riite

Ja sitten on talvi, vetinen ja epävarma tosin, mutta pimeää kyllä riittää. Vaan tästähän käännytään taas valoon päin, varmistellaan suuntaa kynttilöin ja raketein, heittäydytään töyssyiseen liukuun kohti kevättä. Siellä se alhaalla odottaa, pimeän takana, syli avoinna. Mitä siitä jos matkalla raapii itseään muutamaan odottamattomaan oksaan ja kolahtaa päin rosoisia runkoja - ne naarmut ja mustelmat kyllä paranevat auringon hyväilyjen alla.

En ole kirjoittanut. En ole lukenut. Olen neulonut, tehnyt töitä, tavannut ihmisiä, juonut, nauranut, ahkeroinut ja lorvaillut. Nyt on loma, jota ei kuitenkaan pidä käyttää pelkkään laiskotteluun. Töitä riittää, ja haluaisin myös aloittaa nukkekotiremontin. Aion neuloa lisää. Ja lukea myös!

Joulupukki toi kasan kirjoja, joista kaksi oli toivelistallani ylitse muiden: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Arto Mellerin Runot. Itkosta olen lukenut nyt kolme neljännestä, ja olen aika vaikuttunut siitä miten eläviä hänen hahmonsa ovat. Suhtauduin vähän epäillen koko kirjaan, sillä minusta rockmaailmaan sijoittuva fiktio on harvoin uskottavaa (paitsi silloin kun sitä käytetään todellisuuden maustajana, legendojen luojana). Olin kuitenkin lukenut Myöhempien aikojen pyhiä, ja tiesin että Itkonen kirjoittaa vetoavasti ja aidosti, joten päätin haluta omaksi tämän kakkosteoksenkin. Kirjassa mainitaan juuri oikeita nimiä; tunnistan sieltä paljon sellaista itselleni tärkeää ja maailmaani joskus ravisuttanutta, että tunnen väkisinkin sielunyhteyttä tarinan henkilöihin. Melankolia on koko ajan läsnä: välillä se on ohutta ja ilmavaa, sitä hengittää, välillä se tiivistyy kirkkaiksi pisaroiksi. Kaunista ja rouheaa tekstiä. Toivottavasti kirja on loppuun saakka yhtä nautinnollinen lukukokemus.

Ja Melleri! Ihailen oikeita runoilijoita, sitä erehtymätöntä lauseen tajua joka niin harvoilla on. Useimpien runoilijoiden runoista en pidä, niissä on liikaa yritystä, liikaa omahyväisyyttä, liikaa itsetarkoituksellista kikkailua. Eikä lause ole kaikki, se on noin puolet. Proosassa voi pelailla, kirjoittaa loputtomiin koukeroista tyhjää ja levitellä olennaisen hajalleen, sirotella sirpaleita kolmellesadalle sivulle. Runo on julmempi, raadollisempi, se vaatii täydellisyyttä, särötkin siinä ovat tarkkaan harkittuja. Nuorempana luin hirveästi runoja, useimmista en tajunnut mitään. Kirjoitin itsekin, mutta lopetin sen kun tulin järkiini. (Ihan kuin olisin puhunut tästä ennenkin?)

Kello on paljon, kynttilät sammuvat, piti sanoa jotain vielä. Ehkä myöhemmin.

anatomiaa

Tein yllättävän löydön kun kävin läpi vanhoja diskettejä. Kymmenien päiväkirjatiedostojen seassa oli seuraavanlainen Word-dokumentti:

Mikä neiti Minkkisessä on vikana?

Neiti Minkkinen vastaa: En osaa istua tuolilla normaalisti, vaan jalkani ovat aina solmussa. Vaikenen tekemistäni virheistä ja toivon ettei kukaan huomaa niitä. Otan aina isomman pullan. Käyttäytymissäännöt eivät koske minua. Hurjistun jos minulta kysytään jotain mitä en tiedä. En ole kohtelias, olen ivallinen. Juon liikaa, syön liikaa, haluan liikaa. Olen ahneus itse.

Vanhojen päiväkirjatekstien lukeminen on melkoista hardcorea tällaisen julkisen, salailevan blogijutustelun jälkeen. Nettikirjoitteluvuosinani olen oppinut jättämään paljon sanomatta, mutta kaksi vuotta sitten, kuusi vuotta sitten mikään ei ollut liian salaista. Oli raastavaa lukea niitä mietteitä, molemmat katkelmat olivat ajanjaksoilta jolloin uskottelin itselleni että virheet, jotka aioin tehdä, olivat itse asiassa ainoa tie kulkea. Pelottavaa on todeta kuinka onnellisuuteni nousee ja laskee lämpötilan mukaan. Talvet ovat aina olleet pitkiä ja johtaneet jonkinlaiseen hulluuteen; kesäisin olen ollut lähes normaali, onnellinen jopa.

Mutta neiti Minkkinen syntyi talvella.

suolaa

En osaa enää nukkua. Liikaa kierroksia, ahdasta ilmaa ja oudoissa paikoissa vastaan putkahtelevia hämmentäviä hahmoja. En ole nukkunut kunnolla ainakaan viikkoon, mutta viime yö oli kaikista kamalin. Näin painajaisia punaisista howliittihelmistä ja havahduin jokaiseen ääneen, lapsen liikehdintään unissaan, janoon ja kuumuuteen ja lopulta nälkään, ja muistin unohtaneeni syödä. Olen koko ajan niin väsynyt, ettei ruoka maistu, edes kahvia ei tee mieli. Työpäivän jälkeen nukahdan ja pilaan yöuneni. Lähestyvä syksy kai sen tekee.

Eilen oli kummallinen päivä. Tänään on soinut Kauko Röyhkän Ainoa, siinä on jotain niin huvittavan tuttua.

Toisaalla huomataan, että kun avoimiin haavoihin kipataan suolaa, sattuu. Ei pitäisi jättää reunoja kursimatta; on niitäkin viiltoja jotka eivät arpeudu itsestään.

ennen myrskyä

Rakastan ukkosta, sitä hetkeä kun se tekee tuloaan ja kaartelee puiden latvojen yllä matalasti muristen, sateesta raskaat helmat kattoja hipoen. Ennen myrskyä, kun paine puristaa päätä ja jokainen elementti voisi johtaa sähköä, kun lamput välähtelevät ja kaikkialla surisee, maailma on hetken kuin David Lynchin luoma painajainen. Kaikki odottavat, että helvetti repeää valloilleen ja taivas vapauttaa raivonsa, kaikki odottavat että tainnuttava paine kasvaa niin valtavaan mittaan että sen on pakko räjähtää auki ja antaa tietä kirkkaalle, kevyelle ilmalle. Kaikki odottavat.

Ensimmäinen salama, paha hymy, lasketaan sekunteja. Ilma on sumeaa, järki ei kulje, kymmenen sekuntia. Jyrisee, mutta kaukana vielä. Toisen salaman, seitsemän sekunnin ja uuden murahduksen jälkeen sade jysähtää maahan.

Neljä sekuntia. Näyttö värähtelee. Se on tulossa. Menen ulos.

Edit: Myrsky kiersi veden taakse mutta jätti pahaenteisen painonsa lepäilemään taivaankannen laipioon. Niin kuin elämä yleensä, se melkein tapahtui eikä sittenkään. Jatkan painumista kuuntelemalla Kentin tuotantoa, uusimmasta levystä vanhimpaan, pidän niistä kaikista. Paljastan pienen perversion: olen aina rakastanut ruotsin kieltä. Kirjoitin siitä laudaturinkin. Enää en osaisi ehjää lausetta muodostaa, mutta nautin kuunnella ruotsia, etenkin kun se yhdistyy suomalaishenkiseen melankoliaan ja surumielisiin melodioihin. Kentin albumeista en osaa valita suosikkiani, kaikki ne kietovat jollain lailla solmuun.

Yö on lämmin ja pimeä, kuin jossain toisessa tarinassa.

miten suloinen kesä

Tämä vuosi on hyvä, tämä kesä melkeinpä paras koskaan. Olen korjaillut talven jättämiä vaurioita maittavalla ruoalla ja juomalla erinomaisessa seurassa, makeilla mansikoilla ja kerrankin lämmittävällä auringolla, siiderillä ja jäätelöllä ja paljolla seksillä, hysteerisellä hihityksellä ja älyttömillä sisäpiirivitseillä. Olen käynyt festareilla näkemässä ihania miehiä lavalla ja saamassa hiertymiä varpaisiin, selviytynyt kolmen tunnin yöunilla ja ryöminyt silti aamulla ajoissa töihin. Ihan kuin olisin nuortunut äkkiä kymmenen vuotta!

Keveys ja paino vuorottelevat todellakin. Olisi taas Kunderan vuoro, mutta minulla ei ole enää aikaa lukea. Elän, siis en ajattele.

huurre

Onnellisuudesta on vaikea kertoa, pelkästään jo siksi, etten oikein osaa kuvailla asioita joissa en ole hyvä. Minulla on taipumus pelätä pahinta, olen niin tottunut siihen että jotain menee kuitenkin pieleen eikä onni kestä kauan. Miten pitäisi suhtautua tähän ihanaan keveyteen, elämään jossa on vihdoinkin muotoa ja makua ja ennennäkemättömiä värisävyjä? En pelkää nyt mitään muuta kuin talvea, mutta siinä onkin pelättävää. Talvi raapii säröjä kesän kylkeen, puhaltaa kaukaa peilini täyteen julmia jääkukkiaan. Kuka hullu alunperin keksi, että tässä maassa olisi hyvä asua ja elää? (Varmaankin joku, joka saapui tänne jonain hentona kesäkuun yönä, tai joutui heinäkuun auringon huumaamaksi, tai eksyi elokuun meheviin puutarhoihin.. eipä tiennyt mihin joutui!)

Opettelen onnellisuutta, yritän kerätä sitä onton kotipuuni varastot täyteen että jaksaisin taas puolen vuoden pimeyden yli. Onnen ihrakerros, vararavintoni.

(Salaa etsin pakopaikkaa talveksi, paikkaa auringon alla, ihan kirjaimellisesti.)

hymyjä

Vietän ihania, huolettomia päiviä. Lapsi on isänsä luona, herään aamuisin omaan tahtiini ja lähden junalle, nilkkaketju helähtelee askelten rytmissä, kuulokkeissa soi kesämusiikki. Junassa valitsen ikkunapaikan, tuijottelen ulos ja ajattelen omiani, hymyilen koska elämä on kaunista. On kesä, se huumaa: olen hereillä ja onnellinen. Maailma, jonka luulin kuolleen, on taas entisensä ja oikeanlainen. Värit ovat palanneet, ja tuoksut ennen kaikkea: herukkapensaat, syreenit, tuore asfaltti, ratakiskot, kahvi. Helteisessä ilmassa vellova tuoksujen monimuotoisuus tuntuu syleilyltä. Välillä melkein itken silkasta onnesta. Ja minä kun joskus pidin itseäni syksyihmisenä!

Elämän äkillinen keveys ihastuttaa. On niin helppoa, että välillä pelottaa: talvi lähestyy huolimatta auringosta, siideristä, ruskettuneista käsivarsista, iloisesti kopisevista askeleista sateen jälkeen höyryävällä helteisellä kadulla jonain sellaisena aamuna, jona herää muualla kuin kotonaan. Olen entistä varmempi siitä, että mahdollisimman pian on löydettävä jokin parempi keino selviytyä talvesta. Ehkä siihen pitäisi soveltaa samaa kuin muihinkin mahdottomuuksiin: luopua siitä. Paeta. Päästää irti, antaa olla. Etsiä kesä, joka jatkuu. Joskus vielä sen teen.

Äkkiä on juhannusaatto, lapsi tulee tänään kotiin, aurinko on karannut sateen tieltä, ja minä olen kirjoittanut tätä neljä päivää. Se johtuu samasta syystä kuin puhumattomuuteni. Jos minulta kysyy, mitä mietin, vastaan todennäköisesti etten mitään, mutta se ei ole aivan totta. Ajatukset eivät ole kokonaisia, saati selkeitä, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että välillä on parempi katsella vain kuinka kaikki virtaa. Luottavaisesti odotan uusia lauseita, kyllä ne tulevat vielä.

Kolme vapaapäivääni vietän tehden töitä. Iltaisin istun parvekkeella siiderin ja kirjan kanssa (löysin Kirjatorilta Chuck Palahniukin Tukehtumisen viidellä eurolla! Palahniuk on hullu ja ihana, ja hullu, ja ihana!), aamulla nukun pitkään, en huolestu mistään sillä kaikki on hyvin, kaikki on oikeasti hyvin.

Se on nyt ohi.

tuhma kissa

Kun lopulta alkaa tapahtua, tapahtuukin niin paljon ja niin nopeasti ettei itse sitä käsitäkään. Joka vuosi niin käy, katkon kuolleita oksia tai ne tipahtavat itsestään. Niistä voi tehdä installaation tai rovion, tai ehkä molemmat. Liekki on kaunis.

Saan uskomattomasti virtaa siitä, että kävelen aamuisin halki kantakaupungin, asemalta työpaikalleni, katsellen kauniita kesäisiä ihmisiä. Helsinki tuoksuu ja on valoisa aina, eikä koskaan lopu kesken. Ja kesä on oma ulottuvuutensa, huumaava uni joka saisi jatkua ympäri vuoden. Kesällä olen eri ihminen kuin ikinä muulloin. Kesällä olen kevyt ja ilmava, hymyilen vain enkä välitä. On niin helppoa olla. Tahtoisin puhua samoin: suurin, pyörein, kuplamaisin lausein. Poksahtelevin sanoin. Pirskahdella. Maata nurmikolla, paljon mansikoita ja ihoa, ei vieläkään mitään sen enempää.

Olin eilen katsomassa Stellaa Tavastialla. Olen myyty, upea bändi, laulajalla ihana ääni, sanoituksissa oikeanlaista karheutta. Minut on helppo ostaa aidolla melankolialla. Eilisen jälkeen levyt kuulostavat vieläpä paremmilta, laulut ovat saaneet uusia merkityksiä. Tavallaan olen tänään surullinen, sillä jokin aikoinaan upea on nyt päättymässä. Tavallaan olen helpottunut, sillä oikeasti se päättyi jo kuukausia sitten.

Miksi otsikko?

Olen palannut.

onhan

Olen uskaltautunut juomaan punaviiniä pitkästä aikaa. Luulisi, että siitä seuraisi runollinen olo, mutta toistaiseksi olen ollut melko sanaton ja hihitellyt vain. Ennen, silloin vuosia sitten kun olin vielä kuolematon, muutuin punaviinipäissäni kirjalliseksi ja viisaaksi, kirjoittelin päättömiä runoja ja tiesin ihan kaiken. Silloin oli joko tai, nykyään ei mikään ole niin yksinkertaista. On mutta, entä jos, ehkäpä ja silti, ja ennen kaikkea on en tiedä. En mitenkään tiedä.

Kun aikaa kuluu ja näkee pidemmälle, hahmottuu kuvio. Ei se mitään vaikka näkeekin vain taaksepäin; sama askelten rytmi toistuu orjallisesti niin säännöllisenä, että siitä voi ennustaa tulevaisuudenkin. Olen aikoja sitten lakannut uskomasta siihen, että ihminen muuttuu, ja silti iltaisin ennen nukahtamista kudon silmieni eteen aivan toisenvärisessä valossa kimaltavan harhan siitä miten kaikki voisi olla täysin erilaista kuin tähän saakka.

Kuka teistä on muuttunut (enkä tarkoita normaalia kasvua ja kehitystä, luontaista oivallusten ja oppimisten ketjua, vaan sellaista täydellisen sokaisevaa valaistumista, täyskäännöstä, uuden itsen ja toisen polun tietoista, lopullista valintaa)? Miksi, ja miten, ja kuinka pysyvästi?

sirottaa liekkeihin tuhkaa

Tänään on jostain syystä ollut oikein hyvä päivä. Mitään ei ole tapahtunut, olo vain on taakaton ja vapaa. Ehkä se johtuu valosta, sytytin lampun vasta iltaseitsemältä. Kevät avartaa sydämen. On enemmän tilaa olla paikallaan, ja liikkuminenkin on mahdollista. Päivällä tuntui kesältä, kuuntelin Coldplayta ja oli kuin ulkona olisi sadellut kesäkuista tihkua, raikasta ja vilvoittavaa.

Elämä on värejä ja materiaa. Sormien lomitse kulkevaa lankaa, makuja ja ääniä, huoneissa vellovaa pölyä. Kahviaddiktiota, jopa siinä määrin pahaksi päässyttä ettei Moccamasterin hankintaa voinut enää lykätä. Arkea, sellaista hieman hankaavaa ja kyllästynyttä. Liian tylyjä sanoja, tympeyttä ja kauemmas tönimistä. Jotain muutakin onneksi joskus.

Ja hiljaisuutta, kun en osaa erottaa missä oma julkisuuteni muuttuu toisen yksityisyydeksi tai toisin päin. Hiljaisuutta, kun käsillä luominen on ainoa avoin kanava: mitä sujuvammin työskentelen, sitä kömpelömmin kompuroivat lauseet. Olen sillä tavalla putkiaivo, putkisielu - kun kirjoitan, en maalaa tai neulo tai rakasta. Kun rakastan, en pysty muuhun. Kun teen käsin, en tee aivoin, sanoin enkä sydämin. Ehkä se on vamma, ehkä jotain minkä voisi korjata, tai ehkä sen on vain oltava niin.

Yöradio soittaa Dingoa. Kirjoitan, mikä sattuma. Siitä on aikaa kun..

ykskaks

Nyt päivitän! Olen humalassa, teksti lienee sen mukaista. En pyydä anteeksi. Mitäpä väliä sillä on.

Jossain pyydettiin määrittelemään oman onnellisuuden taso asteikolla 0 - 10. Omani oli 5. Eihän se paljon ole, mutta enemmän kuin ennen. Olen karistanut osan taakastani ja kulku on kevyempää nyt, ja olen yhä tyytyväinen päätökseeni, tiedän valinneeni oikein. Silti jokin jäytää, joku nappula on väärässä asennossa, hymy ei irtoa niin kuin irvistys. Teen asioita joista pidän, mutta kykenen vain yhteen osaamisen muotoon kerrallaan. Ja jotkut aamut vain eivät ole heräämistä varten.

Näen unia lähtemisestä, laivoista, lentokentistä ja valtateistä. Humalassa heitän rakastani lampulla ja haukun tyhmäksi. Juuri niin kypsä olen, sanan kaikissa merkityksissä.

Ei vieläkään järkeä, jokin tuntuma ehkä, resursseja ei siltikään.

ei haamua kummempi

Aivokemian muutoksilla on outoja seurauksia. Olen esimerkiksi ryhtynyt lukemaan neuleblogeja. Älkää peljästykö, tämä ei ole muuttumassa sellaiseksi. Olen kausittain innokas (jopa pelottavissa määrin, kysykää vaikka poikaystävältä!) mutta liian kömpelö ja suurpiirteinen neuloja, eikä tekeleitäni tohdi esitellä julkisesti. Suhtaudun asiaan rauhallisen punkisti: tärkeintä ei ole osaaminen vaan tekeminen. Neulominen (ja muutkin tekstiilityöt) on niitä harvoja toimia, joihin palaan yhä uudelleen vaikka tiedän olevani huono.

Muitakin asioita tapahtuu, tai jää tapahtumatta. En enää itkeskele turhaan, eikä olo ole kovinkaan toivoton. Hiukan turta ehkä, ja väsynyt, talvinen, arkinen. Jaksamaton. Epärunollinen ja tylsä. Pelottomampi, onneksi.

Huomenna palaan ihmisten ilmoille, tapahdun vähän itsekin.