maanantaina, helmikuuta 26, 2007

heittovuoro

Kaikki muuttuu. Se on aina ollut selvää, mutta usein sitä ei tule ajatelleeksi, olettaa vain laiskuuksissaan että viimeisin muutos on johtanut pysyvyyteen. Varjelee vimmaisesti rippeitään ja pomppaa metrin ilmaan kun käy ilmi että on taas siirryttävä pelilaudalla sinne minne noppa opastaa. Kaipaa jotain vakaata, mutta riemuitsee silti salaa siitä että ei saakaan jämähtää paikalleen. Vielä kun osaisi vastata haasteisiinsa!

Olen lähetellyt työhakemuksia sinne sun tänne - ei oikeastaan väliä minne, sillä yhtäkkiä sain päähäni ostella pääsykoekirjoja. Voihan olla että nyt jo olisi motivaatiota siihen mihin aiemmin ei. Voi myös olla että suunnitelmat muuttuvat ennen syksyä. Kaikki on mahdollista niin kauan kuin arpa on heittämättä. Lukeminen ainakin alkaa takkuisesti: En tiedä olenko ihan oikeasti keskittymishäiriöinen vai vain luupää, mutta joka ikinen kerta kun avaan kirjan, ajatukset karkaavat viimeistään kahden sivun jälkeen jonnekin perusteellisen muualle. Jokin minussa haluaa paeta teorioita, löytää pienen kaistaleen maata joka olisi logiikan ulkopuolella, kaavojen saavuttamattomissa, kertakaikkisen määrittelemättömissä! Sellaisen palasen todellisuutta tahtoisin valloittaa, ruokkoamattoman ja valtoimenaan rönsyävän salaisuuksien puutarhan jossa mikään oikeaksi todistettu ei päde.

Mutta jotta voisi rikkoa kaavan, on tunnettava kaava. Ja kun sen hallitsee, kun osaa todellisuuden nurkasta nurkkaan ja kaikkia pintoja myöten, voi taivutella sitä mielensä mukaan, voi työntyä sen läpi ja palata takaisin ja istuttaa siihen kaleidoskooppimaisia oivalluksen kukkia, alati muuttuvia ja siksi joka hetki yhtä ainutkertaisia.

Ihmisenä oleminen on parhaimmillaan hengästyttävän upeaa, voimaannuttavaa ja kaiken koetun yhtäkkisesti hyödyntävää kasvun aikaa, pyrkimyksen täyttymistä, silmänräpäystä hieman pidempään kestävää ymmärrystä siitä miksi on tullut siihen missä on ja mitä kaikkea on tuonut mukanaan. Niitä hetkiä tulee aniharvoin, mutta ehkä niitä voisi yrittää tavoitella itsekin sen sijaan että istuisi pelilaudan turvallisimmassa ruudussa odottamassa ihmettä.

On melkein maaliskuu, ja minä olen kuunnellut melkein kuukauden yhtä ja samaa levyä, sitä Apulannan uusinta. Se on hyvä levy. Ei siitä sen enempää, kuunnelkaa itse. (Se on HYVÄ levy!) Liput Tavastialle on jo ostettu.

Selviydyin pahimmasta pimeydestä katsomalla Shieldin kaikki viisi tuotantokautta kuukaudessa. Viides kausi oli aivan käsittämättömän hieno, synkkä ja lohduton, sen ahmaisin kahdessa illassa kun en malttanut lopettaa kesken. Kuudetta kautta odotellessani aion urakoida läpi Mullan alla -sarjan kokonaisuudessaan. Seurannassa on myös Lost sekä Ozin uusinnat. Korvike-elämä on parasta elämää tähän vuodenaikaan! Lisäksi ei tarvita muuta kuin mehevän vihreä neuletyö ja lasi punaviiniä.

Ja on melkein maaliskuu. On melkein kevät. Ollaan melkein perillä jo.

sunnuntaina, helmikuuta 04, 2007

pehmeänä päivänä

Luin tänään loppuun Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet. Kun suljin kirjan, kasvoni olivat läpimärät siitä onnesta, että vielä löytyy pehmeitä kohtia minustakin. Ja että joku tuntematon kirjoittaja saa lauseillaan houkuteltua minusta esiin tunteita joita harvoin suon edes lähimmilleni, saati fiktiivisille hahmoille. Ne kyyneleet eivät olleet ensinkään katkeria, hunajaa ne olivat.

Pidän itkemisestä silloin kun en ole oikeasti murheissani. On ihanaa eläytyä kirjaan tai elokuvaan niin että tunne herahtaa poskille asti. Kovin moni teos ei ole minua kyyneliin saanut, ja siksi onkin aina niin upeaa kun sellaista odottamatta tapahtuu. Innostuin pohtimaan liikutuksiani enemmänkin. Polvistuin kirjahyllyni eteen ja yritin seuloa kahdensadan kirjan joukosta kaikki ne, joita lukiessani olen saanut pyyhkiä silmiäni tosissani. Ei niitä monta ollut.

Alimmaisena kasassa on vastikään ostettu Sylvia Plathin Collected Poems, joka sisältää kaikki hänen aikuisiällään kirjoittamansa runot. Edge on ikuinen suosikkini, lopullisuudessaan hyytävä, näen sen aina maalauksena jonka ääreltä ei voi siirtyä eteenpäin. Plathin sanasto tuoksuu mullalle, siihen voi kaivautua, se jää kynsien alle ja poimuihin.

Pikku prinssi asuu paitsi kirjahyllyssäni, myös kirjoituspöydälläni. Pieni, urhea matkalainen on kaukana kotoa, ja on riipaisevaa ajatella miten hän kaipaa ruusuaan. Hän katselee iltaisin pimeälle taivaalle kotitähteään etsien, mutta tänään tähtiä ei näy..

Alice Seboldin Oma taivas päätyi kirjastooni vähän vahingossa. Alunperin olin ajatellut antaa sen lahjaksi, mutta luinkin sen itse enkä raaskinut enää luopua siitä. Tarinan lähtöasetelma on hirvittävä, oksettava suorastaan, mutta kirjailija on saanut luotua teokseen uskomattoman kauniin tunnelman siitä huolimatta (ja juuri siksi). Jälkimaku ei ole vain multaa ja verta - päällimmäiseksi jää sittenkin valo, lohdullinen ja elvyttävä, pohjaveden makuinen.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on aseistariisuvimpia koskaan lukemiani rakkaustarinoita. Ensimmäisistä lauseista alkaen toivoin päähenkilöille pelkkää hyvää, ja sellainen vilpittömyys on minulle melko harvinaista. Luulen etten uskalla mennä katsomaan elokuvaversiota, se ei voi olla läheskään yhtä hyvä.

Myöhempien aikojen pyhiä liikautti myös ihanasti. Luulen että Itkosen kauniisti ja rujostikin käyttämä kieli oli suurin syy, mutta jotain muutakin tässä oli. Kakkosteoksen hahmoihin en kiintynyt ollenkaan samalla tavalla, ja sen vuoksi on pakko sanoa että pidin tästä esikoisesta enemmän.

Itkettäviä elokuvia oli vielä vähemmän, ei edes pinoksi asti. Unelmien sielunmessu saa parkumaan joka ikinen kerta. Elefanttimies myös. Meri sisälläni puristui palaksi kurkkuun mutta ei läikkynyt yli. Amélie ja Henkien kätkemä kuten myös muutama muu saivat hymyilemään hassua, väpättävää hymyä, ja jälkeenpäin oli kuin olisi saanut halauksen. Sellaisia elokuvia rakastan.

(Hassua, lähdin tutkimaan IMDB:stä miten Aikamatkustajan vaimo etenee elokuvahankkeena, ja keskustelufoorumilla suositeltiin teokseen ihastuneille juuri näitä samoja kirjoja joita omassa itkupinossani on. Eikä siinä kaikki - Peter Jackson on aikeissa ohjata Oman taivaan elokuvaksi! Hän olisi ollut omakin valintani, ainakin siinä tapauksessa että Sofia Coppola olisi kieltäytynyt hommasta. Nähtävästi myös Mehiläisten salaisuuksia aletaan kuvata tänä vuonna, ohjaaja ei vielä ole tiedossa.. mutta toivonpa salaa, että se olisi Coppola.)

Tämä on ollut onnellinen sunnuntai. Ennen vihasin sunnuntaipäiviä, mutta nykyään pidän niistä kaikkein eniten. Koti on siisti ja hiljainen ja valoisa, eilisiltainen viinipullollinen ei sanottavasti vaikuta olooni, hiippailen ruskeissa lökövaatteissani huoneesta toiseen ja juon aamupäivälatteni kaikessa rauhassa. Kuuntelen sunnuntaimusiikkia, pesen tukkani ja harjaan sen pöyheäksi, hoitosuihkeen mustikkainen tuoksu leijailee ilmassa pitkään. Hiukseni yltävät jo vyötärölle asti, mutta on niitä jokunen vuosi kasvatettukin. En tiedä mikä mielenhäiriö sai minut ryhtymään lyhyttukkaiseksi silloin joskus, se pää ei tuntunut omalta lainkaan.

Iltapäiväteehen laitan tietysti hunajaa, katson kuinka kullanvärinen massa valuu norona lusikasta mukiin, pyydystän sormenpäähäni makean tipan ja hieron sen tuoksuksi ranteeseeni. Suunnittelen laiskasti iltakävelyä, mutta olen varma siitä että se jää toteuttamatta. Kirjoittelen näitä lauseita pitkin päivää, en panosta niihin erityisemmin. Mietin, onko peilissä liiankin pimeää; musta tausta on alkanut tuntua raskaalta mutta en ole löytänyt mieluisampaa vaihtoehtoa. Olkoon nyt vielä. Onhan multakin mustaa.

En koskaan olisi uskonut sanovani näin, mutta tänään toivon että aina voisi olla sunnuntai.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

lumen alla

Alkaneeseen vuoteen on mahtunut yksi hyvä päivä. Sellainen alusta loppuun aivan tavallinen kiireetön sunnuntai, aurinkoinen ja nauruntäyteinen; herkullista ruokaa ja pulkkamäkeä ja hyvää energiaa. Herätessäni olin onnellinen, nukahdinkin onnellisena. Mutta yksi päivä ei ole paljon.

Olen kolhinut itseäni taas. En tiedä miksi pitää aina juosta samaa seinää päin, se seinä kun ei siitä siirry eikä pehmene syleilemään. On hirveän pelottavaa ja vaarallista päästää toinen liki, mutta se voi olla ihanaakin, niin ihanaa että kauhu haalistuu kuin kuu keskipäivän taivaalla. Sen sijaan helvetillistä on odottaa turhaan että toinen tulisi lähelle. Ei se tule. Se istuu turvallisen etäisyyden päässä ja toivoo ettei tänään joutuisi kontaktiin tai konfliktiin, eikä se tee elettäkään estääkseen minua kävelemästä takaisin ulos lumiseen yöhön. Muutama hellä sipaisu riittäisi, mutta sekin vähä on liikaa sille jonka sydän katsoo pois.

Lumi runttaantuu rumasti kenkieni alla, vaikka koetan kävellä kepein askelin. Ajattelen kauniita asioita, huurteisia ruusuja ja vanhoja emalivateja, seuraan pyöränrenkaan piirtämää pitsinauhaa lumessa. Mietin miksi onneni olisi kenestäkään riippuvainen, mutta se on. Tarvitsen ihmisiä joille voin olla rakas ja ihmeellinen. Jokainen tarvitsee. En ennen halunnut uskoa siihen, silloin onni oli älyllistä ja järkeiltävissä, eräänlainen teoria sekin. Kaikki oli teoriaa, ihan kaikki, tunteetkin. Mutta onni ei löydy teorioin vaan teoin.

Olen väsynyt kaikkeen. Tähän pimeään eniten. Kaipaan valoa ja ihoa ja yhteisyyttä, intoa ja vilpittömyyttä, särötöntä astiaa sielulleni kodiksi. Lepopaikkaa lumen alla. Kevään aurinkoista seinustaa.