Ihmiset, joihin ihastumme, edustavat meille sitä minkä haluamme löytää itsestämme. Mitä epätoivoisemmin etsimme sitä heistä, sitä syvemmälle se meihin hautautuu. Jopa niin syvälle, että voi luulla etsivänsä jotain mitä ei ole olemassakaan. Vaikka tietenkin se on, eihän sitä muuten osaisi etsiä. Se on olemassa vaikkakin kadoksissa, jossain niiden kaikkien väärien oletusten ja turhien yritysten välissä, puristuksissa tai palasina ehkä. Ei aina koottavissa, silti siellä, olemassa.
Kirjoitan taas huonommin, se johtuu kai siitä että olen pelkkää itkua tänään ja ajattelenkin huonosti.
Gallup:
1. Kuinka monesta valheesta menee luottamus?
2. Kuinka monta tuntia päivässä on normaalia ajatella kuolemaa?
Pyydän tässä virallisesti anteeksi kaikilta joiden sähköposteihin en jaksa vastata. Odotan kunnes on jotain kerrottavaa, nyt ei ole.
keskiviikkona, toukokuuta 25, 2005
perjantaina, toukokuuta 20, 2005
kaikki on vinksinvonksin
Aamuöisin unta odottaessani ajattelen kirkkaita, tosia ajatuksia. Tietenkään en muista niitä enää herätessäni. Olen tahmea iltaan asti, liikun hitaasti kuin unessa, herään kunnolla vasta kun pitäisi mennä nukkumaan. Kun sitten nukahdan, näen unia erittäin likeisestä fyysisestä kontaktista ihmisiin, jotka kuuluvat erittäin kaukaiseen menneisyyteen. Niihin vuosiin, joihin minuuteni pysähtyi ja jäi. Ei sillä että kaipaisin niitä ihmisiä, mutta ehkä heidän ilmaantumisensa uniini kertoo jotain oman kehitykseni asteesta.
En tunne sitä ihmistä, joksi olen tullut. Olen kulkenut juuri niitä teitä jotka tahdoin kiertää kaukaa. Kaikki se on tapahtunut, mitä eniten pelkäsin. Ja pelot ovat muuttuneet vielä suuremmiksi, kasvaneet hirviön mittoihin, niiden varjoon jää kaikki muu.
Miten jatkaa tästä, kun en ymmärrä tätä nykyisyyttäni, ajatuksiani, pelkuruuttani? Miten saada takaisin edes osa siitä itsestäni, jonka hylkäsin kauan sitten?
Olen vieläkin Ihmemaan Liisa, seikkailen nurinkurisessa maailmassa jossa kaikki tapahtuu täsmälleen päinvastoin kuin toivoisi. Olen joka paikkaan liian pieni tai suuri, avioliittoni muistutti lähinnä hullunkurisia teekutsuja, Irvikissa käy välillä hämmentämässä mieltäni, enkä vieläkään ole selvittänyt Valkoisen Kanin arvoitusta.
Pitäisi ostaa omaksi se kirja. Se on yksi parhaista. Kävisin etsimässä sen kirjastosta, mutta minulla on 22 euron matka takaisin asiakaskelpoisuuteen. (Eräässä toisessa kirjastossa sakkoja on viidenkympin edestä, kolmanteen taisi jäädä parinsadan markan rästit vuonna 2000, neljännen saldoa en enää muista - olen huono ihminen.)
Huomenna otan taas lomaa, mikäli sää on suotuisa. Pyöräretki ystävän luokse voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Tequilapullon jätän kotiin, sillä sunnuntaina on selviydyttävä omin lihasvoimin takaisinkin.
En tunne sitä ihmistä, joksi olen tullut. Olen kulkenut juuri niitä teitä jotka tahdoin kiertää kaukaa. Kaikki se on tapahtunut, mitä eniten pelkäsin. Ja pelot ovat muuttuneet vielä suuremmiksi, kasvaneet hirviön mittoihin, niiden varjoon jää kaikki muu.
Miten jatkaa tästä, kun en ymmärrä tätä nykyisyyttäni, ajatuksiani, pelkuruuttani? Miten saada takaisin edes osa siitä itsestäni, jonka hylkäsin kauan sitten?
Olen vieläkin Ihmemaan Liisa, seikkailen nurinkurisessa maailmassa jossa kaikki tapahtuu täsmälleen päinvastoin kuin toivoisi. Olen joka paikkaan liian pieni tai suuri, avioliittoni muistutti lähinnä hullunkurisia teekutsuja, Irvikissa käy välillä hämmentämässä mieltäni, enkä vieläkään ole selvittänyt Valkoisen Kanin arvoitusta.
Pitäisi ostaa omaksi se kirja. Se on yksi parhaista. Kävisin etsimässä sen kirjastosta, mutta minulla on 22 euron matka takaisin asiakaskelpoisuuteen. (Eräässä toisessa kirjastossa sakkoja on viidenkympin edestä, kolmanteen taisi jäädä parinsadan markan rästit vuonna 2000, neljännen saldoa en enää muista - olen huono ihminen.)
Huomenna otan taas lomaa, mikäli sää on suotuisa. Pyöräretki ystävän luokse voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Tequilapullon jätän kotiin, sillä sunnuntaina on selviydyttävä omin lihasvoimin takaisinkin.
torstaina, toukokuuta 19, 2005
tietoisuus ei voi olla tätä
Ehkä olen sittenkin menossa parempaan suuntaan, jaksan näköjään muodostaa lauseita (tosin ontuvia, mutta sentään).
Tunnustan: Olen kontrollifriikki. Tosin vain tunne-elämässäni. Analysointinappula on pysyvästi on-asennossa. Oli tunnetilani mikä hyvänsä, tiedostan koko ajan omat reaktioni, tarkkailen itseäni, olen irti sen sijaan että olisin todella läsnä. Vertaan, sovellan, mietin miten muotoilisin kokemukseni sanoiksi - vaikka itse kokemus jää hämäräksi kaiken sen älyllistämisen vuoksi.
Kun lapseni oli syntynyt ja sain hänet ensi kertaa syliini, mietin koko ajan että tämä se on, tämän pitäisi olla elämäni onnellisin hetki, suurin tunne-elämys koskaan. Ja se oli, mutta ehkä se olisi ollut vielä täydempi, jos olisin heittänyt tarkkailijan roolini hetkeksi pois. En koskaan koe puhtaita tunteita. Suhtaudun itseeni liian objektiivisesti, ja se on älytöntä, sillä ei ole ketään elämässä elämäni hetkiä puolestani.
Eikä ole sitä vapahtajaa, jolle luovuttaisin kontrollin.
Tunnustan: Olen kontrollifriikki. Tosin vain tunne-elämässäni. Analysointinappula on pysyvästi on-asennossa. Oli tunnetilani mikä hyvänsä, tiedostan koko ajan omat reaktioni, tarkkailen itseäni, olen irti sen sijaan että olisin todella läsnä. Vertaan, sovellan, mietin miten muotoilisin kokemukseni sanoiksi - vaikka itse kokemus jää hämäräksi kaiken sen älyllistämisen vuoksi.
Kun lapseni oli syntynyt ja sain hänet ensi kertaa syliini, mietin koko ajan että tämä se on, tämän pitäisi olla elämäni onnellisin hetki, suurin tunne-elämys koskaan. Ja se oli, mutta ehkä se olisi ollut vielä täydempi, jos olisin heittänyt tarkkailijan roolini hetkeksi pois. En koskaan koe puhtaita tunteita. Suhtaudun itseeni liian objektiivisesti, ja se on älytöntä, sillä ei ole ketään elämässä elämäni hetkiä puolestani.
Eikä ole sitä vapahtajaa, jolle luovuttaisin kontrollin.
ei
Päivät eivät ole toistaan kummempia. Olen yhtä jumissa kuin aikaisemminkin, ja voin vain yrittää olla onnellinen siitä etten tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Kohta on kesäkuu, asuntotoimistoilla ei ole tarjota mitään, jos olisin huhtikuussa tiennyt tämän, olisin kai romahtanut täysin. En edes uskalla arvailla, meneekö koko kesä pilalle eksän nurkissa asuessa. Alan olla jo nyt aika lopussa niin henkisesti kuin fyysisestikin, itku tulee heti jos pysähdyn ajattelemaan sitä miten olen sotkenut asiani, elämäni, kaiken.
Kunpa voisin syyttää toista, se olisi kaikkein helpointa. En voi. Itse lähdin hänen mukaansa, vaikka kaikki kaaoksen merkit roikkuivat silmieni edessä alusta asti. Yritin opetella uskomaan, että toisen voi parantaa ja muuttaa rakkaudella. En oikeastaan tiedä olinko kovin väärässä, koskaan emme saaneet tietää. Koskaan en rakastanut, sitä tunnetta ei tullut. Kiinnyin, totuin, luotin, petyin. Jos olisin rakastanut, olisin kai haavoittuneempi nyt. Tai ehkä olisimme onnellisia nyt, kaikki olisi mennyt oikein. En tiedä, enkä koskaan saakaan tietää. Tiedän vain, että toinen meistä rakasti enemmän, ja se en ollut minä.
Hän petti luottamukseni, mutta minä valehtelin alusta asti.
Kieltäydyn silti tuntemasta syyllisyyttä hänen vuokseen. Hän valitsi sokeuden, me molemmat valitsimme niin.
Kunpa voisin syyttää toista, se olisi kaikkein helpointa. En voi. Itse lähdin hänen mukaansa, vaikka kaikki kaaoksen merkit roikkuivat silmieni edessä alusta asti. Yritin opetella uskomaan, että toisen voi parantaa ja muuttaa rakkaudella. En oikeastaan tiedä olinko kovin väärässä, koskaan emme saaneet tietää. Koskaan en rakastanut, sitä tunnetta ei tullut. Kiinnyin, totuin, luotin, petyin. Jos olisin rakastanut, olisin kai haavoittuneempi nyt. Tai ehkä olisimme onnellisia nyt, kaikki olisi mennyt oikein. En tiedä, enkä koskaan saakaan tietää. Tiedän vain, että toinen meistä rakasti enemmän, ja se en ollut minä.
Hän petti luottamukseni, mutta minä valehtelin alusta asti.
Kieltäydyn silti tuntemasta syyllisyyttä hänen vuokseen. Hän valitsi sokeuden, me molemmat valitsimme niin.
haikeuksia
Ei ollenkaan pitäisi valvoa enää, mutta en voi itselleni mitään. Luen lahjakkaiden kirjoittajien blogeja ja kadehdin, ollapa vielä nuori ja varma. Jossittelen, missä olisin nyt. Ääneen en voi katua viime vuosia, heti tulee joku hymyillen nyökyttelemään, että sitten ei olisi lastakaan. Ikään kuin en itse olisi tullut ajatelleeksi.
Lapsi on ihana ja parasta elämässäni, mutta tietenkään en osaisi kaivata häntä jos hän olisi jäänyt tapahtumatta. Ehkä olisi joku toinen lapsi, nyt tai joskus myöhemmin, ihan yhtä rakas ja ihmeellinen. En kai kokisi mitään puuttuvan, ja juuri tätä ei saa sanoa, se on nyökyttelijän mielestä sama kuin toivoisin ettei lapseni olisi syntynytkään. Tietenkään en toivo. Kunhan jossittelen. Harmittaa että se mielenkiintoisin osa elämää jäi kokematta, juuri ne vuodet joista aina haaveilin, yliopistoelämä ja kahviloihin juurtuminen, loputtomat yöt kirjojen seassa, oivaltaminen ja älylliset ystävyydet, hullaantuminen mihin tahansa, punaviinissä ja maitokahvissa marinoituminen, budjettimatkat Itä-Eurooppaan, kaikki se. On kohtuutonta pelätä niin paljon että valitsee helpoimman, silti teen sen yhä uudelleen. Enkä edes valitse, menen vain minne viedään. Eikä kukaan tai mikään edes vie enää, olen jäänyt ajelehtimaan, pyörin laiskaa ympyrää vedessä joka ei virtaa eikä vaihdu.
Olen ollut hölmö ja yrittänyt keski-ikäistyä ilman elämänkokemusta ja muita edellytyksiä. Olen luullut oppivani pitämään sitä mitä haluan ja sitä mitä saan samana asiana. Olen ollut kovasti väärässä. Ja typerä.
Nykyään olen vain voimaton, peilistä katsoo vanheneva nainen, ei potentiaalinen mikään.
Ei pitäisi valvoa enää.
Lapsi on ihana ja parasta elämässäni, mutta tietenkään en osaisi kaivata häntä jos hän olisi jäänyt tapahtumatta. Ehkä olisi joku toinen lapsi, nyt tai joskus myöhemmin, ihan yhtä rakas ja ihmeellinen. En kai kokisi mitään puuttuvan, ja juuri tätä ei saa sanoa, se on nyökyttelijän mielestä sama kuin toivoisin ettei lapseni olisi syntynytkään. Tietenkään en toivo. Kunhan jossittelen. Harmittaa että se mielenkiintoisin osa elämää jäi kokematta, juuri ne vuodet joista aina haaveilin, yliopistoelämä ja kahviloihin juurtuminen, loputtomat yöt kirjojen seassa, oivaltaminen ja älylliset ystävyydet, hullaantuminen mihin tahansa, punaviinissä ja maitokahvissa marinoituminen, budjettimatkat Itä-Eurooppaan, kaikki se. On kohtuutonta pelätä niin paljon että valitsee helpoimman, silti teen sen yhä uudelleen. Enkä edes valitse, menen vain minne viedään. Eikä kukaan tai mikään edes vie enää, olen jäänyt ajelehtimaan, pyörin laiskaa ympyrää vedessä joka ei virtaa eikä vaihdu.
Olen ollut hölmö ja yrittänyt keski-ikäistyä ilman elämänkokemusta ja muita edellytyksiä. Olen luullut oppivani pitämään sitä mitä haluan ja sitä mitä saan samana asiana. Olen ollut kovasti väärässä. Ja typerä.
Nykyään olen vain voimaton, peilistä katsoo vanheneva nainen, ei potentiaalinen mikään.
Ei pitäisi valvoa enää.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005
sunnuntaina, toukokuuta 08, 2005
näitä päiviä
On kamalaa kadehtia ystäviään. Ei sitä voi heille tunnustaa, tuskin itselleenkään. Silti ei voi välttää vihlontaa, kun kuulee heidän toteuttavan samoja unelmia joita itse on hellinyt koko elämänsä. Eikä mikään kuitenkaan estä minua tekemästä niitä asioita, ei mikään paitsi minä itse.
Viisi vuotta on mennyt hukkaan. Viisi vuotta jahkailua, itseni ympärillä pyörimistä, ei-mihinkään säntäilyä, viisi vuotta elämältä piiloutumista. Oli virhe muuttaa takaisin tähän kaupunkiin. Onneksi hyviäkin asioita on tapahtunut. Ja ehkä olen oppinut jotain.
Ajattelen paljon kaikenlaista, mutten jaksa muuttaa oivalluksiani sanoiksi. Ehkä sekin aika vielä tulee. Jotenkin unohdan kaiken heti kun alan kirjoittaa. Aivot toimivat parhaiten ulkona, liikkeessä, vauhdissa, valtavan taivaan alla. Joinain päivinä en jaksa sinne asti. Tänään on juuri sellainen päivä.
Viisi vuotta on mennyt hukkaan. Viisi vuotta jahkailua, itseni ympärillä pyörimistä, ei-mihinkään säntäilyä, viisi vuotta elämältä piiloutumista. Oli virhe muuttaa takaisin tähän kaupunkiin. Onneksi hyviäkin asioita on tapahtunut. Ja ehkä olen oppinut jotain.
Ajattelen paljon kaikenlaista, mutten jaksa muuttaa oivalluksiani sanoiksi. Ehkä sekin aika vielä tulee. Jotenkin unohdan kaiken heti kun alan kirjoittaa. Aivot toimivat parhaiten ulkona, liikkeessä, vauhdissa, valtavan taivaan alla. Joinain päivinä en jaksa sinne asti. Tänään on juuri sellainen päivä.
sunnuntaina, toukokuuta 01, 2005
repeytymisiä
Päivän idolini on Lumikin paha äitipuoli kiehtovine taikakuvastimineen. Toivoisin niin, että tuo julma kaunotar edes yhden kerran saisi hengiltä sen laulelevan bimbon ja ne seitsemän keskenkasvuista hörhöä!
Joskus ihmetyttää, miten yksi ainoa ihminen (puhun itsestäni, tietysti) voi olla yhtä aikaa näin järkyttävän kyyninen ja silti niin hengästyttävän naiivi. En edes tiedä kumpi ominaisuus oli ensin ja kumpi jää viimeiseksi, tai kilpailevatko ne edes keskenään. Samaa kahteen suuntaan repeytymistä koko elämä. Helpompaakin kai voisi olla.
On turhauttavaa kun tietää miten pitäisi toimia voidakseen hyvin, ja kuitenkin toimii juuri päinvastoin. Arvostan rehellisyyttä enemmän kuin mitään muuta, en voisi elää ilman sitä, mutta retkahdan silti aina valehteleviin nilkkeihin. Tiedän että sekä mieleni että sieluni ovat virkeimmillään jos ruumiini on terve ja vahva, mutta siitä huolimatta päästän itseni rapistumaan. Osaan luvata itselleni huomisia joita ei tule koskaan, tunteita joita en tule tuntemaan, asioita joita ei tule tapahtumaan. Huomisillani ei ole katetta.
Ja yhä lupaan itselleni, että huomenna muutun.
Joskus ihmetyttää, miten yksi ainoa ihminen (puhun itsestäni, tietysti) voi olla yhtä aikaa näin järkyttävän kyyninen ja silti niin hengästyttävän naiivi. En edes tiedä kumpi ominaisuus oli ensin ja kumpi jää viimeiseksi, tai kilpailevatko ne edes keskenään. Samaa kahteen suuntaan repeytymistä koko elämä. Helpompaakin kai voisi olla.
On turhauttavaa kun tietää miten pitäisi toimia voidakseen hyvin, ja kuitenkin toimii juuri päinvastoin. Arvostan rehellisyyttä enemmän kuin mitään muuta, en voisi elää ilman sitä, mutta retkahdan silti aina valehteleviin nilkkeihin. Tiedän että sekä mieleni että sieluni ovat virkeimmillään jos ruumiini on terve ja vahva, mutta siitä huolimatta päästän itseni rapistumaan. Osaan luvata itselleni huomisia joita ei tule koskaan, tunteita joita en tule tuntemaan, asioita joita ei tule tapahtumaan. Huomisillani ei ole katetta.
Ja yhä lupaan itselleni, että huomenna muutun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
