mahla

Rohmuan talvella menetettyä aikaa takaisin haltuuni vähintään kaksin käsin (miksei kuukauden bonuskorttitarjouksena koskaan ole irtokäsiä tai lisätunteja vuorokauteen?). En mitenkään tietoisesti pyri saamaan aikaan mahdollisimman paljon, päästän vain valloilleen sen mikä kauttani tahtoo maailmaan. Kaiken tekemisen lomassa käyn viisaiden ihmisten kanssa innostavia keskusteluja luovuudesta ja kyvyistä, tavoista nähdä ja näyttää; tehdä konkreettiseksi se mitä ei vielä hetki sitten ollut olemassakaan. Mikään ei herätä minussa suurempaa toiveikkuutta kuin luovuus. Vaikka eläisimme maailmamme raunioilla, se meillä olisi vielä. Niin kauan kuin luomme, emme voi tuhoutua (vaikka on toki pakko myöntää, että juuri tuhoamisessa olemme aivan erityisen luovia, paradoksaalista kyllä).

Öisin en saa nukuttua; näen valveunia ja eläviä maalauksia ja vaivun uneen vasta aamuyöstä. Näkyjeni hahmot ovat aina samanlaisia traagisia vaeltajia, jotka kuljettavat kiroustaan mukanaan lempeän kärsivällisesti kuin kantaisivat lasta, kunnes tien päässä kaikki muuttuu. On ehkä hyvä merkki, että valveilla näen vahvempia kuvia kuin unissani, mutta kun nukkuakin pitäisi..

Valveminäni riipii päivän mittaan keskustelurönsyjä talteen, kahmaisee loputtomasta puhepensaikosta mehukkaimmat tertut inspiraatioämpärin täytteeksi ja lähettää koko paketin sähköpostilla myöhemmälle itselleni yön aikana perattavaksi, maisteltavaksi ja mehustettavaksi. Aamulla väsyttää, mutta hedelmäinen, kirpeä maku väreilee yhä mielen pinnalla. Maku!

Ihan oikeastihan asiat eivät ole ensiluokkaisen erinomaisessa järjestyksessä, mutta voivatko ne koskaan kovin pitkään ollakaan? Termodynamiikan toinen pääsääntö on armoton mutta lohdullinen niin kuin koko universumi itsessään. On taas varaa tunnustaa, että elämä ei ole muuta kuin sarja hapuilevia yrityksiä luoda pysyviä rakenteita toivottoman kaoottiseen maailmaan. Haastava tehtävä, mutta ei ole niin vakavaa vaikka omat rakennelmani sortuisivat aina uudestaan (ja väistämättähän ne tekevät niin). Jos en selvittelisi näitä solmuja, olisin epäilemättä sotkenut asiani jollain toisella tavalla, ja uskon tuntevani itseni sen verran hyvin että voin vilpittömästi sanoa olevani kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.

On kevät, aion ostaa ohuet sukat ja pysytellä valon puolella kuohujuomineni. Aurinkoista ja kevyesti sokeroitua vappua kaikille! Olkaa kilttejä toisillenne.

lounatuulen tiellä

Hän haluaa kuulla Lounatuulen laulun nykyään joka ilta. Se on vaikea laulu, mutta osaan sen jo aika hyvin, ja sitä paitsi sitä on mukava laulaa. Hän kuuntelee tarkasti, silmät puoliummessa, hymyn aavistus kasvoillaan. Kun tullaan siihen kohtaan, jossa neiti Käärme, silmissä hopeaa, neiti vihreitä korviaan heiluttaa, hän ryömii valmiiksi peiton alle unirätteineen loppuhuipennusta odottamaan. Yleensä minua naurattaa tässä vaiheessa niin paljon, että viimeiset säkeet purkautuvat suustani vallattoman hersyvinä ja jättävät sokerisen tunteen suupieliin: Lohikäärme nimeltä Anselmus (peittojen alta ei kuulu hiiskahdustakaan) on neidin (peittokasa käpertyy vielä tiiviimmäksi sykkyräksi) uusi (nyt kasa on liikkumaton, odottava)
I-HAS-TUS! (Peittojen alta kuuluu riemukas ja hämillinen räähkäisy, ja poika ponkaisee syliini hassu hymy kasvoillaan.)

Hän haaveilee matkasta Kiinaan, lohikäärmeiden maahan. Puhumme siitä illalla kun makaamme vierekkäin hänen vuoteessaan. Olen peitellyt hänet jo kahdesti, lukenut iltasadun ja laulanut ainakin kolme laulua, ja nyt vain loikoilemme laiskoina. Hänen pörröinen päänsä lepää käsivarrellani; nuuhkaisen vaaleaa tukkaa joka tuoksuu vähän hiekalta ja paljon auringolta, kesältä melkein jo. Hän tuijottaa sinisten seinien läpi etäisyyksiin asti ja puhuu Kiinasta ja silkki-ikkunoista. Hän tahtoisi kulkea kanelinkukkien peittämää polkua ja nähdä nauravat lohikäärmeet, Anselmuksen ja neidinkin. Etenkin neidin.

Nappaan nojatuolista hänen rakkaan pehmolelulohikäärmeensä ja kysyn siltä, josko se veisi hänet unimatkalle Kiinaan. Tietenkin se suostuu. Sovimme, että he tekevät matkan tänä yönä, tapaavat muut lohikäärmeet, juovat niiden kanssa makeaa omenamehua (laulussa tosin juodaan viiniä, mutta kiellän sen heiltä sillä toinen on alaikäinen ja toinen kuski) ja tanssivat polkkaa ja hyppäävät narua! Ja aamuksi he palaavat kotiin, ja silloin saan kuulla matkasta kaiken. Näin sovimme, mutta aamulla kumpikaan ei muista palata aiheeseen. On niin kiire, kuten aamuisin aina. Ja aurinkoinen sää vie ajatukset toisiin asioihin, mummolaan ja siellä odottavaan koiranpentuun, ja lähestyvään kesään kaikkine ihanuuksineen. Emme muista Kiinaa ja lohikäärmeitä ennen seuraavaa iltaa.

Hän syöksyy ovesta sisään posket punaisina, painelee vessaan käsienpesulle ja huutaa veden lorinan yli:

"Äiti, mene katsomaan ikkunasta! Rakensin hiekkalaatikkoon Kiinan muurin! Ja puita, paljon puita!"

Katson ulos, mutta en näe mitään muuta kuin hiekkalaatikon hahmon alhaalla pihamaalla. Minun pitäisi käyttää silmälaseja, tiedän. Mutta se on varmasti hieno muuri, näen sen mielessäni: en tarvitse laseja kun suljen silmäni ja katson.

Hän syö kaksi valtavaa annosta puuroa, pesee itse hampaansa ja on vilauksessa vuoteessaan. Iltalaulun jälkeen hän kertoo, ettei lohikäärme ollutkaan jaksanut pitkän matkan päätteeksi enää lentää Kiinan muurin yli.

"Me pysähdyttiin vähän lepäämään, ja lohikäärme oli niin puhki ja muuri oli niin korkea.."
"Tiedätkö mitä voisitte tällä kertaa tehdä? Etsikää tunneli, joka menee muurin alta. Siinä lähellä virtaa pieni joki, joka sukeltaa tunneliin. Te voitte ottaa veneen ja levätä sillä aikaa kun virta kuljettaa teitä, eikä lohikäärmeen tarvitse lentää ennen kuin se on taas voimissaan."
"Mutta lohikäärme sanoi, että vene on varastettu! Se ei ollut omalla paikallaan."
"Ei sitä ole varastettu. Lohikäärme ei ehkä muistanut, että venettä säilytetään pienessä vajassa siinä lähellä. Kävelette vain vähän matkaa rantaa pitkin, vaja on siellä pensaiden takana piilossa – sitä on vaikea nähdä kauempaa, olkaa tarkkoina ettette mene ohi! Ovi on lukossa, ettei kukaan pääse viemään venettä omin lupineen. Lohikäärme tiesi ennen, missä avainta pidetään, mutta tiedätkös sinä?"

Hän pudistaa päätään vähän vakavan näköisenä. Tämä on tärkeä kohta. Kurottaudun kohti lohikäärmeen pieniä, vihreitä korvia ja kuiskaan melko kovaan ääneen:

"Avain on savupiipun ylimmäisen tiilen alla. Joudutte ehkä vähän siirtämään linnunpesää, mutta se ei ole mikään ongelma, kunhan muistatte esitellä itsenne linnulle ja kertoa, millä asialla olette ja että ette ole munavarkaita! Lintu on ihan ystävällinen ja antaa teidän kyllä ottaa avaimen."
"Mustarastas.." hän sanoo pehmeällä, unelmoivalla äänellä.
"Niin, mustarastas. Ja jos käyttäydytte oikein kauniisti, hän saattaa antaa teille muistoksi yhden kauniista, kiiltävistä sulistaan."

Me molemmat näemme mustarastaan, joen ja muurin; kuulemme irrallisen tiilen karhean kolahduksen ja tunnemme ruosteisen avaimen painon kädessämme. Tuuli suhisuttaa vihreitä latvustoja, vene liukuu rantavedessä, joenpohjan pyöreät kivet näkyvät kirkkaan veden läpi selvästi. Äkkiä hän huolestuu:

"Mutta siellä on kaksi vajaa. Kaksi ihan samanlaista vajaa!"
"Niin on. Mutta vain toisessa on savupiippu. Älä huolehdi siitä."
"Ja mitä jos me ei nähdäkään lounatuulta? Mitä jos siellä onkin vain muita tuulia?"
"Kyllä te näette sen. Se on se hymyilevä, lämmin tuuli. Se kaikkein iloisin."

Ulkona on vielä valoisaa, mutta sininen huone hämärtyy ympärillämme hiljalleen. Lohikäärme osoittaa vastapäisen seinän valtavaa karttakuvaa häntänsä kolmiokärjellä. Kartassa on vain Eurooppa, mutta saan ajatuksen sitä katsellessamme.

"Tiedätkö, jos lentäisitte lounatuulta vastaan, voisitte matkustaa Pohjois-Amerikan yli. Muistatko, kuka siellä asuu? Mitä jos kävisitte S-sedän luona samalla? Hän voisi tarjota teille teetä ja saisitte vähän levättyä. On hyvä pysähtyä hetkeksi noin pitkällä matkalla." Hän pohtii asiaa hetken.
"Onko siinä ravintolaa lähellä, siellä missä S-setä asuu?"

Nyökkään, vaikka en tiedäkään varmasti. Kyllähän kaikkialla ravintoloita on. Hänkin nyökkää, on saanut vahvistuksen omalle mielikuvalleen:

"Niin, taidankin tietää mikä paikka se on. Siellä on se mies, jolla on viikset ja cowboy-hattu, ja se omistaa sen ravintolan." (Olemme selanneet hyvin tarkasti South of the Border -esitteet, joita Amerikan paketeissa on ollut mukana.)
"Se taitaa olla sombrero eikä cowboy-hattu, vaikka muuten olet varmaankin oikeassa. Mutta – hei, mitä jos pyytäisitte S-sedän mukaan Kiinaan? Luulen, että hän lähtisi mielellään sellaiselle matkalle!"
"Onko S-sedällä ketään kaveria joka voisi myös lähteä mukaan?"
"On hänellä ainakin vaimo, jonka nimi on Laura."

Laskettuamme kaikki tuntemamme Laurat (minä tunnen kolme, hän neljä) ja puhuttuamme pitkään vaimoista ja poikaystävistä ja varsinkin pussailukavereista (minulla on – hänet mukaan lukien – kaksi, hänellä niin monta että hän sekoaa laskuissaan useaan otteeseen, ja lopulta kikatamme kuin kaistapäiset: "Et varmasti ole pussannut Ransua tai Eno-Elmeriä!") kuulemme kummallisen äänen, kuin jokin kone puhuisi:

"Minäkin - haluan - mukaan!"
"Mikä se oli?" hämmästyn. Hän osoittaa virnuillen puolimetristä robottia, joka seisoo sängyn vierellä. Ravistan päätäni.

"Ei, kulta pieni. Robotit eivät pääse mukaan tälle reissulle. Eihän lohikäärme jaksa millään kantaa teitä kaikkia. Sitä paitsi jonkunhan on jäätävä kotiin vahtimaan äitiä!" Hän ymmärtää heti, tietenkin:
"No robotti jää. Optimus jää vahtimaan."

Hyvä, että joku sentään jää! Mutta nyt on iltasuukkojen aika. Kehotan lohikäärmettä palauttamaan pojan aamuksi kotiin, sillä päiväkodissa on retkipäivä eväsleipineen kaikkineen, ja olisi tylsää jos se jäisi väliin. Tilaan seurueelta tuliaisiksi kiinalaista silkkiä, peittelen vielä kerran ja lähetän lentosuukon ovelta. Hän vilkuttaa minulle sängystä, tuo pieni seikkailija.

On tietysti lyhyempiäkin reittejä Kiinaan, mutta mikään niistä ei ole niin kuin lounatuulen tie.

kuohu

Järjetön päivityslaiskuus vaivaa. Ajatukset sinkoilevat kuin pudottaisi rasiallisen neuloja kivilattialle (minkä olen muuten tehnyt hiljattain, paitsi että lattia oli muovia), missään ei ole muotoa edelleenkään. Valon vaikutus tuntuu, saan lähes maanisia puuskia: ompelin kahdessa viikossa kahdeksan laukkua; en nyt mistään erityisestä syystä, sattuipa vain laukuttamaan. Nautin väreistä ja niiden yhdistelemisestä aivan tolkuttomasti, silmät suorastaan ahmivat herkullisia väriliittoja: pinkkiä ja vihreää, oranssia ja mustaa, vihreää ja mustaa, ruskean sävyjä. Sielu syöksee syövereistään uusia ideoita, kaikkia ei edes ehdi kirjata ylös.

Ompelemisen lisäksi olen alkanut taas nauttia ruoanlaitosta, istunut ystävien kanssa laulamassa aamuun asti, havainnut vihdoinkin kaipaavani piirtämistä, käynyt elokuvissa ja teatterissa, tilannut veljeltäni kitaran lainaksi ja ostanut siihen kieletkin valmiiksi, nähnyt hurjan symbolisia unia, juonut punaviiniä – ja myös valkoviiniä, sillä kesä on jo nurkan takana – sekä tuntenut kuohuvan kevätvoiman nousevan talviuneliaisuuden lamaannuttavan paksun peiton alta.

Olen myös vaivihkaa ohjaillut ystäviäni uusien musiikkielämysten pariin. Kyllä ne nyt ymmärtävät, että Regina Spektorilla on paisuva, poksuva, raapiva, kietoutuva, muhkea, mehukas ja rajattomasti muotoutuva barbapapaääni tai että Ville Leinosen ääni tuntuu korvissa ja sielussa samalta kuin iholla tuntuu lämpimänä kesäaamuna karhealta laiturilta alastomana ilmanlämpöiseen, peilityyneen veteen solahtaminen.

Pakotettuna olen myös ajatellut tulevaisuutta, mutta en kovinkaan toiveikkaasti. Työsopimus päättyy kesäkuun lopussa, jatkoa ei ole luvassa. Ei aavistustakaan, mitä aikoisin. Saa ehdottaa!