punaista hiekkaa

Viime yönä murhasin unessani miehen, jolla oli ilkeä hymy ja kylmä sydän. Hän uhkasi hukuttaa joukon hylättyjä kissoja, jotka asuivat rannalla aution mökin alla, joten minä työnsin ison veitsen hänen rintaansa, ja hänen maatessaan maassa väänsin veistä niin kauan, että rantahiekka tuli vastaan. Varmuuden vuoksi iskin vielä toisenkin kerran, tein samanlaisen kauhistuttavan tunnelin suoraan sydämen kohdalle. Sen jälkeen heitin veitsen törröttämään hänen kainalonsa vaiheille, sillä ei kahta ilman kolmatta, ja jäin rauhallisena odottamaan väistämätöntä.

Teko oli kai juridisesti enemmän tappo kuin murha, mutta päätin kutsua sitä murhaksi, sillä murhalta se tuntui. Verta tuli paljon. En katunut. Olin kauhuissani, mutta eniten sen vuoksi, miten nautinnolliselta tekoni tuntui. Uhri oli yksiselitteisesti paha, puolustin viattomia. Olin oikeassa, laki oli väärässä. Miten ihanan yksinkertaista!

En muista, olenko ennen murhannut unissani. Luultavasti on terveellistä päästää päiviltä piilotajuntansa ilkeähymyiset kissantappajat, vaikka ei ihan varmasti tietäisikään, mitä arkielämän ilmiöitä ne edustavat. Minulla on kyllä epäilykseni.

Oikeassa elämässä kissa voi hyvin, jooga taivuttaa kehoa ja mieltä ja ikkunassa on punaiset verhot. Meri on kävelymatkan päässä, rantahiekalla ei ole verta.