give the breath of life, she was
consumed in the flame of The Phoenix and the
cycle began again."

Some examples of the Vampire Form are Hades (Greek)
and Isis (Egyptian).
The Vampire is associated with the concept of
death, the number 9, and the element of fire.
Her sign is the eclipsed moon.

As a member of Form 9, you are a very realistic
individual. You may be a little idealistic,
but you are very grounded and down to earth.
You realize that not everything lasts, but you
savor every minute of the good times. While
you may sometimes find yourself lonely, you
have strong ties with people that will never be
broken. Vampires are the best friends to have
because they are sensible.

Which Mythological Form Are You?
brought to you by Quizilla

- - -


Virginia Woolf: Orlando. You are a challenge, for
outer events, the outside world, the time etc.
play no importance to you. Your focus is in
writing, in gender issues, and inside your own
head. Self-analysis and exploration of yourself
as well as the outer world hold great
importance to you.

Which literature classic are you?
brought to you by Quizilla

- - -

Disorder	Rating
Paranoid:	Moderate
Schizoid:	Moderate
Schizotypal:	High
Antisocial:	High
Borderline:	Moderate
Histrionic:	High
Narcissistic:	Very High
Avoidant:	Very High
Dependent:	Low
Obsessive-Compulsive:	High
-- Personality Disorder Test -- -- Personality Disorder Information --

Mielenkiintoista.. olen kai häiriintyneempi kuin uskoinkaan.

- - -

Nyt sitä unta. Ihan todella.

puristuksissa

Kamala kamala päivä, juuri sellainen joka saa kaipaamaan syksyä ja koteloitumista. Taivas on pilvien peitossa, mutta myrskyä ei tule ei tule ei tule ei, ei tule mitään muuta kuin huono olo ja vielä huonompi omatunto kaikesta kiukuttelusta ja jaksamattomuudesta. Ilma ei saisi olla näin raskas. Koko oleminen on aivan mahdotonta. Edes kahvi ei auta, tekee vain ärtyneemmäksi. Voisipa olla olematta hetken.

peitettynä

Häpeäasiaa pohtiessani löysin muistikirjan loppuvuodelta 1998. Sattumoisin olin listannut sinne asioita joista kirjoitushetkellä tunsin häpeää. Listassa oli 60 kohtaa. Sittemmin tunne on jalostunut, tai piiloutunut. Sarkasmi suojaa häpeältä kuin morfiini. Olen muuttanut suhtautumistani, ihmisiin ja maailmaan. Joitain asioita ei silti sanota koskaan ääneen.

Minulla oli hienoja ajatuksia häpeästä, mutta en juuri nyt jaksa jakaa niitä kanssanne.

Vuonna 1998: En osaa päättää, olenko minä haava tässä maailmassa vai se minussa.

En vieläkään tiedä.

kehää pitkin

Vanhojen päiväkirjojen maailma alkaa murtautua jo uniinkin. Viime yönä uneksin kahdesta minut aikoinaan torjuneesta miehestä, joihin olin rakastunut pitkään ja vimmaisesti, ja olisin varmaan vieläkin jos he vain kuuluisivat elämääni. Unet olivat tiheitä ja intensiivisiä, leikkiä ja kiusoittelua ja lopulta sen tajuamista ettei mitään tulisi tapahtumaan. Heräsin kummalliseen oloon, melkein itketti.

Jatkoin yöllä entisten elämien halki rämpimistä. Luin muistikirjaani kuuden vuoden takaa, lauseet olivat jo parempia (vaikka selvästi Saarikoski-vaikutteisia) ja teoria irrotettu käytännöstä. Missähän vaiheessa jakauduin kahdeksi? Osa minusta haluaa uskoa rakkauteen ja pyyteettömyyteen ja siihen että onni on mahdollista minullekin ja minun kauttani muille, osa taas tuijottaa peiliin ja näkee todellisuuden. Ja tekee päinvastoin kuin pitäisi, ja päätyy vuosien kuluttua ajattelemaan samoja ajatuksia joita ajatteli ennen turhien yritysten ja itsepetoksen aikaa:

Kysyin kauan sitten, mutta minulle ei vastattu. Kieli on vaikea, vaikeampi kättä. Puhuisin kosketuksin, jos niillä olisi arvoa, mutta ei välitä hyväilyistäni pöytä, ei kynä, ei lusikka. Ei ole mitä koskettaa, ja oma iho palaa peiton alla. Valvon yön ja sulan poimuihin, tähdet liukenevat katossa aamun käsiin. Minua sohitaan logiikan kaksiteräisellä miekalla, yksi sivallus ja olen alaston; toinen - olen elossa. Pelottavaa olla niin itsestäänselvä ja tulkittavissa, piiloni olivatkin huonoja, niin kuin lapsen joka laittaa silmät kiinni ettei häntä nähtäisi. Yksikään yö ei ole edistystä, päivät ovat vain täytettä, minulla on liikaa tilaa.

Haluan elää sen päivän kun voin todeta sanoneeni kaiken minkä tahdoin sanoa, suupieleni ovat ivallisesti kun kirjoitan tätä, tiedän etten pysty, se siitä, vai ei? Huomenna voi olla huono päivä, päivät ovat vain päiviä ja sellaisina turhia.

- - Minun kirjaimeni eivät tanssi, ne menevät kuin mato.

- - Minä en halua elää tässä maailmassa. Haluan elää siinä maailmassa, jonka tunnen, niiden ihmisten kanssa jotka tunnen ja joita rakastan. Ja se maailma on enää vain paperilla, se on kansien välissä enkä minä pääse koskaan kansien väliin. - - Rakastan vain kuolleita ja kaukaisia, ja kun en usko rakkauteen, on hyvä näin: rakkauteni on puhdasta itsekkyyttä ja narsismia. Haluaisin oppia rakastamaan kaikkia ihmisiä. Vaihtoehto on viha. (Maaliskuu 1999)


Voikohan eksistentialismista parantua? Onko itsekkyys kroonista? Jos tuskaa ei voi poistaa, onko parempi lievittää sitä niin että sen kanssa voi elää vai lisätä sitä kunnes se käy niin sietämättömäksi että jonkin on muututtava?

Olen joskus miettinyt, millainen mielenlaatuni olisi jos en olisi koskaan eksynyt kuohuttavien taide-elämysten vaikutuspiiriin. Jos olisin aina kuunnellut vain hyväntuulista kesämusiikkia ja katsellut elokuvia onnellisin lopuin? Jos olisin kasvanut aina hymyilevien ihmisten joukossa, ollut aurinkoa ja vailla kaipuuta varjoihin? Tiedän jo että musiikki vaikuttaa mielialaani kuten valo tai valottomuus, kuten taivaan avoimuus tai harmaus, kuten tila tai ahtaus. Tuliko minusta tällainen, koska kuuntelin vääriä levyjä, vai johdattiko synnynnäisesti kiero mieleni minut melankolisen musiikin pariin?

Lapsi heräsi, on mentävä, mutta tänään palaan kirjoittamaan vielä häpeästä, jota näköjään minun lisäkseni on pohtinut myös Illuusia. Häpeä on ehtymätön tuhon lähde. Tunnen sen niin hyvin..

eleetön ilta

Tänään nukuin pitkään, herättyäni join teetä ja siivosin asunnon, ja illansuussa kävelin kaupunkiin kuunnellen musiikkia raivostuttavan epäkäytännöllisistä kolmen euron nappikuulokkeistani. Kävin entisen mieheni luona, hakemassa rahaa tietysti, sitähän me ahneet ex-vaimot teemme, ja totesin ettei mies todellakaan ollut viettänyt siivouspäivää - ilmeisesti kertaakaan sen jälkeen kun minä muutin pois. (Siitä on tänään kulunut tasan kuukausi. Uusiosinkkuuntunut mies saa kuukaudessa muutettua kaksion kaatopaikaksi.) Poistuin paikalta saman tien ja livahdin torin kautta rantaan mansikoita ja herneitä eväinäni.

Makasin nurmikolla tunnin ja palasin kaupunkiin. Kaupassa haahuilin koreineni varmasti kolme varttia, mikään ei tuntunut ostamisen arvoiselta mutta rahaa meni silti liikaa. Ex kyyditsi minut takaisin lähiöön, autossa puhuin taukoamatta mm. siitä miten tylsää elämäni on ja miten hienoa kuitenkin, kun saa kuunnella mitä tahtoo, jopa Ultra Brata ja Don Huonoja jos suinkin siltä tuntuu. Olimme musiikkiasiasta samaa mieltä - ex on oikein tyytyväinen kun en enää tahdo kuunnella mielitekomusiikkiani hänen stereoistaan, minä taas olen onnellinen siitä ettei kukaan hyökkää kotiini ja tunge soittimeen jotain tappojunkkaa jollaista mielestäni voi kuunnella ainoastaan epäilyttävissä (joskin kiehtovissa) olosuhteissa ja -tiloissa, ei -huoneissa, ainakaan arki-iltoina.

Olen viime aikoina alkanut uskoa, ettei ihmisten yleensäkään pitäisi muuttaa yhteen. Moni parisuhde pelastuisi sillä että olisi kaksi asuntoa - yksi sukkamytyille, pleikkaripeleille ja jääkaappiin homehtuvalle tuoremehunjämälle, toinen taide-elokuville, leivänmuruttomille pöytätasoille ja oikeille paikoilleen palautuville esineille. Yhteisestä kodista tulee helposti paikka jossa toinen aina tuntee olonsa vähän vieraaksi ja ylimääräiseksi, ei-kotoisaksi.

- - -

Ajatus katkeilee taas, melankolia vie mukanaan. Luovutan. Jos vaikka nukkumaan jaksaisi.

pinnallisuuksia

Seuraavan kerran kun alan sekoilla, laittakaa minulle luistimet jalkaan ja tyrkätkää matkaan. Mikään ei tee yhtä hyvää kuin hikoilu. Luistellessa alkaa aina hymyilyttää, jostain syystä parin kilometrin jälkeen antaa itselleen anteeksi kaiken mahdollisen - mitä väliä millään, tärkeintä on liike. 27 kilometriä ja olo oli aivan uusi, kaunis jopa, vaikka naama punoitti ja tukka sojotti joka taholle.

Olen alkanut pitää kasvoistani enemmän kuin aiemmin - ehkä niinkin paljon etten vaihtaisi niitä toisiin vaikka tulisi tilaisuus. En ole mikään kaunokainen, ennemminkin sillä lailla omituisen näköinen, että jotkut pitävät rumana ja toiset hurmaantuvat. (Useimpien mielestä kai näytän ärsyttävältä, eikä se enää nykyään haittaa, ärsyttäminen on kuin onkin viihdyttävää ja antaa vallantunteita.) Nuorempana olisin halunnut olla soma prinsessa, nykerönenäinen ja suurisilmäinen, kissanpentuilmeinen. En ollut. Tuskin edes olen kaunistunut vanhetessani, makuni on vain muuttunut.

Olen yllättäen yksin kotona, lapsi lähti mummolaan pariksi yöksi. Tällainen äkillinen tilaisuus olla itsekseen hämmentää, en osaa tehdä mitään hyödyllistä. Katsoin lähes itkettävän upean elokuvan ja kirjoitin metreittäin sekavia sanoja vastaukseksi vähintään yhtä vuolaaseen sähköpostiviestiin. Päivemmällä luin vanhoja päiväkirjojani, kymmenen vuoden takaisia, nolostuttavia vilpittömyydessään ja kirjallisessa laaduttomuudessaan. Kirjoituksista näki suoraan, mitä viimeksi oli tullut luettua - Sinä&Minää vai Häräntappoasetta, Liksomia vai Janssonia. Pahinta silti ei ollut tekstin heikkous vaan se, että oivalsin äkkiä olevani pohjimmiltani se sama typerä teini edelleen. Olen ehkä oppinut tutkimaan tunteitani ja ajatuksiani hieman useammasta näkökulmasta ja ilmaisemaan itseäni täsmällisemmin (ja toivottavasti muutenkin kaikin tavoin kauniimmin, sujuvammin ja siten ettei näitä lauseita tarvitsisi kymmenen vuoden kuluttua hävetä ihan niin kamalan paljon), mutta ne tuntemukset itsessään eivät ole muuttuneet. Toisaalta viimeksi henkinen ikä -testi antoi tulokseksi 17 vuotta, joten ei kai tämän pitäisi mikään yllätys olla. Silti, kai sitä mielellään kokisi kasvaneensa ihmisenä edes hiukan.

Ei mahdu päähän yhtenäisiä kokonaisuuksia tänään. Olen vieläkin kuunnellut Davea. Pieni ja hento ote on jotain niin kaunista että herpaannun, ja sen on soitava monta kertaa päivässä. Ehkä vielä kerran ennen unta.

ratkaisematon

Näin yöllä unta, että entinen rakas ystäväni oli kuollut. Itkin ja vihasin niitä jotka olivat antaneet sen tapahtua. Katselin lehdestä hänen kuvaansa, keijukaismaisen kauniita kasvoja joilla väreili lopullisesti harhoille menetetyn sielun maanpintaa tavoittamaton hymy. Unessa oli naamioitumista myös, valheita ja valepukuja, metsää joka kauhistutti ja houkutti ja johdatti kuolemaan. En muista mitä itse siellä tein.

Olen ystävästäni oikeastikin huolissani, mutta en osaa puuttua asiaan eikä minulla kai ole oikeuttakaan. Joskus filosofiani sotii inhimillisyyttä vastaan. Teoria on kaunista ja puhdasta, todellisuus vaikeaa ja traumaattista.

Olen aina vain surullinen. Sekin on filosofiani vastaista. En tosiaan taida elää niin kuin ajattelen, enkä edes tiedä haluanko. Jokainen yritys selittää tunteita on tunteiden mitätöimistä. Analysointi estää kokemisen, siis suljen koneen nyt ja liikun kesään.

tyhjillään

En käsitä tätä autiutta. Olen tavannut ystäviä, hymyillyt kaikkein leveimmin, valinnut verhokankaita, maannut vatsallani nurmikolla, istunut parvekkeella juoruamassa myöhään yöhön, uinut likaisessa vedessä ja huomannut ettei lihaksissa enää ole voimaa, viihtynyt penkillä kadun aurinkoisella puolella ja polttanut olkapääni, kutistunut ulkoisesti, laajentunut sisäisesti, ilahtunut nilkkaketjun helähdyksestä joka askeleella, nähnyt kauneutta ja kuullut viisautta, täyttänyt päiväni tarvitsemattomuudella ja tiennyt kerrankin kaiken. Silti. Sama se mitä maailmassa tapahtuu, sisälläni on silti tyhjää; kimpoilen siellä laidasta toiseen ja jokainen törmäys rikkoo jotain lisää.

"Sä et ymmärrä" on vihoviimeinen herjaus, kaiken muun voin sivuuttaa mutta sitä en. Minä en aloittanut tätä hiljaisuutta.

ei niin mitään

Tänään on surullinen päivä, sellainen jona poltetaan sillat ja huomataan ettei saarella ole venettä.

kyynikon kyyneleet

Ja niin kuin piti olla paljon sanottavaa tänään, oikein odotin että pääsisin valuttamaan päivän aikana löytämiäni lauseita tänne, mutta onnistuin pilaamaan kaiken kuuntelemalla Davea. Davea kuunnellessa on tanssittava, hymyiltävä, itkettävä ja lopulta ryömittävä peiton alle tajuamaan, ettei osaa eikä osaa. Eikä edes tarvitse, koska kaikki on jo sanottu ja kaikki kaunis tapahtunut.

Koetan kerätä itseni ja ne lauseet kuitenkin. Voi mennä hetki.

pieniä autuuksia

Käyttökelpoisen kirjastokortin omistajuuden koko onni valkeni minulle vasta päivällä, kun muistin musiikkiosaston olemassaolon. Kolmessa minuutissa keräsin sylini täyteen ihanuuksia, joista ainoastaan Korpi Ensemblen levyä olen ehtinyt kuunnella. Olen tänä iltana ollut paha ihminen ja näyttänyt alaikäiselle sisarelleni väkivaltaisia elokuvia. Laadukas väkivaltaviihde lienee kuitenkin rakentavampaa katsottavaa kuin huonot kauhuelokuvat, jooko?

Huomaan etten osaa kirjoittaa jos joku toinen valvoo asunnossa.

sielun iloja

Asensin koneelleni DVD Profilerin. En omista paljon, mutta kaikki se vähäkin on tarkkaan mietittyä ja ennen muuta sielulle ravinnoksi. Katsokaa ihmiset elokuvia!

Täällä on käynyt lisää uusia lukijoita taas, ehkäpä Marinadin blogissa olleen mainoksen ansiosta (kiitos vain!). On tavallaan hauskaa huomata, ettei ihan itselleen vain höpöttele juttujaan, mutta toisaalta sen vangiksi on helppo jäädä, kytätä laskuria ja sijoitusta Blogilistalla, miettiä mitä voi sanoa ja miten, ja sopiiko blogikulttuuriin ollenkaan ja pitäisikö välittää edes. (Ehkei pitäisi, ehken välitä, mutta joitain asenteita sitä kai imee väkisinkin omaan olemiseensa muiden blogeja lukiessaan.)

Tänään on ollut kirkkaan muovin värinen päivä, hiekkaa ja nurmikkoa ja aurinkoa pilviharson takana, melko aivotonta oleilua, ei haasteita. En voi käsittää että huomenna on perjantai, miten nämä viikot menevät.

kevyemmin

Kofeiini amputoi kielen, ei sitä fyysistä sentään onneksi. Tänään on jo väljempää, ilma liikkuu, päätä ei kiristä.

Kesämuistoja:

Kaikkien aikojen kuumin kesä oli vuonna 1995. Olin kuudentoista, muutin pois kotoa kukkamekkoisena, irokeesipäisenä ja onnellisena. Kesä oli Ratsiaa, Chumbawambaa ja hajonneita maihareita joita korjailin ilmastointiteipillä; Provinssia, Messilää, Ilosaarta ja Ankkarockia; loputtomia kiljunmakuisia iltoja Kaivarissa; hetkessä ideoitu ja seuraavassa toteutettu liftireissu ympäri Suomen; elämää. Sen jälkeen mikään kesä ei ole tuntunut niin kesältä, ne ovat laimenneet vuosi vuodelta ja lyhentyneetkin jotenkin kai. Kymmenessä vuodessa sielu on kutistunut ja kuivunut, rusinoitunut vaikka räjähtää piti, paisua ja posahtaa ja sataa mehevänä vereslihana maailman ylle.

Miten kuivahtanut sielu saadaan kukoistamaan? Ei kai kiljussa uittamalla kuitenkaan?

halkeaisi taivas

Kuinka paljon matalammaksi voi matalapaine painaa? Valtaosa pinta-alastani viistää jo maata tämän raskaan ilman alla, pian levähdän tienposkeen kubistisena muodostelmana ellen sitä ennen sula kiehuvaksi lätäköksi parkkipaikan asfalttiin. Alkuillan syitä ja seurauksia: viisi minuuttia auringonpalvontaa parvekkeella - kolmen tunnin päiväunet joilta ei olisi herännyt omasta aloitteestaan. Kaikki on painavaa.

Kirjastoon asti jaksoin iltapäivällä, mutta kirjakassi täyttyi lähinnä robotti- ja autoaihein. Uhmaikäisen perässä viilettäessäni ehdin napata hyllyistä itselleni Plathia, Yarin lyriikoita ja Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa, ja bonuksena vielä pari vanhaa Imagea. Velvollisuuslukemistakin pitäisi harjoittaa esseenkirjoitusmielessä, mutta en hektisen hyllyjenväliseikkailun aikana saanut edes kirjalistaa kaivettua laukustani. Huomenna uudestaan, tai ennen viikonloppua ainakin.

Kaipaan sosiaalista elämää. Päivät lähiössä ovat toki toiminnantäyteisiä, mutta puhuminen muutenkin kuin imperatiivein ja kieltolausein olisi varmaan virkistävää vaihtelua. En tunne täältä ketään - oikeastaan koko kaupungissa on jäljellä enää yksi ystävä jota voisin ajatella tapaavani. Ihmiset ovat muuttuneet liikaa, tai ehkä itse olen eri. Ei enää ole mitään sanottavaa vanhoille ystäville, kun väkinäisten lauseiden välissä roikkuu kaikki se mistä ei saa puhua. Tutustuminen on mahdotonta, epäilen motiiveja, kellään ei oikeasti ole syytä pitää minusta. En halua turhia tuttavia, osin siksi etten jaksa keskustella asioista jotka eivät kiinnosta minua, mutta myös siksi etten oikein hallitse rajanvetoa yleisen ja yksityisen puheen välillä. Lörpöttelen henkilökohtaisuuteni sujuvasti kenelle tahansa, joka vetelee oikeista naruista, ja juoruthan sikiävät sekunnin sadasosassa. En luota enää kehenkään. Vähiten itseeni.

Tänään on hankala olla, solmiudun ja vaikeudun ja jään odottamaan myrskyä.

kuiskaus yössä

Salavihkainen, toiveikas kuvitelma siitä, että osaisin taas ehkä kirjoittaa, saa melkein punastumaan. Onneksi olen hieman palanut, ja sitä paitsi yksin pimeässä, joten kukaan ei huomaa.

Olen niin odottanut tätä elämää, ja nyt se on tässä, avoimena edessäni, ja taas tuntuu että sen on oltava kirjainten marssia halki aution valkeuden, rivi riviltä omakseni vallatun. Että se olisi sittenkin, kuitenkin, tietenkin se ainoa oikea vastaus, tähän saakka ja tästedes, vaikka juuri nyt harhailenkin aivan muilla kentillä, takertuneena öljyväriin, puhdistamatta jäänyt tärpätinsyömä sivellin kädessäni.

En tiedä kuinka monta hyllymetrillistä epäverbaalinen parisuhde neljän vuoden aikana sanavarastostani tuhosi, mutta aion aloittaa täydennysoperaation aivan pian. Takki on tyhjä ja lepattaa kivasti, eikä kai tässä mitään syytä huoleen ole. Jos on aikaa tuijotella verhon kuviointia tai vihreää pitsinauhaa sanoja odotellessa, aikaa on.

kesäheilat

Paljastan nyt muutamia ehdottomasti (ja ainoastaan) kesään kuuluvia salarakkaitani. Lööppikamaa ei ole tarjolla, pieniä täyttymyksen hetkiä vain.

1. Milan Kundera. Viimeksi luin Kiireettömyyden, ja Olemisen sietämätön keveys on varmasti nautiskeltava taas piakkoin (jos siellä kirjastossa joskus ollaan toiminnassa). OSK kuuluu kesään niin kuin hyväilevänkevyt tihkusade ja ulkona kuivatetut lakanat. Rakastan Kunderaa, mutta vain kesäisin. (Talvisin voi siteerata, muttei koskaan lukea.)

2. Se: Pahaa unta? -albumi. Yari on eräs nolostuttavan usein unohtamistani sanoittajaihastuksistani, ja jotenkin juuri tämä levy puhuttelee alusta loppuun asti niin täydellisesti, että siteeraaminen on mahdotonta valinnanvaikeuden vuoksi. Pahaa unta? on kuulunut rakkaimpiin kesälevyihini jo vuodesta 1995, jolloin kännissä joiuttiin Varjoja joka ikisissä hipoissa illan päätteeksi muutaman synkkämielisen toverin kanssa. Yari (kuten Kunderakin) on niin terävä havainnoimaan ihmistä, että sen voi kestää vain kesäisellä ei-itsensä-vakavastiottavalla asennoitumisella.

3. Kauko Röyhkä, koko levytetty tuotanto 1990-luvun lopulle saakka (ja mikä ettei sen jälkeenkin, jos uudempia biisejä joskus kuulisi jossain). Jostain syystä en omista yhtäkään Kaukon levyä. En oikein ymmärrä miksi. Kauko on kesämiesten aatelia: svengaava, pirullinen, älykäs ja leikittelevä.

4. Toni Morrison. Rehevän, pimeän, syvän Etelän kuvaukset kolahtavat juuri kesäisin, ja etenkin helteellä. On ostettava vesimeloneja ja kuviteltava rämeiköt.

5. Donna Tartt. Viimekesäinen uutukaisihastukseni. Jumalat juhlivat öisin tuli luettua sattumalta kun ex-anoppi harvensi kirjahyllyään ja lahjoitti ylijäämiä meille. Pieni ystävä oli hämmentävän hieno myös.

6. Sylvia Plath, no, runot yleensäkin. Mutta varsinkin Plath. Ei niin kesäinen, mutta ehkä korttitalo romahtaisi jos Plathiin sekaantuisi pimeänä vuodenaikana.


(Pakko päästä kirjastoon. Pakko.)

raivotauti

Mikä takkuinen iltapäivä, ei edes unelmaa vaivattomasta soljunnasta. Ei sekunnin hengähdystaukoa äitiydestä, ja jos puolikas ajatus varkain alkaakin kasvaa päähän, pienet tahmaiset sormet kitkevät sen välittömästi ja hautaavat keksi-, jäätelö- ja sylivaatimuksiin tai hukuttavat kiukkuraivomyrkkyyn, jolle ei ole vastalääkettä. (Uskaltautuessani hetkeksi koneen ääreen toteamaan tätä, vaatimuskeksit puolestaan hukuttautuivat tyhmän äidin vartioimattomaan vesilasiin olohuoneessa.)

- - -

Helle on hulluutta, vaikka sen soisi olevan ennemmin hellyyttä ja hulmuhelmoja, auringon kanssa flirttailevaa kesänapaa ja nurmikolla kipristeleviä vapautuneita varpaita, yksinkertaisia ja helppoja ajatuksia kaukana seilaavista pilvilaivoista ja mansikkaostoksista torilla, laiskaa loikoilua ja silmien siristelyä, ja ehkä viereistä ihoa myös, paahteentuoksuisena ja kihelmöivän liki. Helle ei saa olla raivoa ja uupumusta ja suoriutumispakkoa, ja juuri niitä se on tänään ollut. Vaikka on loma eikä velvollisuuksia. Paitsi se tahmanäppinen.

En ehkä olisi näin kireä, ellei vihdoinkin olisi ollut kirjoitustuntemuksia, pitkästä aikaa oikeasti ja kunnolla. Katkenneista ajatuksista ei oikein ole materiaaliksi. Hämilläni arvailen, mitä muistiinmerkittävää tänään tulikaan nähtyä ja jossiteltua, mutta koko rakennelma on hajonnut taivaan tuuliin kuin tahmanäppisen puhaltama voikukanhahtuvapallero.

(Yritin pelastaa päivän pyöräilemällä - liian monta kilometriä paahteessa, ja vielä minihame päällä - kirjastoon aikomuksenani vihdoin maksaa sakkomöröt pois ja saada vastineeksi uusia raikkaita ajatuksia iltalämpimällä parvekkeella mansikkajäätelön kera nautittaviksi, mutta nuupahtanut nainen tiskin takana ilmoitti atk-järjestelmän olevan poissa käytöstä jostain tuntemattomasta syystä. Siis ei kirjoja, ei tuoreita iltasatuja kymmeniä kertoja kaluttujen tilalle, ei mitään muuta kuin väsyneet jalat ja rähinätuokio valintamyymälässä kotimatkalla.)

Nyt jos saisin itse päättää, huutaisin, lujaa.

saa minut tuntemaan

Koska aurinkokin meni pilveen, ehdin vielä hetken istua tässä ja pohtia minua pitkään mietityttänyttä asiaa. Rakkaudesta, tai tunteista, tuntemisesta, on kyse taas kerran.

Olen kyseenalaistanut omaa tapaani rakastaa tai kuvitella rakastavani. Se ei ole koskaan ollut kovin todellista. Vilpittömintä rakkautta tunnen lastani kohtaan, silti osaan äitinäkin olla vaativa ja ilkeä. Häpeän sitä. Mutta rakkaus lapseen ei tunne kiintiöitä, se ei lopu, vaikka joskus ohenee hieman, niinä päivinä kun joutuu muutenkin venymään napsahdusrajoille asti ja laskemaan sormia, varpaita, lampaita ja sataan. Nykyään niitä päiviä on vähemmän, ei oikeastaan ollenkaan, mutta vaikka venyisin aamusta iltaan, rakastaisin lastani. Ehdoitta.

Kaikki muu on aina ollut ehdollistettua ja säännösteltyä. Rakastuminen on ollut vaatimus: Ole minulle hyvä, saa minut tuntemaan. Kaiken jälkeen jäljelle jää raivo, kun se ei menekään niin. En tullutkaan ehjäksi, en unohtanut itseäni, en muistanutkaan sinua. Et jäänytkään minuun. Enkä minäkään saanut sinua tuntemaan muuta kuin sitä samaa raivoa. Kumman "tahdon" oli vilpittömin? Kumman uhrautuminen puhtainta? Kumman itsekkyys oikeutetuinta? Milloin siitä tuli kilpailu?

Kaiken jälkeen tuntee itsensä petetyksi, vaikka lupaukset on annettu syyntakeettomassa tilassa, lumoutuneena nähdyksi tulemisesta. Rakastuminen on aina rakastumista omaan peilikuvaansa toisen sumentuneissa silmissä.

"Saa minut tuntemaan" on sanottava itselle, ei toiselle. Muuta avainta ei ole.

hämmennettynä

Lisäsin blogiini iltapäivällä laskurin, joka laskee kävijät (ei sivunlatauksia), ja nyt täytyy tunnustaa että ihmettelen. Tähän mennessä (n. 8 tunnin aikana) sivulla on pyörähtänyt 30 vierasta. Minä kun luulin että tänne ei eksy kuin muutama onneton, joille olen linkkiä tyrkyttänyt. En juuri koskaan kommentoi toisten blogeihin, olen siinä huono, enkä voi odottaa kommentointia itsekään, mutta olisipa silti kiinnostavaa tietää kuka päättömiä melkein-tarinoitani lukee.

Ilta venyi ja kutistui, viihdyin sohvalla elokuvan parissa. Olen miettinyt syitä yhtäkkiseen sanomisen tarpeeseeni, eikä niitä ole monta. Luulen eräällä olevan osansa tässä. Eräs on ennenkin potkinut minusta lauseita ulos, ja tämähän se vastaus taitaa olla kahteen äskettäin molemminpuolisesti esitettyyn miksi-kysymykseen. Ainakin yksi mahdollinen.

Piti maalata, en maalannut. Viimeisestä loikoilupäivästä on aikaa, en koe huonoutta nyt.

uusia asioita

Latasin Messengerin, ja nyt odottelen jotakuta viemään meseneitsyyteni. Olen ihmeissäni teknologiasta.

En ole ehtinyt ulos edelleenkään. Maalatakin täytyisi, tai: Täytyisi tahtoa maalata. Oikeastaan maalaustelineen kantaminen nyt jo varjoisalle parvekkeelle ei olisi ensinkään huono idea. Voisin ehkä myös vaihtaa levyä, tajusin vasta nyt että Captain Beefheart soi yhä, ilmeisesti olen painanut repeat-nappulaa ajatuksissani.

tärinätuokio

Aamulla heräsin, hengitin liian syvään ja rintaan alkoi sattua, sydän löi nopeasti ja lujaa. Koko ylävartaloni tärisi sen jytkeen voimasta. Sitä kesti kauan, kai parikymmentä minuuttia, en saanut unta, en uskaltanut nousta. Kun se meni ohi, nukahdin ja näin sekavan selväunen, jossa mm. suutelin omaa peilikuvaani. Kylmä, pehmeä, intensiivinen suudelma. Join myös pahanmakuista ruskeaa nestettä kirkkaanvihreästä lasipullosta, sen piti olla taikajuomaa mutta se maistui niin pahalle etten saanut niellyksi. Luulisin, että dammarvernissa voisi maistua juuri sellaiselle. Ikinä ennen ei unessa ole mikään aistielämys ollut yhtä tyrmäävä.

Jaksoin nousta vuoteesta kai kahden jälkeen. Laitoin Captain Beefheartin soimaan, notkuin suihkuun ja silitin hameen. Käytin hyväkseni eteläparvekkeeni viimeisen aurinkotunnin, yritin lukea muinaista lempikirjaani, Camus'n Putoamista, mutta aurinko ei antanut minun ymmärtää sanoja. Se ei siedä kilpailijoita.

Aurinko on vaarallinen, sen kanssa ei kannata alkaa läheiseksi. Se hellii, ymmärtää, hyväilee, rohkaisee ja kaunistaa, mutta ei taivu toiveisiin. Se on arvaamaton, epäluotettava, julma ja ailahteleva, se sokaisee, polttaa ja tuhoaa, se tulee ja menee kuten haluaa. Silti antaudun sille, vaikka tiedän ettei saisi. Aurinko on raukaiseva rakastaja, täyttymätön lupaus, se lämmittää, saa kuumaksi, odottamaan räjähdystä jota ei tule.. vielä. Ei vielä..

Kun aurinko tulee tiensä päähän, räjähtääkö se vai sammuuko vain? Onko maailmanloppu pelkkää valtavaa orgasmia vai hiljainen hiipuminen, kaikkien aikojen antikliimaksi?

Kaikenlaista miettii ihminen kesäisenä sunnuntaina.

promillet rivissä

Kesämekko vetää puoleensa vääränlaisia ihmisiä. Ainakin kolme ruutupaitaista puolitötterötukkaa tuli liki ja tarjoili töksähteleviä lauseita. En huolinut. Kukaan ei osaa. Paitsi Jotkut.

Olen juonut desin viinaa ja kolme tequilaa, en paljon mutta riittävästi tälle illalle. Baari olisi ollut vielä auki, ystäviä nauramassa kanssani, rahaakin juomaan tai kahteen, mutta lähdin pois. Olen kai parantunut siitä hullusta uskostani, että menetän parhaat bileet jos en ole viimeisenä paikalla, Pohjanmaan ja kantapään kautta. Tiedän jo, ettei missään odota kukaan/mikään, tai ehkä vain olen hyväksynyt osani ulkopuolelle jäävänä.

Kirjoitin tämän kaiken ja tökkäsin polvellani tietokoneen sammuksiin. Uudesta versiosta tiedän unohtaneeni jotain tärkeää.

Kukaan ei haastanut minua kuuden sanan novelli -meemiin, mutta osallistun siihen silti. Pronominien valintaa on mietittävä hetki. Jokainen versio kertoo erilaisen tarinan. Päädyn itsekeskeisimpään.

Minun puolestani voisit kuolla minun puolestani.

myöhemmin, tapahdun

Yritän humaltua, juoma on pahanmakuista. Olen vihainen kaikille ystävilleni. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset ovat helppoja, siis tottelevat minua.

Kesämekko saa olon tuntumaan naiselliselta, yleensä en yllä siihen asti. Alkoholi, 800 mg Burana ja PMS vienevät naiseuteni tänä iltana pelottavan kaukaisiin syvyyksiin. Haluan, ja en.

Jos säännöt kerrotaan jo alussa, ja silti haluaa pelata, onko oikeutta nurista siitä ettei sääntöjä voi muuttaa? (Kysymyksenasettelu oli huonosti harkittu, en edes halua pelata. Vihaan pelaamista. En osaa sitä.)

Päähän sattuu vieläkin.

kipupistekirjoitusta

Olen ajatellut tänään vain vähän, enkä edes kovin intensiivisesti.

Maailmani on melko outo. Tarkoitan myös maailmaa pääni ulkopuolella. Tosin aina en voi olla varma kummasta on kyse, siitä todellisuudesta ulkona minusta vai sisäisestä surreaalimaailmastani, jossa lauseet ilmestyvät tyhjästä mutta väärään aikaan. Sitä oudommalta tuntuu kun vaaditaan puhumaan ilman näppäimistön ja kymmenen minuutin lauseenmuodostusajan tukea. En ole instant-ihminen, en toimi reaaliajassa, liikun kaduilla huojuvana molekyylivyörynä ja pysyn vaivoin kasassa. Tilanteisiin reagoiminen on mahdotonta. Joihinkin tilanteisiin ei voi reagoida edes seuraavana päivänä, edes koskaan.

En ole kovin fyysinen olento. Siitä todistaa jo taipumukseni kolhia hartioitani ovenpieliin, varpaitani tuolinjalkoihin ja kyynärpäitäni kaapinoviin. Ihan kuin en tajuaisi olevani olemassa myös pääni ulkopuolella. Olen yliaktiivinen havaintokeskus josta roikkuu holtittomia, mustelmaisia raajoja. Jotkut sanovat kömpelöksi, ja voi kai sen niinkin ilmaista.

Mielelläni on ehkä jonkinlainen yhteys sieluuni, ruumiini taas tuntuu olevan irrallaan kummastakin. Kosketukset eivät yllä ruumiista edemmäs, sielu ei liikahda, mieli tarkkailee ja analysoi, lakkaamatta. Mieli tietää, että julmimmat kädet hyväilevät hellimmin. Sielu ei tiedä mitään, se nukkuu. Ruumis ei välitä, sille on ihan sama, se ei nosta ihokarvoja pystyyn kosketuksen odotuksesta.

Tänään iho tuoksuu auringolle ja blues keinuttaa lanteita.