pehmeänä päivänä

Luin tänään loppuun Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet. Kun suljin kirjan, kasvoni olivat läpimärät siitä onnesta, että vielä löytyy pehmeitä kohtia minustakin. Ja että joku tuntematon kirjoittaja saa lauseillaan houkuteltua minusta esiin tunteita joita harvoin suon edes lähimmilleni, saati fiktiivisille hahmoille. Ne kyyneleet eivät olleet ensinkään katkeria, hunajaa ne olivat.

Pidän itkemisestä silloin kun en ole oikeasti murheissani. On ihanaa eläytyä kirjaan tai elokuvaan niin että tunne herahtaa poskille asti. Kovin moni teos ei ole minua kyyneliin saanut, ja siksi onkin aina niin upeaa kun sellaista odottamatta tapahtuu. Innostuin pohtimaan liikutuksiani enemmänkin. Polvistuin kirjahyllyni eteen ja yritin seuloa kahdensadan kirjan joukosta kaikki ne, joita lukiessani olen saanut pyyhkiä silmiäni tosissani. Ei niitä monta ollut.

Alimmaisena kasassa on vastikään ostettu Sylvia Plathin Collected Poems, joka sisältää kaikki hänen aikuisiällään kirjoittamansa runot. Edge on ikuinen suosikkini, lopullisuudessaan hyytävä, näen sen aina maalauksena jonka ääreltä ei voi siirtyä eteenpäin. Plathin sanasto tuoksuu mullalle, siihen voi kaivautua, se jää kynsien alle ja poimuihin.

Pikku prinssi asuu paitsi kirjahyllyssäni, myös kirjoituspöydälläni. Pieni, urhea matkalainen on kaukana kotoa, ja on riipaisevaa ajatella miten hän kaipaa ruusuaan. Hän katselee iltaisin pimeälle taivaalle kotitähteään etsien, mutta tänään tähtiä ei näy..

Alice Seboldin Oma taivas päätyi kirjastooni vähän vahingossa. Alunperin olin ajatellut antaa sen lahjaksi, mutta luinkin sen itse enkä raaskinut enää luopua siitä. Tarinan lähtöasetelma on hirvittävä, oksettava suorastaan, mutta kirjailija on saanut luotua teokseen uskomattoman kauniin tunnelman siitä huolimatta (ja juuri siksi). Jälkimaku ei ole vain multaa ja verta - päällimmäiseksi jää sittenkin valo, lohdullinen ja elvyttävä, pohjaveden makuinen.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on aseistariisuvimpia koskaan lukemiani rakkaustarinoita. Ensimmäisistä lauseista alkaen toivoin päähenkilöille pelkkää hyvää, ja sellainen vilpittömyys on minulle melko harvinaista. Luulen etten uskalla mennä katsomaan elokuvaversiota, se ei voi olla läheskään yhtä hyvä.

Myöhempien aikojen pyhiä liikautti myös ihanasti. Luulen että Itkosen kauniisti ja rujostikin käyttämä kieli oli suurin syy, mutta jotain muutakin tässä oli. Kakkosteoksen hahmoihin en kiintynyt ollenkaan samalla tavalla, ja sen vuoksi on pakko sanoa että pidin tästä esikoisesta enemmän.

Itkettäviä elokuvia oli vielä vähemmän, ei edes pinoksi asti. Unelmien sielunmessu saa parkumaan joka ikinen kerta. Elefanttimies myös. Meri sisälläni puristui palaksi kurkkuun mutta ei läikkynyt yli. Amélie ja Henkien kätkemä kuten myös muutama muu saivat hymyilemään hassua, väpättävää hymyä, ja jälkeenpäin oli kuin olisi saanut halauksen. Sellaisia elokuvia rakastan.

(Hassua, lähdin tutkimaan IMDB:stä miten Aikamatkustajan vaimo etenee elokuvahankkeena, ja keskustelufoorumilla suositeltiin teokseen ihastuneille juuri näitä samoja kirjoja joita omassa itkupinossani on. Eikä siinä kaikki - Peter Jackson on aikeissa ohjata Oman taivaan elokuvaksi! Hän olisi ollut omakin valintani, ainakin siinä tapauksessa että Sofia Coppola olisi kieltäytynyt hommasta. Nähtävästi myös Mehiläisten salaisuuksia aletaan kuvata tänä vuonna, ohjaaja ei vielä ole tiedossa.. mutta toivonpa salaa, että se olisi Coppola.)

Tämä on ollut onnellinen sunnuntai. Ennen vihasin sunnuntaipäiviä, mutta nykyään pidän niistä kaikkein eniten. Koti on siisti ja hiljainen ja valoisa, eilisiltainen viinipullollinen ei sanottavasti vaikuta olooni, hiippailen ruskeissa lökövaatteissani huoneesta toiseen ja juon aamupäivälatteni kaikessa rauhassa. Kuuntelen sunnuntaimusiikkia, pesen tukkani ja harjaan sen pöyheäksi, hoitosuihkeen mustikkainen tuoksu leijailee ilmassa pitkään. Hiukseni yltävät jo vyötärölle asti, mutta on niitä jokunen vuosi kasvatettukin. En tiedä mikä mielenhäiriö sai minut ryhtymään lyhyttukkaiseksi silloin joskus, se pää ei tuntunut omalta lainkaan.

Iltapäiväteehen laitan tietysti hunajaa, katson kuinka kullanvärinen massa valuu norona lusikasta mukiin, pyydystän sormenpäähäni makean tipan ja hieron sen tuoksuksi ranteeseeni. Suunnittelen laiskasti iltakävelyä, mutta olen varma siitä että se jää toteuttamatta. Kirjoittelen näitä lauseita pitkin päivää, en panosta niihin erityisemmin. Mietin, onko peilissä liiankin pimeää; musta tausta on alkanut tuntua raskaalta mutta en ole löytänyt mieluisampaa vaihtoehtoa. Olkoon nyt vielä. Onhan multakin mustaa.

En koskaan olisi uskonut sanovani näin, mutta tänään toivon että aina voisi olla sunnuntai.