vuodet

Syntymäpäivät ovat muuttuneet ajan mittaan. Nykyään sitä tuntee itsensä vuosi vuodelta pienemmäksi, vaikka ikää on yhä enemmän. Se yksi päivä vuodessa, päivä jona pitäisi tuntea olevansa jotain erityistä, saakin vain muistamaan kuinka kamalan mitättömäksi on kutistunut ja kuinka harvoille enää merkitsee. Ankeat 24 tuntia, joiden aikana ei hetkeksikään onnistu unohtamaan itseään. Odottaa, että joku soittaisi. Odottaa, että posti toisi jotain. Tuo se, maksumuistutuksen ja tiliotteen, pankin mainoksen, ei muuta. Eikä kukaan järjestä yllätysjuhlia tänäkään vuonna.

Ei saisi piitata moisesta. Aikuisen ihmisen pitää tottua siihen, ettei aina tule muistetuksi, sanoi mummo joka muisti syntymäpäiväni vasta kun oli liian myöhäistä lähettää kortti. Eikä ole ihme että minut unohdetaan, kun piileksin täällä luolani hämärissä aina vain.

Silti olen koko päivän miettinyt, kuinka haluaisin syöksyä vuosien läpi takaisin, alas alas alemmas, mätkähtää rähmälleni johonkin niistä lapsuuden pehmoisista lumikinoksista, joihin kaivetuista tunneleista noustiin vasta iltakaakaon aikoihin.

Ikävöinyt kotiin, jota ei ole.

27

"Honey is twenty-seven, argues fights
Selfish in her own right for life,
guess she's in her second childhood."

eräs omakuva

niin totta

The Movie Of Your Life Is A Black Comedy

In your life, things are so twisted that you just have to laugh. You may end up insane, but you'll have fun on the way to the asylum. Your best movie matches: Being John Malkovich, The Royal Tenenbaums, American Psycho

If Your Life Was a Movie, What Genre Would It Be?

Niin sen täytyy olla.

Sain tänään vähän aikaan.

elementittömyys

Vietän itsenäisyyspäivää yksin, onhan siinä symboliikkaa. Olen ollut itsenäinen jo puoli vuotta, ja aika on syöksynyt eteenpäin, poukkoillut päämäärättömästi pelkästä liikkumisen pakosta kuin puolisokea lintu pimeässä huoneessa. Mikään tähän mennessä tehty ei ole edistänyt elämääni millään tavalla. Selviytyisin, jos mitään ei koskaan tarvitsisi saada valmiiksi. Keskeneräisyys on leimaavin piirteeni, kirous oikeastaan. Ja päättämättömyys, alusta asti, aina.

En uskalla enää aloittaa mitään, sillä tiedän kaiken jäävän kuitenkin kesken. En osaa sanoa, onko tämä tasainen epäluottamus itseen pahempaa kuin aikaisempi taipumukseni innostua, suunnitella, aloittaa, kyllästyä, jättää kesken, pettyä ja masentua. Ehkä ennen oli paremmin, tapahtui edes jotain. Edes joskus. Ja kun sain aikaan, olin aina varma siitä että olin löytänyt tarkoitukseni. Tämä nykyinen olemiseni on jatkuvaa luovuttamisen jälkeistä pettymystä ja masennusta, tunnen itseni jo liian hyvin innostuakseni enää mistään. Kaikkien menneiden kuohuntojen muistot ovat jähmettyneet kiinni minuun niin kuin kylmennyt laava, enkä minä tiedä heräävätkö nukahtaneet tulivuoret koskaan.

Jokaisen pitäisi elämänsä aikana toteuttaa edes yksi unelmansa. Mieluiten sellainen elämänpituinen, lapsuudesta saakka hellitty, sydämen vierellä kannettu hassu, sitkeä haave - sellainen, joka jollain kummallisella tavalla on aina ollut itsestäänselvyys, jotain jonka vain on määrä tulla todeksi. Jokaisella pitäisi olla sellainen unelma, kaikesta huolimatta. Minullakin on ollut, mutta kun katselen näitä tönkköjä rivejä, en enää oikein jaksa uskoa sen voimaan.

Ehkä tämä on ohimenevää. Ehkä ei. Aika ainakin on.