onhan

Olen uskaltautunut juomaan punaviiniä pitkästä aikaa. Luulisi, että siitä seuraisi runollinen olo, mutta toistaiseksi olen ollut melko sanaton ja hihitellyt vain. Ennen, silloin vuosia sitten kun olin vielä kuolematon, muutuin punaviinipäissäni kirjalliseksi ja viisaaksi, kirjoittelin päättömiä runoja ja tiesin ihan kaiken. Silloin oli joko tai, nykyään ei mikään ole niin yksinkertaista. On mutta, entä jos, ehkäpä ja silti, ja ennen kaikkea on en tiedä. En mitenkään tiedä.

Kun aikaa kuluu ja näkee pidemmälle, hahmottuu kuvio. Ei se mitään vaikka näkeekin vain taaksepäin; sama askelten rytmi toistuu orjallisesti niin säännöllisenä, että siitä voi ennustaa tulevaisuudenkin. Olen aikoja sitten lakannut uskomasta siihen, että ihminen muuttuu, ja silti iltaisin ennen nukahtamista kudon silmieni eteen aivan toisenvärisessä valossa kimaltavan harhan siitä miten kaikki voisi olla täysin erilaista kuin tähän saakka.

Kuka teistä on muuttunut (enkä tarkoita normaalia kasvua ja kehitystä, luontaista oivallusten ja oppimisten ketjua, vaan sellaista täydellisen sokaisevaa valaistumista, täyskäännöstä, uuden itsen ja toisen polun tietoista, lopullista valintaa)? Miksi, ja miten, ja kuinka pysyvästi?