Vietän syntymäpäivää kissan kanssa, odotellen kotiin miestä joka on luvannut tehdä minulle ruokaa. Olen kihartanut kutrini, pukenut ylleni sukkanauhavyön ja uudet sukat, taputellut silkkipuuteria kasvoilleni ja korkannut skumpan, tanssinut kynttilänvalossa lempimusiikin tahtiin helmat hulmuten ja nauttinut olostani.
Elämä on juhlaa tänään(kin), eikä ikä oikeasti ole mikään kriisin aihe. Uskallan paljon enemmän ja rakastan maailmaa ja itseäni paljon lempeämmin ja pyyteettömämmin kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, jolloin minulla ei ollut juuri muuta kuin ruma tukka ja identiteettikriisi. En tiennyt, mihin kuuluin, ja luulin ihan vilpittömästi, että vaihtoehdot sulkevat toisensa pois. Vaikka en oikeastaan tiedä, oliko luulo omaa naiiviuttani vai vain ajan hengen mukaista ajattelun ahtautta. Minusta tuntuu, että tämän uuden vuosituhannen tärkein oivallus on se, ettei vanhaa tarvitse hylätä. Pyörän voi keksiä uudelleen, ja niin monella tavalla, mutta niille vanhoillekin pyörille on totisesti paikkansa tässä kaikkeuden koneistossa. Kaikkea koettua voi ja pitää hyödyntää, eikä enää tarvitse hävetä epämuodikkuuttaan, sillä kaikki on sallittua.
Onko se aikuistumista vai onko maailma todellakin avarampi nykyään?
perjantaina, joulukuuta 12, 2008
keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008
punaista hiekkaa
Viime yönä murhasin unessani miehen, jolla oli ilkeä hymy ja kylmä sydän. Hän uhkasi hukuttaa joukon hylättyjä kissoja, jotka asuivat rannalla aution mökin alla, joten minä työnsin ison veitsen hänen rintaansa, ja hänen maatessaan maassa väänsin veistä niin kauan, että rantahiekka tuli vastaan. Varmuuden vuoksi iskin vielä toisenkin kerran, tein samanlaisen kauhistuttavan tunnelin suoraan sydämen kohdalle. Sen jälkeen heitin veitsen törröttämään hänen kainalonsa vaiheille, sillä ei kahta ilman kolmatta, ja jäin rauhallisena odottamaan väistämätöntä.
Teko oli kai juridisesti enemmän tappo kuin murha, mutta päätin kutsua sitä murhaksi, sillä murhalta se tuntui. Verta tuli paljon. En katunut. Olin kauhuissani, mutta eniten sen vuoksi, miten nautinnolliselta tekoni tuntui. Uhri oli yksiselitteisesti paha, puolustin viattomia. Olin oikeassa, laki oli väärässä. Miten ihanan yksinkertaista!
En muista, olenko ennen murhannut unissani. Luultavasti on terveellistä päästää päiviltä piilotajuntansa ilkeähymyiset kissantappajat, vaikka ei ihan varmasti tietäisikään, mitä arkielämän ilmiöitä ne edustavat. Minulla on kyllä epäilykseni.
Oikeassa elämässä kissa voi hyvin, jooga taivuttaa kehoa ja mieltä ja ikkunassa on punaiset verhot. Meri on kävelymatkan päässä, rantahiekalla ei ole verta.
Teko oli kai juridisesti enemmän tappo kuin murha, mutta päätin kutsua sitä murhaksi, sillä murhalta se tuntui. Verta tuli paljon. En katunut. Olin kauhuissani, mutta eniten sen vuoksi, miten nautinnolliselta tekoni tuntui. Uhri oli yksiselitteisesti paha, puolustin viattomia. Olin oikeassa, laki oli väärässä. Miten ihanan yksinkertaista!
En muista, olenko ennen murhannut unissani. Luultavasti on terveellistä päästää päiviltä piilotajuntansa ilkeähymyiset kissantappajat, vaikka ei ihan varmasti tietäisikään, mitä arkielämän ilmiöitä ne edustavat. Minulla on kyllä epäilykseni.
Oikeassa elämässä kissa voi hyvin, jooga taivuttaa kehoa ja mieltä ja ikkunassa on punaiset verhot. Meri on kävelymatkan päässä, rantahiekalla ei ole verta.
keskiviikkona, elokuuta 13, 2008
tiedoksi
Kolmen viikon kuluttua matkustan raitiovaunulla kotiin, jossa meitä asuu kolme.
Tänä vuonna kesä oli pelkkä vitsi, mutta syksy on hyvä.
Tänä vuonna kesä oli pelkkä vitsi, mutta syksy on hyvä.
lauantaina, kesäkuuta 28, 2008
muotti
No hei! En meinannutkaan huomata teitä, muksut-puksut, sillä olin tuolla kaukana alhaalla, ihan autokannella asti, purkamassa vaarallista pommia alitajunnan paskarekan alta. Ei ole kuulkaas ihan hermoheikkojen hommaa se! Mutta nyt olen palannut keskuuteenne, siemailen sateenvarjodrinkkejä diskon baaritiskillä UV-valon loisteessa ja hymyilen loputonta hohtavaa hymyä koko yön, joka yö, satamasta satamaan, hetkutellen hekumallisia lanteitani ja kilisyttäen muovirenkaita ranteessani. Oi kuinka ihanaa on olla täällä kanssanne!
Kesä on tähän mennessä ollut aika tylsä, mutta kaksi edellistä olivat niin hienoja että odotukseni ovat saattaneet olla vähän turhan korkealla. Sinänsä vuoden kierto noudattelee omia lakejaan: kesän kynnyksellä pyörähti käyntiin parikin isohkoa prosessia, ja elämä muuttuu taas pian. Pääsin esimerkiksi opiskelemaan. Ala tuntuu oikeasti omalta, vaikka toisaalta helppohan niin on sanoa vielä tässä vaiheessa kun mitään ei ole oikeasti vielä tarvinnut tehdä. Katsotaan nyt.
Muitakin hienoja asioita on tapahtumassa, niistä ehkä myöhemmin enemmän. Olen alkanut taas uskaltaa, mikä pöytäkirjaan kirjattakoon. Unissani esiintyy kaikenlaisia kulkuneuvoja, laivoja ja junia ja busseja, lentokoneita ja -kenttiä, metrotunneleita, takseja, liukuportaita ja polkupyöriä, ja mahtavinta on se, että nykyään myös ehdin kyytiin joka kerta.
Opettelen pitämään muovista. Tunnistan enemmän hyönteisiä kuin ennen. Toivoisin omistavani kaikki Marc-Antoine Mathieun sarjakuva-albumit. Kuuntelen vanhaa suomalaista iskelmää. En ole koskaan pelännyt hämähäkkejä. Tiedän, mikä on muotia. En itse ole. Saan lahjoja ystäviltäni. Luulen, että minun pitäisi käyttää silmälaseja. En oikeastaan jaksa siivota. Menen nukkumaan.
Kesä on tähän mennessä ollut aika tylsä, mutta kaksi edellistä olivat niin hienoja että odotukseni ovat saattaneet olla vähän turhan korkealla. Sinänsä vuoden kierto noudattelee omia lakejaan: kesän kynnyksellä pyörähti käyntiin parikin isohkoa prosessia, ja elämä muuttuu taas pian. Pääsin esimerkiksi opiskelemaan. Ala tuntuu oikeasti omalta, vaikka toisaalta helppohan niin on sanoa vielä tässä vaiheessa kun mitään ei ole oikeasti vielä tarvinnut tehdä. Katsotaan nyt.
Muitakin hienoja asioita on tapahtumassa, niistä ehkä myöhemmin enemmän. Olen alkanut taas uskaltaa, mikä pöytäkirjaan kirjattakoon. Unissani esiintyy kaikenlaisia kulkuneuvoja, laivoja ja junia ja busseja, lentokoneita ja -kenttiä, metrotunneleita, takseja, liukuportaita ja polkupyöriä, ja mahtavinta on se, että nykyään myös ehdin kyytiin joka kerta.
Opettelen pitämään muovista. Tunnistan enemmän hyönteisiä kuin ennen. Toivoisin omistavani kaikki Marc-Antoine Mathieun sarjakuva-albumit. Kuuntelen vanhaa suomalaista iskelmää. En ole koskaan pelännyt hämähäkkejä. Tiedän, mikä on muotia. En itse ole. Saan lahjoja ystäviltäni. Luulen, että minun pitäisi käyttää silmälaseja. En oikeastaan jaksa siivota. Menen nukkumaan.
tiistaina, kesäkuuta 03, 2008
torstaina, toukokuuta 22, 2008
AVOIN TOIMI -työpaikkailmoitus-
Haetaan aktiivista, luovaa aakkosjohtajaa. Tehtävänäsi on luoda mielentiloja ja maalailla sanojen välityksellä haluttuja kuvia tajuntaan. Palkka maksetaan närkästyneiden, liikkutuneiden ja hämmentyneiden lukijoiden reaktioilla. Työn luontaisetuihin kuuluu saada vihat ja ihailu niskaan sattumanvaraisesti yleisön mielentilasta riippuen.
Päiväsi koostuvat rehellisestä itsesi nolaamisesta ja omien haavojesi julkipurkamisesta. Sinulta odotetaan kokemusta kiehtovista jutuista ja hypnoottisesta sanan säilän heiluttelemisesta.
Vastaukset pyydetään lähettämään angstisen draivin johtajalle (aka Ash:lle), lisätietoja voi kysyä visuaalisen ilmeen vastaavalta (aka.Nti.Minkkiseltä). Haastatteluun tulee kutsu telepaattisesti ja lopullisista valinnoista tiedotetaan täyden kuun aikaan uhrikiven luona.
Hakemukseen pyydetään liittämään mukaan muutamia lempikirjaimia vapaavalintaisessa järjestyksessä. Kirjaimia ei palauteta hakijoille.
disclaimer:Kirjaimia saatetaan käyttää kaupallisessa tarkoituksessa myös syndikaatin muissa foorumeissa. Kirjainten järjestystä saatetaan muuttaa ja niitä saatetaan myös poistaa lopullisesta julkaisusta. Kirjaimia ei lisätä, käytämme vain olemassa olevia kirjaimia.
Päiväsi koostuvat rehellisestä itsesi nolaamisesta ja omien haavojesi julkipurkamisesta. Sinulta odotetaan kokemusta kiehtovista jutuista ja hypnoottisesta sanan säilän heiluttelemisesta.
Vastaukset pyydetään lähettämään angstisen draivin johtajalle (aka Ash:lle), lisätietoja voi kysyä visuaalisen ilmeen vastaavalta (aka.Nti.Minkkiseltä). Haastatteluun tulee kutsu telepaattisesti ja lopullisista valinnoista tiedotetaan täyden kuun aikaan uhrikiven luona.
Hakemukseen pyydetään liittämään mukaan muutamia lempikirjaimia vapaavalintaisessa järjestyksessä. Kirjaimia ei palauteta hakijoille.
disclaimer:Kirjaimia saatetaan käyttää kaupallisessa tarkoituksessa myös syndikaatin muissa foorumeissa. Kirjainten järjestystä saatetaan muuttaa ja niitä saatetaan myös poistaa lopullisesta julkaisusta. Kirjaimia ei lisätä, käytämme vain olemassa olevia kirjaimia.
lauantaina, toukokuuta 17, 2008
KÄVELEVÄT ÄÄLIÖT
Miten joku voi arvostella ja kritisoida omaa (avo)puolisoaan tai (tyttö/poika)ystäväänsä? Siis ainakaan ilman, että se perustuu analyysiin tai faktoihin. Kuinka usein äijät puhuvat akoistaan? Kuinka usein ämmät nurisevat siitä kuinka ukko vaan makaa sohvalla eikä tee mitään hyödyllistä? Tai kuinka usein haukumme kaikkein läheisintämme tyhmäksi/huoraksi/miksi tahansa...
Se mikä tästä tekee käsittämättömän yhtälön on se, että miksi sitten kukaan on parisuhteessa vitun nalkuttavan akan kanssa tai miksi joku menee naimisiin lihavan penkkiurheilufanaatikon kanssa joka haisee usein pitkään marinoituneelle hielle?
On hämmästyttävää, että kukaan ei kyseenalaista näitä "täydellisiä" jotka "suuressa armossaan" vuodesta toiseen sietävät hitaampaa/hölmömpää/vaikeampaa kumppaniaan. Mitäs järkeä siinä on?
Löis vittu hynttyynsä sitten yhteen jonku yhtä täydellisen kanssa...
Se mikä tästä tekee käsittämättömän yhtälön on se, että miksi sitten kukaan on parisuhteessa vitun nalkuttavan akan kanssa tai miksi joku menee naimisiin lihavan penkkiurheilufanaatikon kanssa joka haisee usein pitkään marinoituneelle hielle?
On hämmästyttävää, että kukaan ei kyseenalaista näitä "täydellisiä" jotka "suuressa armossaan" vuodesta toiseen sietävät hitaampaa/hölmömpää/vaikeampaa kumppaniaan. Mitäs järkeä siinä on?
Löis vittu hynttyynsä sitten yhteen jonku yhtä täydellisen kanssa...
sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008
Hyvinkin kattava lista ihmiskunnasta
Seuraavaksi listaan ihmistyyppejä, suurin osa ilman perusteluja, ainakin toistaiseksi. Voihan olla, että joskus kerron perustelutkin, mutta ne taitavat olla kuitenkin liian ilmeisiä, jotta sille olisi todellista tarvetta. Tai voihan olla listaan perustelutkin joskus. Tai jonnekin. Ehkä alitajuntaani, josta ne on varsin kätevästi luettavissa, jos on telepatiaan taipuvainen.
ÄRSYTTÄVÄT IHMISTYPIT:
(satunnainen järjestys)
-Ne jotka pätee, oli syy mikä tahansa. Lähinnä merkki epävarmuudesta.
-Menestyvät citysinkut, surullisia tapauksia pinnan alla.
-Toimittajat, jotka haastattelee toimittajia.
-Kriitikot, jotka eivät analysoi vaan jotka kertovat juonen 14-vuotiaan kypsyydellä ja saavat siitä vielä palkkaa.
-Tekopyhät, jotka tietävät aina paremmin kuinka asioiden pitäisi olla.
-Rutisijat/marisijat/itkijäeukot
-Yliaktiiviset ja riehuvat lapset
-Edellä mainittujen vanhemmat
-Jonoissa etuilevat
-Homot, joiden on vaan pakko tulla ulos kaapista (miksi kukaan hetero ei koe pakottavaa tarvetta ikinään kertoa kovaan ääneen heteroudestaan..?)
-Ahneet, henkisesti ylipainoiset ihmiset.
-Haaveilijat, jotka ei uskalla toteuttaa itseään.
-Liian suuret luulot itsestään omaavat ylpeilijät.
-AamuTV:n tekopirteät isännät/emännät.
-Sivistyssanoilla keekoilijat.
-Talojen valtaajat (mä itseasiassa suunnittelen vastavaltaamista, siis että valtaan jo vallatun talon klassisen musiikin kuuntelua varten).
-Muotikasvissyöjät (Huom.eri asia kuin aito kasvissyöjä!).
-Vain yhtä musiikkilajia kuuntelevat ahdasmielet.
-Miehet, jotka vastustaa aborttia (kuinka niillä voi olla näkemystä siihen asiaan???).
-Naispappeuden vastustajat (kuka vaan voi tulkita raamattua haluamallaan tavalla, ilman että varmuutta totuudesta saadaan kuitenkaan).
-Homouden vastustajat raamatun perusteella (vittu siellä raamatussa kielletään niin moni muukin asia, että miks ne tarttuu just tohon kohtaan, ettei vaan olis jotain kiellettyjä tunteita omalla kohdalla...)
-Omasta uskostaan vakuuttuneet lahkolaiset (Jeesus oli muuten by the way juutalainen, ei helluntalainen, ei jehova, ei ev.lut:kaan...)
-Pikkuvarkaat, come on, lopettakaa puuhastelu ja tehkää ISOSTI ne keikat, näpistely on mielikuvituksen puutetta!
-Itsetuhoiset narkkarit (joo, ne tarvis apua, mutta kun niitä ei kiinnosta muu kuin päihtyminen).
-Sukupuoltaan vaihtavat ihmiset (ei se elämän onni ja tarkoitus nyt voi vehkeestä olla kiinni).
-Laiskat paskiaiset työpaikoilla.
-Munattomat poliisit (Huom.naispoliisit on jees, if you know what I mean).
-Kelan ja työkkärin henkilökunta.
-A-Katsastuksen henkilökunta.
-Pankkien henkilökunta.
-Jone Nikula, voiko enää julkisuudelle kipeempää ihmistä olla? (ret.kys)
-Tietyt tyttöystävät, jotka jättää.
-Ne tyttöystävät, jotka ei älyä jättää, vaan pitää itte tehä se "likainen työ".
-Mikko Alatalo.
Mutta jottei totuus unohtuisi, on myös olemassa seuraava luokkajako.
MAHTAVAT IHMISTYYPIT:
(satunnainen järjestys)
-Kesäteatterin näyttelijät, koska tahaton komiikka on parasta.
-Kauniit tytöt, niitä ei ole liikaa koskaan.
-Rennot, mutta viisaat ihmiset.
-Hyvin kasvatetut lapset, jotka osaa käyttäytyä.
-Edellä mainittujen aerobiccia harrastavat YH-äidit.
-Ne jotka ihailee mua (pakko jossain on olla edes yks semmonen!!!)
-Supersankarit, Batman etunenässä.
-Suhteellisuudentajun omaavat.
-Rohkeat, jotka uskaltaa tutustua uusiin ihmisiin.
-Aidosti hymyilevät.
-Suuri osa ystävistä ja pieni osa sukulaisista.
-Timo Jutila
lauantaina, toukokuuta 10, 2008
Meillä menee vähemmän kuin sekuntti...
Kuinka nopeasti sitä oikeastaan tekee päätöksen siitä minkälainen toinen on?
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
torstaina, toukokuuta 08, 2008
miten
Mistä tietää, ovatko unelmat omia, kannattaako niitä tavoitella? Usein käy niin, että päämäärä onkin väärä, joltain toiselta varastettu mielikuva, haave jostakin sellaisesta mitä itselle ei ole eikä voi olla olemassakaan. Mistä tietää, mitä oikeasti tahtoo? Kaikki mahdolliset elämät käyvät mielessä välähdyksinä, mikään niistä ei tunnu omalta ja kuitenkin haluaisin elää jokaisen niistä.
Olen nähnyt viime aikoina poikkeuksellisen ehjiä unia, joissa elän juuri oikeaa elämää ja olen onnellinen. Tuskin ne enneunia ovat.
Onko onni vain loputon uni?
Olen nähnyt viime aikoina poikkeuksellisen ehjiä unia, joissa elän juuri oikeaa elämää ja olen onnellinen. Tuskin ne enneunia ovat.
Onko onni vain loputon uni?
maanantaina, toukokuuta 05, 2008
tiistaina, huhtikuuta 29, 2008
mahla
Rohmuan talvella menetettyä aikaa takaisin haltuuni vähintään kaksin käsin (miksei kuukauden bonuskorttitarjouksena koskaan ole irtokäsiä tai lisätunteja vuorokauteen?). En mitenkään tietoisesti pyri saamaan aikaan mahdollisimman paljon, päästän vain valloilleen sen mikä kauttani tahtoo maailmaan. Kaiken tekemisen lomassa käyn viisaiden ihmisten kanssa innostavia keskusteluja luovuudesta ja kyvyistä, tavoista nähdä ja näyttää; tehdä konkreettiseksi se mitä ei vielä hetki sitten ollut olemassakaan. Mikään ei herätä minussa suurempaa toiveikkuutta kuin luovuus. Vaikka eläisimme maailmamme raunioilla, se meillä olisi vielä. Niin kauan kuin luomme, emme voi tuhoutua (vaikka on toki pakko myöntää, että juuri tuhoamisessa olemme aivan erityisen luovia, paradoksaalista kyllä).
Öisin en saa nukuttua; näen valveunia ja eläviä maalauksia ja vaivun uneen vasta aamuyöstä. Näkyjeni hahmot ovat aina samanlaisia traagisia vaeltajia, jotka kuljettavat kiroustaan mukanaan lempeän kärsivällisesti kuin kantaisivat lasta, kunnes tien päässä kaikki muuttuu. On ehkä hyvä merkki, että valveilla näen vahvempia kuvia kuin unissani, mutta kun nukkuakin pitäisi..
Valveminäni riipii päivän mittaan keskustelurönsyjä talteen, kahmaisee loputtomasta puhepensaikosta mehukkaimmat tertut inspiraatioämpärin täytteeksi ja lähettää koko paketin sähköpostilla myöhemmälle itselleni yön aikana perattavaksi, maisteltavaksi ja mehustettavaksi. Aamulla väsyttää, mutta hedelmäinen, kirpeä maku väreilee yhä mielen pinnalla. Maku!
Ihan oikeastihan asiat eivät ole ensiluokkaisen erinomaisessa järjestyksessä, mutta voivatko ne koskaan kovin pitkään ollakaan? Termodynamiikan toinen pääsääntö on armoton mutta lohdullinen niin kuin koko universumi itsessään. On taas varaa tunnustaa, että elämä ei ole muuta kuin sarja hapuilevia yrityksiä luoda pysyviä rakenteita toivottoman kaoottiseen maailmaan. Haastava tehtävä, mutta ei ole niin vakavaa vaikka omat rakennelmani sortuisivat aina uudestaan (ja väistämättähän ne tekevät niin). Jos en selvittelisi näitä solmuja, olisin epäilemättä sotkenut asiani jollain toisella tavalla, ja uskon tuntevani itseni sen verran hyvin että voin vilpittömästi sanoa olevani kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.
On kevät, aion ostaa ohuet sukat ja pysytellä valon puolella kuohujuomineni. Aurinkoista ja kevyesti sokeroitua vappua kaikille! Olkaa kilttejä toisillenne.
Öisin en saa nukuttua; näen valveunia ja eläviä maalauksia ja vaivun uneen vasta aamuyöstä. Näkyjeni hahmot ovat aina samanlaisia traagisia vaeltajia, jotka kuljettavat kiroustaan mukanaan lempeän kärsivällisesti kuin kantaisivat lasta, kunnes tien päässä kaikki muuttuu. On ehkä hyvä merkki, että valveilla näen vahvempia kuvia kuin unissani, mutta kun nukkuakin pitäisi..
Valveminäni riipii päivän mittaan keskustelurönsyjä talteen, kahmaisee loputtomasta puhepensaikosta mehukkaimmat tertut inspiraatioämpärin täytteeksi ja lähettää koko paketin sähköpostilla myöhemmälle itselleni yön aikana perattavaksi, maisteltavaksi ja mehustettavaksi. Aamulla väsyttää, mutta hedelmäinen, kirpeä maku väreilee yhä mielen pinnalla. Maku!
Ihan oikeastihan asiat eivät ole ensiluokkaisen erinomaisessa järjestyksessä, mutta voivatko ne koskaan kovin pitkään ollakaan? Termodynamiikan toinen pääsääntö on armoton mutta lohdullinen niin kuin koko universumi itsessään. On taas varaa tunnustaa, että elämä ei ole muuta kuin sarja hapuilevia yrityksiä luoda pysyviä rakenteita toivottoman kaoottiseen maailmaan. Haastava tehtävä, mutta ei ole niin vakavaa vaikka omat rakennelmani sortuisivat aina uudestaan (ja väistämättähän ne tekevät niin). Jos en selvittelisi näitä solmuja, olisin epäilemättä sotkenut asiani jollain toisella tavalla, ja uskon tuntevani itseni sen verran hyvin että voin vilpittömästi sanoa olevani kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.
On kevät, aion ostaa ohuet sukat ja pysytellä valon puolella kuohujuomineni. Aurinkoista ja kevyesti sokeroitua vappua kaikille! Olkaa kilttejä toisillenne.
keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008
lounatuulen tiellä
Hän haluaa kuulla Lounatuulen laulun nykyään joka ilta. Se on vaikea laulu, mutta osaan sen jo aika hyvin, ja sitä paitsi sitä on mukava laulaa. Hän kuuntelee tarkasti, silmät puoliummessa, hymyn aavistus kasvoillaan. Kun tullaan siihen kohtaan, jossa neiti Käärme, silmissä hopeaa, neiti vihreitä korviaan heiluttaa, hän ryömii valmiiksi peiton alle unirätteineen loppuhuipennusta odottamaan. Yleensä minua naurattaa tässä vaiheessa niin paljon, että viimeiset säkeet purkautuvat suustani vallattoman hersyvinä ja jättävät sokerisen tunteen suupieliin: Lohikäärme nimeltä Anselmus (peittojen alta ei kuulu hiiskahdustakaan) on neidin (peittokasa käpertyy vielä tiiviimmäksi sykkyräksi) uusi (nyt kasa on liikkumaton, odottava)
I-HAS-TUS! (Peittojen alta kuuluu riemukas ja hämillinen räähkäisy, ja poika ponkaisee syliini hassu hymy kasvoillaan.)
Hän haaveilee matkasta Kiinaan, lohikäärmeiden maahan. Puhumme siitä illalla kun makaamme vierekkäin hänen vuoteessaan. Olen peitellyt hänet jo kahdesti, lukenut iltasadun ja laulanut ainakin kolme laulua, ja nyt vain loikoilemme laiskoina. Hänen pörröinen päänsä lepää käsivarrellani; nuuhkaisen vaaleaa tukkaa joka tuoksuu vähän hiekalta ja paljon auringolta, kesältä melkein jo. Hän tuijottaa sinisten seinien läpi etäisyyksiin asti ja puhuu Kiinasta ja silkki-ikkunoista. Hän tahtoisi kulkea kanelinkukkien peittämää polkua ja nähdä nauravat lohikäärmeet, Anselmuksen ja neidinkin. Etenkin neidin.
Nappaan nojatuolista hänen rakkaan pehmolelulohikäärmeensä ja kysyn siltä, josko se veisi hänet unimatkalle Kiinaan. Tietenkin se suostuu. Sovimme, että he tekevät matkan tänä yönä, tapaavat muut lohikäärmeet, juovat niiden kanssa makeaa omenamehua (laulussa tosin juodaan viiniä, mutta kiellän sen heiltä sillä toinen on alaikäinen ja toinen kuski) ja tanssivat polkkaa ja hyppäävät narua! Ja aamuksi he palaavat kotiin, ja silloin saan kuulla matkasta kaiken. Näin sovimme, mutta aamulla kumpikaan ei muista palata aiheeseen. On niin kiire, kuten aamuisin aina. Ja aurinkoinen sää vie ajatukset toisiin asioihin, mummolaan ja siellä odottavaan koiranpentuun, ja lähestyvään kesään kaikkine ihanuuksineen. Emme muista Kiinaa ja lohikäärmeitä ennen seuraavaa iltaa.
Hän syöksyy ovesta sisään posket punaisina, painelee vessaan käsienpesulle ja huutaa veden lorinan yli:
"Äiti, mene katsomaan ikkunasta! Rakensin hiekkalaatikkoon Kiinan muurin! Ja puita, paljon puita!"
Katson ulos, mutta en näe mitään muuta kuin hiekkalaatikon hahmon alhaalla pihamaalla. Minun pitäisi käyttää silmälaseja, tiedän. Mutta se on varmasti hieno muuri, näen sen mielessäni: en tarvitse laseja kun suljen silmäni ja katson.
Hän syö kaksi valtavaa annosta puuroa, pesee itse hampaansa ja on vilauksessa vuoteessaan. Iltalaulun jälkeen hän kertoo, ettei lohikäärme ollutkaan jaksanut pitkän matkan päätteeksi enää lentää Kiinan muurin yli.
"Me pysähdyttiin vähän lepäämään, ja lohikäärme oli niin puhki ja muuri oli niin korkea.."
"Tiedätkö mitä voisitte tällä kertaa tehdä? Etsikää tunneli, joka menee muurin alta. Siinä lähellä virtaa pieni joki, joka sukeltaa tunneliin. Te voitte ottaa veneen ja levätä sillä aikaa kun virta kuljettaa teitä, eikä lohikäärmeen tarvitse lentää ennen kuin se on taas voimissaan."
"Mutta lohikäärme sanoi, että vene on varastettu! Se ei ollut omalla paikallaan."
"Ei sitä ole varastettu. Lohikäärme ei ehkä muistanut, että venettä säilytetään pienessä vajassa siinä lähellä. Kävelette vain vähän matkaa rantaa pitkin, vaja on siellä pensaiden takana piilossa – sitä on vaikea nähdä kauempaa, olkaa tarkkoina ettette mene ohi! Ovi on lukossa, ettei kukaan pääse viemään venettä omin lupineen. Lohikäärme tiesi ennen, missä avainta pidetään, mutta tiedätkös sinä?"
Hän pudistaa päätään vähän vakavan näköisenä. Tämä on tärkeä kohta. Kurottaudun kohti lohikäärmeen pieniä, vihreitä korvia ja kuiskaan melko kovaan ääneen:
"Avain on savupiipun ylimmäisen tiilen alla. Joudutte ehkä vähän siirtämään linnunpesää, mutta se ei ole mikään ongelma, kunhan muistatte esitellä itsenne linnulle ja kertoa, millä asialla olette ja että ette ole munavarkaita! Lintu on ihan ystävällinen ja antaa teidän kyllä ottaa avaimen."
"Mustarastas.." hän sanoo pehmeällä, unelmoivalla äänellä.
"Niin, mustarastas. Ja jos käyttäydytte oikein kauniisti, hän saattaa antaa teille muistoksi yhden kauniista, kiiltävistä sulistaan."
Me molemmat näemme mustarastaan, joen ja muurin; kuulemme irrallisen tiilen karhean kolahduksen ja tunnemme ruosteisen avaimen painon kädessämme. Tuuli suhisuttaa vihreitä latvustoja, vene liukuu rantavedessä, joenpohjan pyöreät kivet näkyvät kirkkaan veden läpi selvästi. Äkkiä hän huolestuu:
"Mutta siellä on kaksi vajaa. Kaksi ihan samanlaista vajaa!"
"Niin on. Mutta vain toisessa on savupiippu. Älä huolehdi siitä."
"Ja mitä jos me ei nähdäkään lounatuulta? Mitä jos siellä onkin vain muita tuulia?"
"Kyllä te näette sen. Se on se hymyilevä, lämmin tuuli. Se kaikkein iloisin."
Ulkona on vielä valoisaa, mutta sininen huone hämärtyy ympärillämme hiljalleen. Lohikäärme osoittaa vastapäisen seinän valtavaa karttakuvaa häntänsä kolmiokärjellä. Kartassa on vain Eurooppa, mutta saan ajatuksen sitä katsellessamme.
"Tiedätkö, jos lentäisitte lounatuulta vastaan, voisitte matkustaa Pohjois-Amerikan yli. Muistatko, kuka siellä asuu? Mitä jos kävisitte S-sedän luona samalla? Hän voisi tarjota teille teetä ja saisitte vähän levättyä. On hyvä pysähtyä hetkeksi noin pitkällä matkalla." Hän pohtii asiaa hetken.
"Onko siinä ravintolaa lähellä, siellä missä S-setä asuu?"
Nyökkään, vaikka en tiedäkään varmasti. Kyllähän kaikkialla ravintoloita on. Hänkin nyökkää, on saanut vahvistuksen omalle mielikuvalleen:
"Niin, taidankin tietää mikä paikka se on. Siellä on se mies, jolla on viikset ja cowboy-hattu, ja se omistaa sen ravintolan." (Olemme selanneet hyvin tarkasti South of the Border -esitteet, joita Amerikan paketeissa on ollut mukana.)
"Se taitaa olla sombrero eikä cowboy-hattu, vaikka muuten olet varmaankin oikeassa. Mutta – hei, mitä jos pyytäisitte S-sedän mukaan Kiinaan? Luulen, että hän lähtisi mielellään sellaiselle matkalle!"
"Onko S-sedällä ketään kaveria joka voisi myös lähteä mukaan?"
"On hänellä ainakin vaimo, jonka nimi on Laura."
Laskettuamme kaikki tuntemamme Laurat (minä tunnen kolme, hän neljä) ja puhuttuamme pitkään vaimoista ja poikaystävistä ja varsinkin pussailukavereista (minulla on – hänet mukaan lukien – kaksi, hänellä niin monta että hän sekoaa laskuissaan useaan otteeseen, ja lopulta kikatamme kuin kaistapäiset: "Et varmasti ole pussannut Ransua tai Eno-Elmeriä!") kuulemme kummallisen äänen, kuin jokin kone puhuisi:
"Minäkin - haluan - mukaan!"
"Mikä se oli?" hämmästyn. Hän osoittaa virnuillen puolimetristä robottia, joka seisoo sängyn vierellä. Ravistan päätäni.
"Ei, kulta pieni. Robotit eivät pääse mukaan tälle reissulle. Eihän lohikäärme jaksa millään kantaa teitä kaikkia. Sitä paitsi jonkunhan on jäätävä kotiin vahtimaan äitiä!" Hän ymmärtää heti, tietenkin:
"No robotti jää. Optimus jää vahtimaan."
Hyvä, että joku sentään jää! Mutta nyt on iltasuukkojen aika. Kehotan lohikäärmettä palauttamaan pojan aamuksi kotiin, sillä päiväkodissa on retkipäivä eväsleipineen kaikkineen, ja olisi tylsää jos se jäisi väliin. Tilaan seurueelta tuliaisiksi kiinalaista silkkiä, peittelen vielä kerran ja lähetän lentosuukon ovelta. Hän vilkuttaa minulle sängystä, tuo pieni seikkailija.
On tietysti lyhyempiäkin reittejä Kiinaan, mutta mikään niistä ei ole niin kuin lounatuulen tie.
I-HAS-TUS! (Peittojen alta kuuluu riemukas ja hämillinen räähkäisy, ja poika ponkaisee syliini hassu hymy kasvoillaan.)
Hän haaveilee matkasta Kiinaan, lohikäärmeiden maahan. Puhumme siitä illalla kun makaamme vierekkäin hänen vuoteessaan. Olen peitellyt hänet jo kahdesti, lukenut iltasadun ja laulanut ainakin kolme laulua, ja nyt vain loikoilemme laiskoina. Hänen pörröinen päänsä lepää käsivarrellani; nuuhkaisen vaaleaa tukkaa joka tuoksuu vähän hiekalta ja paljon auringolta, kesältä melkein jo. Hän tuijottaa sinisten seinien läpi etäisyyksiin asti ja puhuu Kiinasta ja silkki-ikkunoista. Hän tahtoisi kulkea kanelinkukkien peittämää polkua ja nähdä nauravat lohikäärmeet, Anselmuksen ja neidinkin. Etenkin neidin.
Nappaan nojatuolista hänen rakkaan pehmolelulohikäärmeensä ja kysyn siltä, josko se veisi hänet unimatkalle Kiinaan. Tietenkin se suostuu. Sovimme, että he tekevät matkan tänä yönä, tapaavat muut lohikäärmeet, juovat niiden kanssa makeaa omenamehua (laulussa tosin juodaan viiniä, mutta kiellän sen heiltä sillä toinen on alaikäinen ja toinen kuski) ja tanssivat polkkaa ja hyppäävät narua! Ja aamuksi he palaavat kotiin, ja silloin saan kuulla matkasta kaiken. Näin sovimme, mutta aamulla kumpikaan ei muista palata aiheeseen. On niin kiire, kuten aamuisin aina. Ja aurinkoinen sää vie ajatukset toisiin asioihin, mummolaan ja siellä odottavaan koiranpentuun, ja lähestyvään kesään kaikkine ihanuuksineen. Emme muista Kiinaa ja lohikäärmeitä ennen seuraavaa iltaa.
Hän syöksyy ovesta sisään posket punaisina, painelee vessaan käsienpesulle ja huutaa veden lorinan yli:
"Äiti, mene katsomaan ikkunasta! Rakensin hiekkalaatikkoon Kiinan muurin! Ja puita, paljon puita!"
Katson ulos, mutta en näe mitään muuta kuin hiekkalaatikon hahmon alhaalla pihamaalla. Minun pitäisi käyttää silmälaseja, tiedän. Mutta se on varmasti hieno muuri, näen sen mielessäni: en tarvitse laseja kun suljen silmäni ja katson.
Hän syö kaksi valtavaa annosta puuroa, pesee itse hampaansa ja on vilauksessa vuoteessaan. Iltalaulun jälkeen hän kertoo, ettei lohikäärme ollutkaan jaksanut pitkän matkan päätteeksi enää lentää Kiinan muurin yli.
"Me pysähdyttiin vähän lepäämään, ja lohikäärme oli niin puhki ja muuri oli niin korkea.."
"Tiedätkö mitä voisitte tällä kertaa tehdä? Etsikää tunneli, joka menee muurin alta. Siinä lähellä virtaa pieni joki, joka sukeltaa tunneliin. Te voitte ottaa veneen ja levätä sillä aikaa kun virta kuljettaa teitä, eikä lohikäärmeen tarvitse lentää ennen kuin se on taas voimissaan."
"Mutta lohikäärme sanoi, että vene on varastettu! Se ei ollut omalla paikallaan."
"Ei sitä ole varastettu. Lohikäärme ei ehkä muistanut, että venettä säilytetään pienessä vajassa siinä lähellä. Kävelette vain vähän matkaa rantaa pitkin, vaja on siellä pensaiden takana piilossa – sitä on vaikea nähdä kauempaa, olkaa tarkkoina ettette mene ohi! Ovi on lukossa, ettei kukaan pääse viemään venettä omin lupineen. Lohikäärme tiesi ennen, missä avainta pidetään, mutta tiedätkös sinä?"
Hän pudistaa päätään vähän vakavan näköisenä. Tämä on tärkeä kohta. Kurottaudun kohti lohikäärmeen pieniä, vihreitä korvia ja kuiskaan melko kovaan ääneen:
"Avain on savupiipun ylimmäisen tiilen alla. Joudutte ehkä vähän siirtämään linnunpesää, mutta se ei ole mikään ongelma, kunhan muistatte esitellä itsenne linnulle ja kertoa, millä asialla olette ja että ette ole munavarkaita! Lintu on ihan ystävällinen ja antaa teidän kyllä ottaa avaimen."
"Mustarastas.." hän sanoo pehmeällä, unelmoivalla äänellä.
"Niin, mustarastas. Ja jos käyttäydytte oikein kauniisti, hän saattaa antaa teille muistoksi yhden kauniista, kiiltävistä sulistaan."
Me molemmat näemme mustarastaan, joen ja muurin; kuulemme irrallisen tiilen karhean kolahduksen ja tunnemme ruosteisen avaimen painon kädessämme. Tuuli suhisuttaa vihreitä latvustoja, vene liukuu rantavedessä, joenpohjan pyöreät kivet näkyvät kirkkaan veden läpi selvästi. Äkkiä hän huolestuu:
"Mutta siellä on kaksi vajaa. Kaksi ihan samanlaista vajaa!"
"Niin on. Mutta vain toisessa on savupiippu. Älä huolehdi siitä."
"Ja mitä jos me ei nähdäkään lounatuulta? Mitä jos siellä onkin vain muita tuulia?"
"Kyllä te näette sen. Se on se hymyilevä, lämmin tuuli. Se kaikkein iloisin."
Ulkona on vielä valoisaa, mutta sininen huone hämärtyy ympärillämme hiljalleen. Lohikäärme osoittaa vastapäisen seinän valtavaa karttakuvaa häntänsä kolmiokärjellä. Kartassa on vain Eurooppa, mutta saan ajatuksen sitä katsellessamme.
"Tiedätkö, jos lentäisitte lounatuulta vastaan, voisitte matkustaa Pohjois-Amerikan yli. Muistatko, kuka siellä asuu? Mitä jos kävisitte S-sedän luona samalla? Hän voisi tarjota teille teetä ja saisitte vähän levättyä. On hyvä pysähtyä hetkeksi noin pitkällä matkalla." Hän pohtii asiaa hetken.
"Onko siinä ravintolaa lähellä, siellä missä S-setä asuu?"
Nyökkään, vaikka en tiedäkään varmasti. Kyllähän kaikkialla ravintoloita on. Hänkin nyökkää, on saanut vahvistuksen omalle mielikuvalleen:
"Niin, taidankin tietää mikä paikka se on. Siellä on se mies, jolla on viikset ja cowboy-hattu, ja se omistaa sen ravintolan." (Olemme selanneet hyvin tarkasti South of the Border -esitteet, joita Amerikan paketeissa on ollut mukana.)
"Se taitaa olla sombrero eikä cowboy-hattu, vaikka muuten olet varmaankin oikeassa. Mutta – hei, mitä jos pyytäisitte S-sedän mukaan Kiinaan? Luulen, että hän lähtisi mielellään sellaiselle matkalle!"
"Onko S-sedällä ketään kaveria joka voisi myös lähteä mukaan?"
"On hänellä ainakin vaimo, jonka nimi on Laura."
Laskettuamme kaikki tuntemamme Laurat (minä tunnen kolme, hän neljä) ja puhuttuamme pitkään vaimoista ja poikaystävistä ja varsinkin pussailukavereista (minulla on – hänet mukaan lukien – kaksi, hänellä niin monta että hän sekoaa laskuissaan useaan otteeseen, ja lopulta kikatamme kuin kaistapäiset: "Et varmasti ole pussannut Ransua tai Eno-Elmeriä!") kuulemme kummallisen äänen, kuin jokin kone puhuisi:
"Minäkin - haluan - mukaan!"
"Mikä se oli?" hämmästyn. Hän osoittaa virnuillen puolimetristä robottia, joka seisoo sängyn vierellä. Ravistan päätäni.
"Ei, kulta pieni. Robotit eivät pääse mukaan tälle reissulle. Eihän lohikäärme jaksa millään kantaa teitä kaikkia. Sitä paitsi jonkunhan on jäätävä kotiin vahtimaan äitiä!" Hän ymmärtää heti, tietenkin:
"No robotti jää. Optimus jää vahtimaan."
Hyvä, että joku sentään jää! Mutta nyt on iltasuukkojen aika. Kehotan lohikäärmettä palauttamaan pojan aamuksi kotiin, sillä päiväkodissa on retkipäivä eväsleipineen kaikkineen, ja olisi tylsää jos se jäisi väliin. Tilaan seurueelta tuliaisiksi kiinalaista silkkiä, peittelen vielä kerran ja lähetän lentosuukon ovelta. Hän vilkuttaa minulle sängystä, tuo pieni seikkailija.
On tietysti lyhyempiäkin reittejä Kiinaan, mutta mikään niistä ei ole niin kuin lounatuulen tie.
perjantaina, huhtikuuta 11, 2008
kuohu
Järjetön päivityslaiskuus vaivaa. Ajatukset sinkoilevat kuin pudottaisi rasiallisen neuloja kivilattialle (minkä olen muuten tehnyt hiljattain, paitsi että lattia oli muovia), missään ei ole muotoa edelleenkään. Valon vaikutus tuntuu, saan lähes maanisia puuskia: ompelin kahdessa viikossa kahdeksan laukkua; en nyt mistään erityisestä syystä, sattuipa vain laukuttamaan. Nautin väreistä ja niiden yhdistelemisestä aivan tolkuttomasti, silmät suorastaan ahmivat herkullisia väriliittoja: pinkkiä ja vihreää, oranssia ja mustaa, vihreää ja mustaa, ruskean sävyjä. Sielu syöksee syövereistään uusia ideoita, kaikkia ei edes ehdi kirjata ylös.
Ompelemisen lisäksi olen alkanut taas nauttia ruoanlaitosta, istunut ystävien kanssa laulamassa aamuun asti, havainnut vihdoinkin kaipaavani piirtämistä, käynyt elokuvissa ja teatterissa, tilannut veljeltäni kitaran lainaksi ja ostanut siihen kieletkin valmiiksi, nähnyt hurjan symbolisia unia, juonut punaviiniä – ja myös valkoviiniä, sillä kesä on jo nurkan takana – sekä tuntenut kuohuvan kevätvoiman nousevan talviuneliaisuuden lamaannuttavan paksun peiton alta.
Olen myös vaivihkaa ohjaillut ystäviäni uusien musiikkielämysten pariin. Kyllä ne nyt ymmärtävät, että Regina Spektorilla on paisuva, poksuva, raapiva, kietoutuva, muhkea, mehukas ja rajattomasti muotoutuva barbapapaääni tai että Ville Leinosen ääni tuntuu korvissa ja sielussa samalta kuin iholla tuntuu lämpimänä kesäaamuna karhealta laiturilta alastomana ilmanlämpöiseen, peilityyneen veteen solahtaminen.
Pakotettuna olen myös ajatellut tulevaisuutta, mutta en kovinkaan toiveikkaasti. Työsopimus päättyy kesäkuun lopussa, jatkoa ei ole luvassa. Ei aavistustakaan, mitä aikoisin. Saa ehdottaa!
Ompelemisen lisäksi olen alkanut taas nauttia ruoanlaitosta, istunut ystävien kanssa laulamassa aamuun asti, havainnut vihdoinkin kaipaavani piirtämistä, käynyt elokuvissa ja teatterissa, tilannut veljeltäni kitaran lainaksi ja ostanut siihen kieletkin valmiiksi, nähnyt hurjan symbolisia unia, juonut punaviiniä – ja myös valkoviiniä, sillä kesä on jo nurkan takana – sekä tuntenut kuohuvan kevätvoiman nousevan talviuneliaisuuden lamaannuttavan paksun peiton alta.
Olen myös vaivihkaa ohjaillut ystäviäni uusien musiikkielämysten pariin. Kyllä ne nyt ymmärtävät, että Regina Spektorilla on paisuva, poksuva, raapiva, kietoutuva, muhkea, mehukas ja rajattomasti muotoutuva barbapapaääni tai että Ville Leinosen ääni tuntuu korvissa ja sielussa samalta kuin iholla tuntuu lämpimänä kesäaamuna karhealta laiturilta alastomana ilmanlämpöiseen, peilityyneen veteen solahtaminen.
Pakotettuna olen myös ajatellut tulevaisuutta, mutta en kovinkaan toiveikkaasti. Työsopimus päättyy kesäkuun lopussa, jatkoa ei ole luvassa. Ei aavistustakaan, mitä aikoisin. Saa ehdottaa!
keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008
huihai
Levottomuus. Loputon, aluton, muodoton, hahmoton, katala, hankala levottomuus. Pyörin, hytkyn, naksuttelen, naputtelen, hyräilen, poksahtelen, ritsahtelen, kopsahtelen. Karuselli pyörii. Päässä. Sisällä. Yöllä ja töissä. Ja aina, mutta varsinkin. Olen heilahduksen tai kahden päässä haltioitumisesta, niin kuin aina keväällä.
Kevät! Mitä! Elämä! Elämä? Sinne, tänne, tästä tonne, eiku, mutku, noku! Hei! Missä tolkku, missä tarkoitus? Olen peili, varoitus: Älä ajelehdi, näin käy, tulet tällaiseksi. Enkä edes välitä. Jonkun pitää olla vastuuton, jonkun pitää tehdä virheet! Minä olen aina ollut se, jatkan siis! Silti mietityttää. Yhtä lailla palaa loppuun se, joka on kuin minä, kuin se, joka tekee kaikkensa ollakseen mahdollisimman vähän kuin minä.
On hauskaa olla irrallaan ja etsiä, mutta soisin suunnan jo löytyvän.
(Niin joo, meemivastaukset löytyvät edellisen postauksen kommenttilaatikosta!)
Kevät! Mitä! Elämä! Elämä? Sinne, tänne, tästä tonne, eiku, mutku, noku! Hei! Missä tolkku, missä tarkoitus? Olen peili, varoitus: Älä ajelehdi, näin käy, tulet tällaiseksi. Enkä edes välitä. Jonkun pitää olla vastuuton, jonkun pitää tehdä virheet! Minä olen aina ollut se, jatkan siis! Silti mietityttää. Yhtä lailla palaa loppuun se, joka on kuin minä, kuin se, joka tekee kaikkensa ollakseen mahdollisimman vähän kuin minä.
On hauskaa olla irrallaan ja etsiä, mutta soisin suunnan jo löytyvän.
(Niin joo, meemivastaukset löytyvät edellisen postauksen kommenttilaatikosta!)
lauantaina, maaliskuuta 15, 2008
saat hyppiä muttet kävellä
Lilithillä oli tämmöinen juttu. Saa jättää viestiä kommenttilaatikkoon, jos haluaa itsestään kerrottavan!
Kirjaa nimesi kommentointiin niin kerron sinusta
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
8. Jos teen tämän sinusta, laitathan tämän blogiisi.
Ja näin kertoi Lilith minusta:
Neiti Minkkinen:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen on aika lailla anonyymi, en muista että olisin teksteistä koskaan bongannut viitteitä asuinpaikkaan tai muuhunkaan tunnistettavuuteen.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Nirvana. Melankoliaa.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
NIN ja hillitön, lähes yletön lukeminen
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Taiteellisuudesta. Itse olisin sitä mielelläni, mutta ei irtoo, ei.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Kyselin kerran että kuka minua lukee ja ilmoittauduit kommenttilaatikkoon.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
No minkistä tietenkin!
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Jos nimimerkkiäsi sinuteltaisiin, mikä se olisi? Että jos sinunkaupoille tässä.
(Vastauksena viimeiseen: luulenpa, että varminta olisi vääntää joku oma lempinimi)
***
Loviisan ajatuksia minusta:
Ja lopuksi Tiia:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen, kuulostaa salaperäiseltä…
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Kaikki David Lynchiiin liittyvä.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
No tämän sanoit jo itsekin - neulominen, lukeminen ja vihreä. Lisään tähän listaan elokuvat, kyllä meillä samanlaisia kiinnostuksia niissäkin löytyy!
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Luovuus.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Siellä Eräällä Foorumilla kuva sinusta ja lapsestasi sekä kotinne joulun aikaan. Kaunista.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Kyllä sinussa jotain kissamaisuutta on.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Onko tatuoinnillasi jokin tarina? (Olin kahta päivää vaille 18, haaveillut tatuoinnista vuosia. Menin liikkeeseen, selasin albumia kunnes kissa tuli vastaan. Siitä tuli samanvärinen kuin edesmenneestä kissastani, joka tuli luokseni sinä jouluna kun olin neljän. Luonteikas ja kiltti kolli, kujakissojen sukua. Naukusti.
***
Muuten ei mitään jänskää uutta ole tapahtunut. Elämä on ollut jotenkin hankalaa, johtunee unen vähyydestä, ja kaikki pienetkin harmit iskeytyvät kasvoille märän rätin tapaan. Viikonloppukaan ei paljon pelasta kun suunnitelmat muuttuivat pyytämättä. Olen kiukutellut kaikille koko viikon, ja sama linja jatkuu varmaan vielä seuraavankin.
Olen saattanut kuunnella vähän liikaa Sydäreitä, sillä viime yönä näin unta että olin orkesterin keikalla taas. Se keikka vain ei loppunut ollenkaan, aina tuli encore. Viimeisillä kerroilla lavalle astuivat poikkihuilua soittava Tuomas ja bassonsa sähkökitaraan vaihtanut Tomi esittämään jonkin herkän dueton. En muista mitä tarkalleen, mutta somasti he seisoivat päät yhdessä nuottitelineen edessä ja heläyttelivät kauniita melodioitaan. Minä kömmin esiin lavan alta, jonne jostain syystä olin ryöminyt, ja heiluttelin molemmissa käsissäni muhkeaa avainnippua hyppien samalla riemukkaasti pitkin nurmikkoa. Aamulla herätessäni päässäni soi (kuten varmaan oli koko yön soinut) 100 rikki. Ah!
Tänään oli niin tylsää, että päätin vihdoin opetella käyttämään MySpacea. Siellä siis ollaan, saa ryhtyä kaveriksi, jee! En kyllä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä, mutta sama ongelma on elämänkin suhteen, ja silti hengaan mukana. Hahaa.
Kirjaa nimesi kommentointiin niin kerron sinusta
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
8. Jos teen tämän sinusta, laitathan tämän blogiisi.
Ja näin kertoi Lilith minusta:
Neiti Minkkinen:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen on aika lailla anonyymi, en muista että olisin teksteistä koskaan bongannut viitteitä asuinpaikkaan tai muuhunkaan tunnistettavuuteen.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Nirvana. Melankoliaa.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
NIN ja hillitön, lähes yletön lukeminen
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Taiteellisuudesta. Itse olisin sitä mielelläni, mutta ei irtoo, ei.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Kyselin kerran että kuka minua lukee ja ilmoittauduit kommenttilaatikkoon.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
No minkistä tietenkin!
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Jos nimimerkkiäsi sinuteltaisiin, mikä se olisi? Että jos sinunkaupoille tässä.
(Vastauksena viimeiseen: luulenpa, että varminta olisi vääntää joku oma lempinimi)
***
Loviisan ajatuksia minusta:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti minkkinen, elintärkeä mulle. Tai ehkä ennemminkin ihminen minkkisen naamion takana. Piristäjä ja pahan päivän parantaja, joskus jopa vahingossa. Ihana.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Noniin, tekisinkö luettelon? Vastaan Smashing Pumpkins, vaikka muitakin on lukemattomat määrät. Kurpitsat ovat kuitenkin täyttäneet elämääni eniten ja ihan pelkästään sinun vuoksesi.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
Ystävät, musiikki, sarkasmi. Myös leffainnostus, joskin leffamaku taitaa ainakin toistaiseksi olla erilainen. Ei varmaan ole kauaa, kun joud.. pääsen lähemmäs vaikutuspiiriäsi.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Monista asioista! Ilmeisimpien ulkonäköön ja taiteellisuuteen liittyvien asioiden lisäksi myös mm. oivaltavasta ja sujuvasta, virheettömästä tekstistä.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Jollei lasketa niitä ohimeneviä vilahduksia siellä eräällä keskustelufoorumilla, muistan erään valokuvan, jonka joskus näytit. Sinä ja lapsi. Mietin, että ei tuo näytä yhtään siltä!
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Jänes! Ei tarvinne perustella.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Hmm.. Kysyä... Onko tämä nyt se kohta, jossa kositaan?
***
Näin tuumii minusta Careliana:
1. Kerron sinusta jotain.
Mystinen, kiehtova hahmo. Ei levittele persoonaansa (joo luitko väärin? sanoin "per-soo-naan-sa"!) kuin avointa kirjaa, mutta tuttavuuden syventyessa paljastaa itsestään jatkuvasti uusia kykyjä ja hienoja ominaisuuksia.
2. Mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Twin Peaksin tunnari. Kahdestakin syystä: ensinnäkin David Lynchin takia ja toisekseen siksi, että siinä tunnarissa on jotain samanlaista eteerisyyttä kuin sinussakin.
3. Jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
Mieltymys kirjoittamiseen. Ja poikamme puhuvat samaa kieltä.
4. Mistä saattaisin kadehtia sinua.
Kuvataiteellisesta lahjakkuudesta, kädentaidoista. Kyvystä haltioitua.
5. Ensimmäinen muistoni sinusta.
Edelleen ensivaikutelma ensimmäisellä livetapaamisella: Wow mikä kaunotar! Mutta vähäpuheisempi kuin kuvittelin (no okei joo, jos paikalla ollaan minä ja Lappis, on kai turha kuvitellakaan että muut mitään puheenvuoroa saisi).
6. Eläin, josta tulet mieleeni.
Heh, luulitko että toistan sen taannoisen vertaukseni? Lällällää, enpäs. Vaan valitsen ison kissan sinullekin, tiikerin: kaunis ja kiehtova mutta ei ihan helposti lähestyttävä. Ja poikastasi puolustat ja suojelet viimeiseen raitaan asti, aina.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Miksi et halua, että sinua pidetään ennen kaikkea taiteellisena ihmisenä? (Vastaus: En tiedä. Ehkä siksi että taiteellisuus ei kerro ihmisestä oikeastaan mitään. Eikä siitä tähän mennessä ole ollut juurikaan iloa. Saatan olla vähän pettynytkin siihen että en osaa toteuttaa tai hyödyntää niinkin vahvaa taipumusta.)
Ja lopuksi Tiia:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen, kuulostaa salaperäiseltä…
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Kaikki David Lynchiiin liittyvä.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
No tämän sanoit jo itsekin - neulominen, lukeminen ja vihreä. Lisään tähän listaan elokuvat, kyllä meillä samanlaisia kiinnostuksia niissäkin löytyy!
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Luovuus.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Siellä Eräällä Foorumilla kuva sinusta ja lapsestasi sekä kotinne joulun aikaan. Kaunista.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Kyllä sinussa jotain kissamaisuutta on.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Onko tatuoinnillasi jokin tarina? (Olin kahta päivää vaille 18, haaveillut tatuoinnista vuosia. Menin liikkeeseen, selasin albumia kunnes kissa tuli vastaan. Siitä tuli samanvärinen kuin edesmenneestä kissastani, joka tuli luokseni sinä jouluna kun olin neljän. Luonteikas ja kiltti kolli, kujakissojen sukua. Naukusti.
***
Muuten ei mitään jänskää uutta ole tapahtunut. Elämä on ollut jotenkin hankalaa, johtunee unen vähyydestä, ja kaikki pienetkin harmit iskeytyvät kasvoille märän rätin tapaan. Viikonloppukaan ei paljon pelasta kun suunnitelmat muuttuivat pyytämättä. Olen kiukutellut kaikille koko viikon, ja sama linja jatkuu varmaan vielä seuraavankin.
Olen saattanut kuunnella vähän liikaa Sydäreitä, sillä viime yönä näin unta että olin orkesterin keikalla taas. Se keikka vain ei loppunut ollenkaan, aina tuli encore. Viimeisillä kerroilla lavalle astuivat poikkihuilua soittava Tuomas ja bassonsa sähkökitaraan vaihtanut Tomi esittämään jonkin herkän dueton. En muista mitä tarkalleen, mutta somasti he seisoivat päät yhdessä nuottitelineen edessä ja heläyttelivät kauniita melodioitaan. Minä kömmin esiin lavan alta, jonne jostain syystä olin ryöminyt, ja heiluttelin molemmissa käsissäni muhkeaa avainnippua hyppien samalla riemukkaasti pitkin nurmikkoa. Aamulla herätessäni päässäni soi (kuten varmaan oli koko yön soinut) 100 rikki. Ah!
Tänään oli niin tylsää, että päätin vihdoin opetella käyttämään MySpacea. Siellä siis ollaan, saa ryhtyä kaveriksi, jee! En kyllä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä, mutta sama ongelma on elämänkin suhteen, ja silti hengaan mukana. Hahaa.
keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008
<3 , <3
Viime viikko oli vähän kehno, mutta sen pelasti (edellisessä postauksessa markkinoidun Polkadot Cadaverin lisäksi) mahtava lauantai-ilta Libertéssä. Sydän, sydän rokkasi jälleen kerran niin että hiki lensi. Niin ja veri. Lavalla suoritettu rituaalimurha nauratti enemmän kuin mikään muu vähään aikaan. Pompittua ja riehuttua tuli pitkästä aikaa oikein kunnolla, ja vähän pakkokin oli kun kerran eturiviin oli pitänyt ängetä. Kaiken kaikkiaan ilta oli erinomaisen riehakas juuri sellaisella vinoutuneen hyväntuulisella sydärimäisellä tavalla, mutta eipä tuon bändin keikoilla koskaan tee mieli murjottaa muutenkaan.
Jos olisin selviytynyt loppuyöstä ilman venähtänyttä nilkkaa ja kadonnutta puhelinta, olisi riemua riittänyt ehkä useammaksikin päiväksi. Nilkka onneksi on palautunut jo lähes ennalleen, mutta puhelinta ei ole löytynyt edelleenkään - on kai uskottava, että se on varastettu. Harmittaa toki, mutta ei jostain syystä ainakaan vielä ihan niin paljon kuin kuvittelin. Tympeimmältä tuntuu ajatella, että kaikki ne henkilökohtaiset, tärkeät tekstiviestit ovat nyt jossain, väärissä käsissä jopa ehkä - mutta toivottavasti ne on kuitenkin tuhottu.
Tänäänkään ei ollut erityisen hyvä päivä, mutta se parani kun pääsin kotiin ja löysin eteisen lattialta tärkeää postia. Ensikuuntelulla levy vaikutti lähinnä kaoottiselta, mutta illalla, kun olin sekä eliminoinut tiski- ja pyykkivuoren että taistellut yliväsyneen, mekastavan lapsen sänkyynsä, otin lätyn uusintakuunteluun.. ja nyt se taitaa soida neljättä kertaa. Ja hyvä se on! Vähän erilaista äänimaisemaa taas, mutta toimii. Kyllä tällä kevään yli mennään!
Millaista elämä olisikaan ilman musiikkia? En taida haluta tietää.
Laitetaanpa loppuun vielä video, jonka joku ihana ihminen on kuvannut lauantaina:
Jos olisin selviytynyt loppuyöstä ilman venähtänyttä nilkkaa ja kadonnutta puhelinta, olisi riemua riittänyt ehkä useammaksikin päiväksi. Nilkka onneksi on palautunut jo lähes ennalleen, mutta puhelinta ei ole löytynyt edelleenkään - on kai uskottava, että se on varastettu. Harmittaa toki, mutta ei jostain syystä ainakaan vielä ihan niin paljon kuin kuvittelin. Tympeimmältä tuntuu ajatella, että kaikki ne henkilökohtaiset, tärkeät tekstiviestit ovat nyt jossain, väärissä käsissä jopa ehkä - mutta toivottavasti ne on kuitenkin tuhottu.
Tänäänkään ei ollut erityisen hyvä päivä, mutta se parani kun pääsin kotiin ja löysin eteisen lattialta tärkeää postia. Ensikuuntelulla levy vaikutti lähinnä kaoottiselta, mutta illalla, kun olin sekä eliminoinut tiski- ja pyykkivuoren että taistellut yliväsyneen, mekastavan lapsen sänkyynsä, otin lätyn uusintakuunteluun.. ja nyt se taitaa soida neljättä kertaa. Ja hyvä se on! Vähän erilaista äänimaisemaa taas, mutta toimii. Kyllä tällä kevään yli mennään!
Millaista elämä olisikaan ilman musiikkia? En taida haluta tietää.
Laitetaanpa loppuun vielä video, jonka joku ihana ihminen on kuvannut lauantaina:
lauantaina, maaliskuuta 08, 2008
torstaina, maaliskuuta 06, 2008
kurpitsaa ja kunniaa
Vähänkö olen otettu. Sain Lilithiltä kunniamerkin:
Ei tämmöisiä koskaan ennen ole minulle annettu! Kiitos! Ja koska hyvä pitää laittaa kiertämään, lähetän vastaavan tunnustuksen vaikkapa seuraaville blogeille:
Eipä tässä kai muuta. Paitsi viikonloppuna Sydän, sydäntä. Iih!
Ei tämmöisiä koskaan ennen ole minulle annettu! Kiitos! Ja koska hyvä pitää laittaa kiertämään, lähetän vastaavan tunnustuksen vaikkapa seuraaville blogeille:
Yllättävä käänne
Virtaa sanoista
Ajantappovideo
Tunnustuksen on ansainnut tietysti myös itse Lilith, jonka riemastuttavan piikikkäitä päivityksiä olen innoissani ravannut lukemassa aina siitä lähtien kun blogien ihmeelliseen maailmaan ajauduin. Haluaisin palkita myös pari muuta blogia, mutta koska ne ovat salasanan takana tai muuten sellaisia etteivät niiden kirjoittajat välttämättä julkista tunnustusta kaipaa, lähetän tässä vain salaisen, supercoolin vilkutuksen: you know who you are..!
Sitten vieläkin (!) kiihdyttävämpiin asioihin: The Smashing Pumpkins, maanantai, Jäähalli, aaahhh!!! Vaikka Billy ei tajunnutkaan kosia minua, olin silti varsin tyytyväinen illan antiin. Keikka käynnistyi melko vaisusti, luulen että yleisö olisi päässyt paremmin mukaan vähän räväkämmän aloituksen myötä, mutta vähitellen tunnelma lämpeni ja lopulta suorastaan räjähti käsiin. Olen kuullut illasta sekä erittäin pettyneitä että sangen kiittäviä arvioita, ja omakin mielipiteeni on hieman kaksijakoinen: toisaalta harmitti, että muutamia odottamiani biisejä ei tullutkaan ja että yli kaiken rakastamani Ava Adore oli, no, pettymys, mutta siinäpä ne nurkumisen aiheet sitten olivatkin. Hieno keikka, kerrassaan; olen ihan huumassa vieläkin. Ja Billy oli ihana:
Eipä tässä kai muuta. Paitsi viikonloppuna Sydän, sydäntä. Iih!
Niin ja viekää tuo talvi hei pois. Minä en ainakaan tilannut sitä.
tiistaina, helmikuuta 26, 2008
odotetaan kultaista laivaa
Tekee mieli yökahvia, mutta se olisi silkkaa hulluutta eikä kuitenkaan maistuisi oikealta. Oikea yökahvi nautitaan kesällä, ulkona, laskuhumalassa, kädet väsymyksestä vavahdellen. Minulla on niin ikävä kesää, se puskee kuuran läpi ja kiemurtelee kevyenä tuoksuna niihin hetkiin jolloin kaikki muu on pysähdyksissä ja mieli vaeltaa missä mielii. En tiedä uskoako kesään edes enää. Viime kesä tuntuu pahviselta, niin kauan siitä on.
Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan uusi levy on pelottavan hyvä. Tajusin sen vasta äsken kun oli kunnolla aikaa kuunnella se kokonaan. Yleensä Kauko on kesämiehiäni, mutta tämä ei ole mikään kesälevy. (Ehkä, ehkä se voisi sopia elokuun öihin.. mutta ehkä sittenkään ei. Tai ehkä kesä tosiaan on liian kaukana.)
Kävin tänään ammatinvalintapsykologilla. En koe ainakaan vielä hyötyneeni, mutta tämä olikin vasta ensimmäinen käynti. En oikeastaan tiedä miksi menen sinne kuulemaan asioita jotka jo tiedän. Testien tulokset ovat olleet samoja viimeiset kymmenen vuotta. Miksi en ole vieläkään matkalla oikeaan suuntaan?
Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan uusi levy on pelottavan hyvä. Tajusin sen vasta äsken kun oli kunnolla aikaa kuunnella se kokonaan. Yleensä Kauko on kesämiehiäni, mutta tämä ei ole mikään kesälevy. (Ehkä, ehkä se voisi sopia elokuun öihin.. mutta ehkä sittenkään ei. Tai ehkä kesä tosiaan on liian kaukana.)
Kävin tänään ammatinvalintapsykologilla. En koe ainakaan vielä hyötyneeni, mutta tämä olikin vasta ensimmäinen käynti. En oikeastaan tiedä miksi menen sinne kuulemaan asioita jotka jo tiedän. Testien tulokset ovat olleet samoja viimeiset kymmenen vuotta. Miksi en ole vieläkään matkalla oikeaan suuntaan?
notkahdus
En koskaan nuku selälläni paitsi vahingossa, ja siihen on syynsä. Jos sattumalta nukahdankin, herään tavallisesti hetken kuluttua tukehtumisen tunteeseen. Toisinaan en herää vaan näen painajaisia koko yön. Nämä painajaiset ovat aivan omaa luokkaansa, tulvillaan viekkaasti hymyilevää levotonta uhkaa, riemunkirjavaa kaaosta ja räikeää kauhua. Niistä herää hikisenä ja henkeään haukkoen, eikä seuraavana päivänä tunne oloaan lainkaan levänneeksi.
Viimeöinen uni oli hirveimpiä koskaan. Minulla oli suhde vieraaseen mieheen, mikä sinänsä ei vielä ollut kamalaa, vaikka tunsinkin tukahduttavaa syyllisyyttä harhapoluille joutumisestani. Pahinta oli se, että en pystynyt muistamaan, miten olin hänet luokseni pyytänyt. En kyennyt mitenkään palauttamaan mieleen tapaamistamme ja siihen johtaneita seikkoja, enkä tiennyt mitä ensikohtaamisen jälkeen oli tapahtunut. Tiesin vain, että olin sotkenut asiani pahemman kerran. Lopulta ajoin hänet pois, niin luulin, panin päähäni mustan huivin ja tanssin villisti laulaen samalla kimeällä äänellä nuotin vierestä kaameaa laulua jossa puhuttiin jotain sielusta, en muista tarkalleen. Yhtäkkiä tajusin, että mies oli kylpyhuoneessani, istui ammeessa, eikä ollut ollenkaan lähtenyt. Häpeä rysähti niskaani kuin raivo, yhtä tuhoisin seurauksin. Oivalsin tulleeni hulluksi! Tajusin tehneeni asioita joista en muistanut mitään, en yhtään mitään, ja että olin koko ajan kuvitellut toisenlaisen elämän. Olin käyttänyt sijaismuistia omani sijaan. Mikään ei ollutkaan niin kuin olin olettanut!
En ole ehkä koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa kuin tuo tunne. Mihin voi luottaa, jos omaan mieleensä ei voi? Vapisin kauhusta, mutta toisaalta hulluus vapautti tavallaan hieman. Kiipesin ammeeseen punainen mekko ylläni ja mustat sukkahousut jalassani, käperryin alastoman miehen kylkeen ja kerroin hänelle, että en ole ollut täysissä järjissäni ties kuinka pitkään aikaan. Hän hymyili sen näköisenä, että oli kyllä tiennyt sen jo.
Seuraavaksi kuljin huoneissa, huoneet olivat täynnä ihmisiä jotka eivät pitäneet minusta, astuin heidän ohitseen, kiersin taloa. Tulin lopulta isoon, lähes tyhjään saliin, jossa paras ystäväni istui lattialla Regina Spektorin kanssa. Ohitin ystäväni kopeasti ja liimauduin Reginan kylkeen. Hän ei ollut kovinkaan innostunut minusta, ennen kuin kaivoin esiin muistikirjani, jonne olin taiteillut eräänlaisen värikkään lautapelin, jonka teema oli jotain tyyliin "miten pilasin elämäni". Yhden ruudun aiheena oli juuri Regina Spektor. Näytin sen hänelle, ja hän innostui siinä määrin että vaihtoi kitaraani hopeiset kielet ja viritti sen. Myöhemmin hän tuli vielä oven taakse ja toi minulle Regina Spektor -logolla koristeltuja arpakuutioita ja plektroja; vihreitä ja sinisiä ja pinkkejä. Olin pökertyä ihastuksesta. Mutta sitten aloin selittää Reginalle, kuinka olen itse asiassa tullut hulluksi ja tärvännyt kaiken. Ja sitten nolostuin ja poistuin tilanteesta. Ja heräsin, hikeä valuen. Kaikkia jäseniä särki. Oli vielä yö.
Tiedän nähneeni unta, sillä minulla ei ole kylpyammetta eikä kitaraa.
Viimeöinen uni oli hirveimpiä koskaan. Minulla oli suhde vieraaseen mieheen, mikä sinänsä ei vielä ollut kamalaa, vaikka tunsinkin tukahduttavaa syyllisyyttä harhapoluille joutumisestani. Pahinta oli se, että en pystynyt muistamaan, miten olin hänet luokseni pyytänyt. En kyennyt mitenkään palauttamaan mieleen tapaamistamme ja siihen johtaneita seikkoja, enkä tiennyt mitä ensikohtaamisen jälkeen oli tapahtunut. Tiesin vain, että olin sotkenut asiani pahemman kerran. Lopulta ajoin hänet pois, niin luulin, panin päähäni mustan huivin ja tanssin villisti laulaen samalla kimeällä äänellä nuotin vierestä kaameaa laulua jossa puhuttiin jotain sielusta, en muista tarkalleen. Yhtäkkiä tajusin, että mies oli kylpyhuoneessani, istui ammeessa, eikä ollut ollenkaan lähtenyt. Häpeä rysähti niskaani kuin raivo, yhtä tuhoisin seurauksin. Oivalsin tulleeni hulluksi! Tajusin tehneeni asioita joista en muistanut mitään, en yhtään mitään, ja että olin koko ajan kuvitellut toisenlaisen elämän. Olin käyttänyt sijaismuistia omani sijaan. Mikään ei ollutkaan niin kuin olin olettanut!
En ole ehkä koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa kuin tuo tunne. Mihin voi luottaa, jos omaan mieleensä ei voi? Vapisin kauhusta, mutta toisaalta hulluus vapautti tavallaan hieman. Kiipesin ammeeseen punainen mekko ylläni ja mustat sukkahousut jalassani, käperryin alastoman miehen kylkeen ja kerroin hänelle, että en ole ollut täysissä järjissäni ties kuinka pitkään aikaan. Hän hymyili sen näköisenä, että oli kyllä tiennyt sen jo.
Seuraavaksi kuljin huoneissa, huoneet olivat täynnä ihmisiä jotka eivät pitäneet minusta, astuin heidän ohitseen, kiersin taloa. Tulin lopulta isoon, lähes tyhjään saliin, jossa paras ystäväni istui lattialla Regina Spektorin kanssa. Ohitin ystäväni kopeasti ja liimauduin Reginan kylkeen. Hän ei ollut kovinkaan innostunut minusta, ennen kuin kaivoin esiin muistikirjani, jonne olin taiteillut eräänlaisen värikkään lautapelin, jonka teema oli jotain tyyliin "miten pilasin elämäni". Yhden ruudun aiheena oli juuri Regina Spektor. Näytin sen hänelle, ja hän innostui siinä määrin että vaihtoi kitaraani hopeiset kielet ja viritti sen. Myöhemmin hän tuli vielä oven taakse ja toi minulle Regina Spektor -logolla koristeltuja arpakuutioita ja plektroja; vihreitä ja sinisiä ja pinkkejä. Olin pökertyä ihastuksesta. Mutta sitten aloin selittää Reginalle, kuinka olen itse asiassa tullut hulluksi ja tärvännyt kaiken. Ja sitten nolostuin ja poistuin tilanteesta. Ja heräsin, hikeä valuen. Kaikkia jäseniä särki. Oli vielä yö.
Tiedän nähneeni unta, sillä minulla ei ole kylpyammetta eikä kitaraa.
välitilataidetta
Tiedän, ettei pitäisi nukahtaa sohvalle iltaseitsemältä, mutta minkäs sille mahtaa. Olen unirytmitajuton. Ja valitettavan hereillä siis. Istun sohvalla ja vääntelen sanoja päässäni. Mietin psykologista silmätulehdusta ja sitä, mitä tapahtuu kun ajan hermo romahtaa. Katselen maalauksia, jotka ovat parhaimmillaan hämärässä, ihan niin kuin elämäkin. Juon holtittoman paljon teetä.
Viikonloput ovat hienoja ja aivan liian lyhyitä. En käy nykyään missään, korkeintaan lähijunailen istumaan jonkun lattialle viinilasi kädessäni. Tai siis, sehän on lähes parasta mitä voi tehdä! Mutta aina tulee maanantai.
Nouseva teema näinä aikoina on miksi kaikki jää aina kesken, ja mistä lähtien? On mahdollista, että joudun pitkälle aikamatkalle. Vaikka mieluiten kai jäisin hömelönä nököttämään tähän, kahden unen väliin.
Olisi paljon sanottavaa monelle, mutta en jaksa. Joillekin tuli jo sanottua ja joillekin ei uskalla. Menen kuitenkin etsimään unta. Uni on lähinnä muuta kuin sanoja. Joskus sanoista ei enää ole.
Viikonloput ovat hienoja ja aivan liian lyhyitä. En käy nykyään missään, korkeintaan lähijunailen istumaan jonkun lattialle viinilasi kädessäni. Tai siis, sehän on lähes parasta mitä voi tehdä! Mutta aina tulee maanantai.
Nouseva teema näinä aikoina on miksi kaikki jää aina kesken, ja mistä lähtien? On mahdollista, että joudun pitkälle aikamatkalle. Vaikka mieluiten kai jäisin hömelönä nököttämään tähän, kahden unen väliin.
Olisi paljon sanottavaa monelle, mutta en jaksa. Joillekin tuli jo sanottua ja joillekin ei uskalla. Menen kuitenkin etsimään unta. Uni on lähinnä muuta kuin sanoja. Joskus sanoista ei enää ole.
sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008
haastetta
Lilith oli heittänyt haasteen, joten kokeillaanpa.
1) Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla.
1. Perhe
Ei kovin paljon käsitelty teema blogissani. Tässä kirjoituksessa kuitenkin siivu perhe-elämää parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Myös lisääntymisaihetta käsitellään ohimennen.
2. Ystävyys
Minusta tuntuu, että ystävyys on hyvin usein juuri tätä: turvapaikan tarjoamista. Ja koska sitä ei tehdä velvollisuudesta vaan rakkaudesta, yhteinen maailmalta piileskely on pohjimmiltaan iloista, ei ikävää. Vaikka naurun lomassa vähän itkettäisiinkin.
3. Rakkaus
Taikaa se on.
4. Minä itse
Osa totuudesta. Ehkä.
5. Mitä tahansa
Tykkään tästä kirjoituksesta, en tiedä miksi.
2) Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään sama. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.
Haastan kaikki! Suosikeissani on nykyään kauhean vähän blogeja, olen tullut laiskaksi lukijaksi. Monet ovat vasta aloittaneet bloginsa, joten en tiedä löytyykö näitä kaikkia teemoja heidän kirjoituksistaan vielä. En siis lähde haastekierrokselle, vaan heitän ilmaan - saa napata kiinni!
3) Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.
Tämä hoidettu.
1) Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla.
1. Perhe
Ei kovin paljon käsitelty teema blogissani. Tässä kirjoituksessa kuitenkin siivu perhe-elämää parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Myös lisääntymisaihetta käsitellään ohimennen.
2. Ystävyys
Minusta tuntuu, että ystävyys on hyvin usein juuri tätä: turvapaikan tarjoamista. Ja koska sitä ei tehdä velvollisuudesta vaan rakkaudesta, yhteinen maailmalta piileskely on pohjimmiltaan iloista, ei ikävää. Vaikka naurun lomassa vähän itkettäisiinkin.
3. Rakkaus
Taikaa se on.
4. Minä itse
Osa totuudesta. Ehkä.
5. Mitä tahansa
Tykkään tästä kirjoituksesta, en tiedä miksi.
2) Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään sama. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.
Haastan kaikki! Suosikeissani on nykyään kauhean vähän blogeja, olen tullut laiskaksi lukijaksi. Monet ovat vasta aloittaneet bloginsa, joten en tiedä löytyykö näitä kaikkia teemoja heidän kirjoituksistaan vielä. En siis lähde haastekierrokselle, vaan heitän ilmaan - saa napata kiinni!
3) Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.
Tämä hoidettu.
tiistaina, helmikuuta 12, 2008
valoja ja kuita
Onhan onneksi helmikuu. Ei se tietenkään mitään takaa, olen vieläkin hidas ja sumuinen, mutta kuulostaahan helmikuu jo paljon heleämmältä kuin synkkä ja varjoisa tammikuu. (Suomen kielessä ovat kuukausien nimet varsin kauniita, muuten. Ei niitä tule edes ajatelleeksi arkipuheessa, on niin tottunut kai, mutta että pearl moon, onko se samettisen yötaivaan hohtavin helmi, kuu jonka kasvot vaihtuvat joka kierroksella? Mikä naamioleikki..) Valoakin on jo enemmän! Tänään matkustin sillä myöhäisemmällä bussilla ja silti oli vielä valoisaa kun pääsin kotiin. En enää olisi huolissani kaamoksesta. Paitsi että.
Säikeet hiutuvat ritisten ohuemmiksi, enkä tosiaan tiedä onko kaikki syytä vai seurausta. Olen jostain syystä kuvitellut asioiden olevan paremmalla tolalla kuin ne ilmeisesti ovat, ja tämä hämmentää. Muutamia viikkoja jatkunut alakulo nostaa esiin ikäviä yllätyksiä: ne ihanat pienet ja suuremmatkin ilot, joiden on kuvitellut uiskentelevan sameassa syvyydessä ehkä hieman tavallista uneliaampina mutta silti ehdottoman voimissaan, pulpahtelevat nyt yksi kerrallaan elottomina pintaan. Kummallista, että voi elää niin, luulla että kaikki on pääasiassa hyvin, ja sitten.
Pitäisi sinnitellä ollakseen rakastettava! Urheilla ja ahkeroida, ulkoilla ja harrastaa, nauraa ja hassutella! Tiedän. Ja jos nukkuisin yöni, ehkä jaksaisin. Viime yönä päässä soi melankolinen sikermä, pyöriskelin ja huokailin tuntikausia ja vajosin lopulta painajaisiin. Tämä menee ohi kyllä, ja toivon että kaikki ympärilläni ymmärtävät sen.
Kaivoin vaatehuoneen perältä vanhan maalauksen, tuossa se tuijottaa minua. Sille pitäisi tehdä jotain, antaa uusi elämä, viimeistellä, jotain. Ehkä huomenna. Tänään en aio tehdä enää muuta kuin nukkua.
Säikeet hiutuvat ritisten ohuemmiksi, enkä tosiaan tiedä onko kaikki syytä vai seurausta. Olen jostain syystä kuvitellut asioiden olevan paremmalla tolalla kuin ne ilmeisesti ovat, ja tämä hämmentää. Muutamia viikkoja jatkunut alakulo nostaa esiin ikäviä yllätyksiä: ne ihanat pienet ja suuremmatkin ilot, joiden on kuvitellut uiskentelevan sameassa syvyydessä ehkä hieman tavallista uneliaampina mutta silti ehdottoman voimissaan, pulpahtelevat nyt yksi kerrallaan elottomina pintaan. Kummallista, että voi elää niin, luulla että kaikki on pääasiassa hyvin, ja sitten.
Pitäisi sinnitellä ollakseen rakastettava! Urheilla ja ahkeroida, ulkoilla ja harrastaa, nauraa ja hassutella! Tiedän. Ja jos nukkuisin yöni, ehkä jaksaisin. Viime yönä päässä soi melankolinen sikermä, pyöriskelin ja huokailin tuntikausia ja vajosin lopulta painajaisiin. Tämä menee ohi kyllä, ja toivon että kaikki ympärilläni ymmärtävät sen.
Kaivoin vaatehuoneen perältä vanhan maalauksen, tuossa se tuijottaa minua. Sille pitäisi tehdä jotain, antaa uusi elämä, viimeistellä, jotain. Ehkä huomenna. Tänään en aio tehdä enää muuta kuin nukkua.
keskiviikkona, tammikuuta 30, 2008
it is happening again
Mörkö lipuu kohti. Se on lähistöllä, varpaita paleltaa. Ulkoa kuuluu sateen ääntä, laiskaa, hidasta tiputtelua, on kuin sadekaan ei oikein pystyisi. Minä ja sade, pitäisi ja pitäisi, mutta.
Huoneita ei sinänsä ole ylimääräisiä, mutta niissä on liikaa tilaa. Kaikuu, ei kodeissa kuulu kaikua! Omat hiljaiset viikkoni vietän yhden neliömetrin sisällä, hämärässä luolassa, rajatulla alueella. Olohuoneeseen en uskaltaudu, olen kuin pelästynyt pieni eläin kyhjöttäessäni yksin sohvassa teekuppini kanssa. Huone on niin valtava ja minä vain itseni mittainen. Ja on kylmä, sillä Mörkö ei ole kaukana. Tilan läpi käy viima.
Viikolla en elä ollenkaan. Nieleskelen vain. Uusista ihanasti narskuvista pitsikuvioisista kumisaappaista ei ole tallaamaan reippaasti arkisia polkuja, liskonnahkaisiksi kuivuneet kädet eivät lennähtele pirteinä, pulleina kyyhkysinä asettelemaan ja järjestelemään sitä ja tätä ja tuota. Silmät eivät painu kiinni edes väsymyksestä, saati hurman aavistuksesta. Mitä tämä tällainen on?
Olen jo nähnyt taivaalla valoa, aamulla kerran koko valtava kupu oli kauttaaltaan haaleanvaaleansininen, enkä edes ollut pahasti myöhässä. Päivä venyi myös toisesta päästään, katulamput syttyivät vasta virka-ajan päätyttyä - ollaan siis voiton puolella jo, ja silti! Miksi bloggaan keskellä yötä otsa niin kurtussa että ohimoita särkee? Mitä tämä oikein on?!
Eilen ui sieluun kevään tuoksuja, päätin rakentaa oman huhtikuun kun sitä tulevaa ei kenties tulekaan (huhtikuusta ei koskaan ole varmuutta!). Kevään rakentaminen alkaa vihreistä omenoista, päätin; ostin pussillisen, ja ehostettu tunnelma kesti bussimatkan ajan. Kotona kulho oli vääränlainen, omenat menettivät raikkaan luonteensa. Valoa ei tietenkään ollut riittävästi. Ensi kerralla kokeilen tulppaaneja. Uudet verhot eivät olisi pahitteeksi nekään.
Itkin tänään töissä. Kahdesti. Syystä ja syyttä, salaa kun muut olivat lähteneet. Olen vain ihan kamalan väsynyt ja joinakin hetkinä jokseenkin varma siitä, että tietyt säikeet eivät jaksa venyä tämän valottoman kaamoslammikon vastarannalle asti. Olen kyllä ennakkotilannut rullakollisen hymyjä, hyvyyttä ja voimaa sekä säkkitolkulla innostusta, leikkisyyttä ja viehkeyttä, mutta toimitusaika on yleensä niin pitkä, että kärsivällisinkin kyllästyy odottamaan.
Tilasin myös unta, mutta toimitus on viivästynyt jostain syystä. Ehkäpä neliöni on luisunut jakelualueen ulkopuolelle. Ehkäpä Mörkö seisoo Nukkumatin tiellä.
Huoneita ei sinänsä ole ylimääräisiä, mutta niissä on liikaa tilaa. Kaikuu, ei kodeissa kuulu kaikua! Omat hiljaiset viikkoni vietän yhden neliömetrin sisällä, hämärässä luolassa, rajatulla alueella. Olohuoneeseen en uskaltaudu, olen kuin pelästynyt pieni eläin kyhjöttäessäni yksin sohvassa teekuppini kanssa. Huone on niin valtava ja minä vain itseni mittainen. Ja on kylmä, sillä Mörkö ei ole kaukana. Tilan läpi käy viima.
Viikolla en elä ollenkaan. Nieleskelen vain. Uusista ihanasti narskuvista pitsikuvioisista kumisaappaista ei ole tallaamaan reippaasti arkisia polkuja, liskonnahkaisiksi kuivuneet kädet eivät lennähtele pirteinä, pulleina kyyhkysinä asettelemaan ja järjestelemään sitä ja tätä ja tuota. Silmät eivät painu kiinni edes väsymyksestä, saati hurman aavistuksesta. Mitä tämä tällainen on?
Olen jo nähnyt taivaalla valoa, aamulla kerran koko valtava kupu oli kauttaaltaan haaleanvaaleansininen, enkä edes ollut pahasti myöhässä. Päivä venyi myös toisesta päästään, katulamput syttyivät vasta virka-ajan päätyttyä - ollaan siis voiton puolella jo, ja silti! Miksi bloggaan keskellä yötä otsa niin kurtussa että ohimoita särkee? Mitä tämä oikein on?!
Eilen ui sieluun kevään tuoksuja, päätin rakentaa oman huhtikuun kun sitä tulevaa ei kenties tulekaan (huhtikuusta ei koskaan ole varmuutta!). Kevään rakentaminen alkaa vihreistä omenoista, päätin; ostin pussillisen, ja ehostettu tunnelma kesti bussimatkan ajan. Kotona kulho oli vääränlainen, omenat menettivät raikkaan luonteensa. Valoa ei tietenkään ollut riittävästi. Ensi kerralla kokeilen tulppaaneja. Uudet verhot eivät olisi pahitteeksi nekään.
Itkin tänään töissä. Kahdesti. Syystä ja syyttä, salaa kun muut olivat lähteneet. Olen vain ihan kamalan väsynyt ja joinakin hetkinä jokseenkin varma siitä, että tietyt säikeet eivät jaksa venyä tämän valottoman kaamoslammikon vastarannalle asti. Olen kyllä ennakkotilannut rullakollisen hymyjä, hyvyyttä ja voimaa sekä säkkitolkulla innostusta, leikkisyyttä ja viehkeyttä, mutta toimitusaika on yleensä niin pitkä, että kärsivällisinkin kyllästyy odottamaan.
Tilasin myös unta, mutta toimitus on viivästynyt jostain syystä. Ehkäpä neliöni on luisunut jakelualueen ulkopuolelle. Ehkäpä Mörkö seisoo Nukkumatin tiellä.
tiistaina, tammikuuta 29, 2008
hetki ennen
Tavallista sujuvampaankin talveen mahtuu tahmeutta. Univelkaa ei ole viisasta ottaa, mutta joskus on pakko. Sen tuntee sitten nahoissaan, lihoissaan ja kaikissa muissakin tahoissaan näinä verkkaisesti etenevinä arkipäivinä, kun koko maailma tuntuu olevan yhtä ja samaa ruokatunnin jälkeistä lupsuvaluomista puolikoomaa. Väsyttää siis, ihan mahdottomasti. Ja väsymys tekee mahdottomuudesta maailmankaikkeuden ainoan ulottuvuuden. Sen alle litistyy.
Olen saanut itseni kiinni haaveilusta. Keväthulluus tekee tuloaan: kaipaan muutosta. En välttämättä ole sen tarpeessa, mutta luonteeni tuntien se tulee joka tapauksessa. Elämän osa-alueista yksi ainoa on sellainen, jonka kanssa en enää tule enkä haluakaan tulla toimeen, ja tietysti se on juuri se pakan alimmainen kortti, nuhruinen kerniliina jonka päälle olen sinänsä somasti hohtelevat tunnearvokkaat pöytähopeani kasannut. Se pitäisi vaihtaa uuteen, mutta silloin menee uusiksi koko asetelma. Enkä tiedä mistä aloittaa.
Jostain syystä olen ajatellut paljon viime kevään ensimmäisiä aurinkoisia päiviä. Taivas oli sininen, maalasin pitkästä aikaa, kelluskelin paineetta suvannossa tietäen, että koko elämä oli ajautumassa syöksyyn kohti uutta. Tietoisuus tulevasta murroksesta, silmänräpäyksen mittainen hetki tahratonta, vastaanottavaista mieltä. Auringon kirkastama kevättaivas. Kaipaan sitä varmuutta, se oli silkkaa valoa.
Olen saanut itseni kiinni haaveilusta. Keväthulluus tekee tuloaan: kaipaan muutosta. En välttämättä ole sen tarpeessa, mutta luonteeni tuntien se tulee joka tapauksessa. Elämän osa-alueista yksi ainoa on sellainen, jonka kanssa en enää tule enkä haluakaan tulla toimeen, ja tietysti se on juuri se pakan alimmainen kortti, nuhruinen kerniliina jonka päälle olen sinänsä somasti hohtelevat tunnearvokkaat pöytähopeani kasannut. Se pitäisi vaihtaa uuteen, mutta silloin menee uusiksi koko asetelma. Enkä tiedä mistä aloittaa.
Jostain syystä olen ajatellut paljon viime kevään ensimmäisiä aurinkoisia päiviä. Taivas oli sininen, maalasin pitkästä aikaa, kelluskelin paineetta suvannossa tietäen, että koko elämä oli ajautumassa syöksyyn kohti uutta. Tietoisuus tulevasta murroksesta, silmänräpäyksen mittainen hetki tahratonta, vastaanottavaista mieltä. Auringon kirkastama kevättaivas. Kaipaan sitä varmuutta, se oli silkkaa valoa.
tiistaina, tammikuuta 08, 2008
mustia ruusuja hangella
Ostinpa levyn. Vihdoinkin - on ollut aikeena jo jonkin aikaa. Joistakin asioista vain tietää pitävänsä vaikkei niitä vielä tunnekaan, ja tämä bändi oli juuri sellainen juttu - ideana ihan fantastinen, ja nyt kun sain levyn käsiini, saan ilokseni todeta ettei toteutuksessakaan ole moittimista. Kansikuva on hyytävän ihana, olen tuijotellut sitä pitkin iltaa kylmien väreiden vilistäessä iholla. Ja huomasin vasta tänään, että levy on julkaistu syntymäpäivänäni. Outo sattuma, jos sellaisiin uskoo.
Levystä ja etenkin kansikuvasta tulee mieleen Mustapukuinen nainen, jonka näin Vantaan näyttämöllä vuonna 1996. Se oli kaikkien aikojen karmivin kulttuurielämys, hyvällä tavalla siis. Näin painajaisia varmaan vuoden sen jälkeen. Näytelmää esitetään silloin tällöin muissakin teattereissa, mutta minä en ikimaailmassa halua nähdä sitä uudelleen. Suosittelen sitä kuitenkin - en lämpimästi, vaan suorastaan kalmankylmästi! Kuvittelisin, että kauhunäytelmää on haasteellista tehdä, mutta ainakin tuolla kerralla oli onnistuttu hengästyttävän hienosti. Asuin siihen aikaan kommuunissa, isossa vanhassa huojuvassa talossa joka narahteli ja huokaili itsekseen, ja jouduin palaamaan teatterista yksin pimeään kotiin jonne ei ollut tulossa ketään ennen seuraavaa iltapäivää. En ollut kovin levollisella mielellä sinä yönä..
The Woman in Black on olemassa myös elokuvana. Toivottavasti en koskaan hairahdu katsomaan sitä! En yleensä säiky elokuvia, mutta klassiset kummitusjutut ovat asia erikseen. Sumuiset nummet, lehdettömät puut, sammaloituneet hautakivet, vanha kartano, synkät hahmot jotka palaavat rajan takaa tai eivät ole koskaan sen yli kokonaan astuneetkaan.. brrr!
Kummallista sinänsä, mutta olen iloinen että talvi tuli viimein. Maailma on kauniimpi ja miellyttävän vaimea; äänet eivät murskaudu katuun vaan kilahtelevat hipihiljaa toisiaan vasten lumisessa pehmeydessä. Luistinradat ja pulkkamäet tuntuvat ajankohtaisilta taas. Iltapalaksi nautitaan nostalgisia talviherkkuja kuten lämpimiä voileipiä ja paistettuja banaaneja vaniljajäätelön kera. Poskilla on väriä, unisukat lämmittävät öisin, aamut ovat niin hiljaisia että tuntuvat hassulta erehdykseltä. Ei edes harmita herätä.
Levystä ja etenkin kansikuvasta tulee mieleen Mustapukuinen nainen, jonka näin Vantaan näyttämöllä vuonna 1996. Se oli kaikkien aikojen karmivin kulttuurielämys, hyvällä tavalla siis. Näin painajaisia varmaan vuoden sen jälkeen. Näytelmää esitetään silloin tällöin muissakin teattereissa, mutta minä en ikimaailmassa halua nähdä sitä uudelleen. Suosittelen sitä kuitenkin - en lämpimästi, vaan suorastaan kalmankylmästi! Kuvittelisin, että kauhunäytelmää on haasteellista tehdä, mutta ainakin tuolla kerralla oli onnistuttu hengästyttävän hienosti. Asuin siihen aikaan kommuunissa, isossa vanhassa huojuvassa talossa joka narahteli ja huokaili itsekseen, ja jouduin palaamaan teatterista yksin pimeään kotiin jonne ei ollut tulossa ketään ennen seuraavaa iltapäivää. En ollut kovin levollisella mielellä sinä yönä..
The Woman in Black on olemassa myös elokuvana. Toivottavasti en koskaan hairahdu katsomaan sitä! En yleensä säiky elokuvia, mutta klassiset kummitusjutut ovat asia erikseen. Sumuiset nummet, lehdettömät puut, sammaloituneet hautakivet, vanha kartano, synkät hahmot jotka palaavat rajan takaa tai eivät ole koskaan sen yli kokonaan astuneetkaan.. brrr!Kummallista sinänsä, mutta olen iloinen että talvi tuli viimein. Maailma on kauniimpi ja miellyttävän vaimea; äänet eivät murskaudu katuun vaan kilahtelevat hipihiljaa toisiaan vasten lumisessa pehmeydessä. Luistinradat ja pulkkamäet tuntuvat ajankohtaisilta taas. Iltapalaksi nautitaan nostalgisia talviherkkuja kuten lämpimiä voileipiä ja paistettuja banaaneja vaniljajäätelön kera. Poskilla on väriä, unisukat lämmittävät öisin, aamut ovat niin hiljaisia että tuntuvat hassulta erehdykseltä. Ei edes harmita herätä.
perjantaina, tammikuuta 04, 2008
drippin' honey
Uunituore vuosi on pullahtanut pöydälle paljon edellisen vuoden alkua makoisampana. Ei tässä mitään ihmeellistä ole tapahtunut, mutta eipä ole suuria murheitakaan märehdittävänä. Tammikuu on tammikuuksi melkoisen kepeän oloinen. Hyräilen kulkiessani, se on hyväksi. Monta kertaa päivässä ratkean leveään hymyyn, kun mieleen juolahtaa hykerryttäviä hetkiä ja kiherryttäviä keskustelunpätkiä lähimenneisyydestä. Olen viime aikoina tuntenut ihan erityistä iloa siitä, miten upeita ihmisiä elämässäni on. Ja olemassa yleensäkin! Huomattava osa maailman ihmisistä on pääasiassa ihanaa porukkaa. Jollain tavalla ainakin.
Viime vuosi oli ennen kaikkea ihmissuhteiden vuosi. Ystävyydet testattiin ja kestäviksi todettiin, mistä olen äärimmäisen onnellinen: läheisimmät ovat nyt vieläkin läheisempiä, enkä enää päästäisi heitä elämästäni minnekään. Myös vuosien takaisia ystäviä ja tuttavia on etupäässä Facebookin kautta löytynyt kasoittain, ja heidän kuulumisiinsa perehtyminen ja nostalgiasokerissa piehtarointi on ollut antoisaa, jopa imelää ja katkeransuloistakin. Entä sitten ihkauudet tuttavuudet! Vuoden jokaisessa isommassa mutkassa kyytiin on kiivennyt uusia matkakumppaneita, joiden seura on tehnyt pimeimpienkin kuukausien halki huristelusta unohtumattoman elämysretken.
On ollut vaikeitakin aikoja, niin minulla kuin ystävillänikin. Kevään kaksi pitkää työttömyyskuukautta koettelivat paitsi omia hermojani, myös lähimpieni sietokykyä. Olin eittämättä rasittavaa kuunneltavaa silloin, mutta niin vain siitäkin selvittiin. Ja sitten tuli kesä, joka ylitti hurmaavuudessaan kaikki aikaisemmat kesät, jopa sen edellisen, jota luulin parhaaksi koskaan. Kesä oli hyvä ja lempeä, mutta loppui aikanaan. Syksy toi tullessaan tahmeuden, surun ja kauhun: koskaan ei lähipiirissäni ole koettu niin monia menetyksiä ja pettymyksiä kuin kuluneen syksyn ja talven aikana. Itse säästyin suuremmilta koettelemuksilta, mutta rakkaiden tuska tuntui omallakin iholla. Luulen puutteellisen empatiakykyni jopa hitusen kehittyneen kaikkien käänteiden seurauksena. Ihan aavistuksen verran vain, mutta kuitenkin!
Tekisi mieli kiittää kaikkia tärkeimpiä ihmisiä kaikesta ihan nimeltä mainiten, mutta ehkä he haluavat pysytellä varjoissa. Jos sanoisin sen näin:
Kiitos ihanaisille jäniskorvarinkiläisille, joiden lempeys, vahvuus, viisaus ja villi huumori ovat kantaneet minua yli kurjimpienkin päivien - ilman teitä arki olisi niin harmaata, etten jaksaisi aamuisin edes avata silmiäni. En olisi ikinä uskonut, että vielä (tai vasta) aikuisiällä voisi muodostua näin tiiviitä ystäväporukoita, mutta olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä että niin on kuitenkin käynyt. Olette rakkaita!
Aivan erityinen kiitos sille espoolaiselle herrasmiehelle, joka on paitsi pelastellut neitoa milloin mistäkin pulasta ja ilahduttanut maailman parhaalla joululahjalla, myös opettanut tälle jotain ihan uutta ihmissuhteista ja yhdessäolosta. Kuluneet kuukaudet ovat olleet alusta lähtien ihania kaikkine hassuine yksityiskohtineen (kenen muun seurassa muka päähäni kesken treffien istahtaa pulu?!) ja iholla kiipeilyineen. Viihdyn, on hyvä näin.
Kiitokset myös kaikille niille rakkaille, rohkeille ja räävittömille mussukoilleni, joiden kanssa ei etäisyyksien, olosuhteiden tai aikatauluristiriitojen vuoksi tule oltua tekemisissä niin paljon kuin olisi suotavaa. Onneksi virtuaalimaailma tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia pitää ystäviin yhteyttä - jo pelkkä parin lauseen sähköpostiviesti, satunnainen mesejuoruilusessio tai lampaalla nakkaaminen Facebookissa riittää piristämään päivää. On rauhoittavaa tietää, että kaikki ovat olemassa vieläkin, missä sitten ikinä ovatkaan, ja että tarvittaessa jokainen on sormenpäiden ulottuvilla.
Kiitos myös sille yhdelle, joka aina välillä ilmestyy pimeästä ja pian katoaa sinne taas määräämättömäksi ajaksi. Sille, joka aina kiskoo oikeista naruista ja tietää täsmälleen, miltä neiti minkkisen maailman kuuluu näyttää ja etenkin kuulostaa. Kiitos parhaista lauseistani.
Ja kiitos perheelleni, jonka pysyvyyteen luotan niin järkkymättömästi, etten osaa edes kuvitella ettei sitä jonain päivänä enää nykyisessä muodossaan olisikaan. Kaikkien aikojen rennoin joulu palautti mieleen, miten ihanaa on silloin tällöin olla omiensa parissa, tekemättä ja tarvitsematta yhtään mitään. Kiitos lapselleni, jota rakastan kaikkein eniten, joka asettaa minulle tiukempia haasteita kuin kukaan toinen elämäni ihmisistä, ja jolta olen oppinut hellyydestä ja ehdottomuudesta enemmän kuin keltään muulta koskaan.
Kiitos kaikille muillekin, jotka vielä ovat kyydissä! Kiitos peleistä, flirtistä, sanailuista, sekoiluista, vierailuista, puheluista, nauruista, hihkaisuista, pyrähdyksistä, haltioitumisista, oivalluksista, muistoista, suunnitelmista, hätkähdyksistä, häivähdyksistä, lasillisista, savukkeista, oljenkorsista, pitkospuista, sormien läpi katsomisista, yllätyksistä, myllerryksistä - kaikesta. Olette ihania.
Ja nyt neiti sulkee hunajapurkin ja syöksyy pää edellä vuoden ensimmäiseen viikonloppuun. Nähdään - jos ei siellä, niin muualla!
Viime vuosi oli ennen kaikkea ihmissuhteiden vuosi. Ystävyydet testattiin ja kestäviksi todettiin, mistä olen äärimmäisen onnellinen: läheisimmät ovat nyt vieläkin läheisempiä, enkä enää päästäisi heitä elämästäni minnekään. Myös vuosien takaisia ystäviä ja tuttavia on etupäässä Facebookin kautta löytynyt kasoittain, ja heidän kuulumisiinsa perehtyminen ja nostalgiasokerissa piehtarointi on ollut antoisaa, jopa imelää ja katkeransuloistakin. Entä sitten ihkauudet tuttavuudet! Vuoden jokaisessa isommassa mutkassa kyytiin on kiivennyt uusia matkakumppaneita, joiden seura on tehnyt pimeimpienkin kuukausien halki huristelusta unohtumattoman elämysretken.
On ollut vaikeitakin aikoja, niin minulla kuin ystävillänikin. Kevään kaksi pitkää työttömyyskuukautta koettelivat paitsi omia hermojani, myös lähimpieni sietokykyä. Olin eittämättä rasittavaa kuunneltavaa silloin, mutta niin vain siitäkin selvittiin. Ja sitten tuli kesä, joka ylitti hurmaavuudessaan kaikki aikaisemmat kesät, jopa sen edellisen, jota luulin parhaaksi koskaan. Kesä oli hyvä ja lempeä, mutta loppui aikanaan. Syksy toi tullessaan tahmeuden, surun ja kauhun: koskaan ei lähipiirissäni ole koettu niin monia menetyksiä ja pettymyksiä kuin kuluneen syksyn ja talven aikana. Itse säästyin suuremmilta koettelemuksilta, mutta rakkaiden tuska tuntui omallakin iholla. Luulen puutteellisen empatiakykyni jopa hitusen kehittyneen kaikkien käänteiden seurauksena. Ihan aavistuksen verran vain, mutta kuitenkin!
Tekisi mieli kiittää kaikkia tärkeimpiä ihmisiä kaikesta ihan nimeltä mainiten, mutta ehkä he haluavat pysytellä varjoissa. Jos sanoisin sen näin:
Kiitos ihanaisille jäniskorvarinkiläisille, joiden lempeys, vahvuus, viisaus ja villi huumori ovat kantaneet minua yli kurjimpienkin päivien - ilman teitä arki olisi niin harmaata, etten jaksaisi aamuisin edes avata silmiäni. En olisi ikinä uskonut, että vielä (tai vasta) aikuisiällä voisi muodostua näin tiiviitä ystäväporukoita, mutta olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä että niin on kuitenkin käynyt. Olette rakkaita!
Aivan erityinen kiitos sille espoolaiselle herrasmiehelle, joka on paitsi pelastellut neitoa milloin mistäkin pulasta ja ilahduttanut maailman parhaalla joululahjalla, myös opettanut tälle jotain ihan uutta ihmissuhteista ja yhdessäolosta. Kuluneet kuukaudet ovat olleet alusta lähtien ihania kaikkine hassuine yksityiskohtineen (kenen muun seurassa muka päähäni kesken treffien istahtaa pulu?!) ja iholla kiipeilyineen. Viihdyn, on hyvä näin.
Kiitokset myös kaikille niille rakkaille, rohkeille ja räävittömille mussukoilleni, joiden kanssa ei etäisyyksien, olosuhteiden tai aikatauluristiriitojen vuoksi tule oltua tekemisissä niin paljon kuin olisi suotavaa. Onneksi virtuaalimaailma tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia pitää ystäviin yhteyttä - jo pelkkä parin lauseen sähköpostiviesti, satunnainen mesejuoruilusessio tai lampaalla nakkaaminen Facebookissa riittää piristämään päivää. On rauhoittavaa tietää, että kaikki ovat olemassa vieläkin, missä sitten ikinä ovatkaan, ja että tarvittaessa jokainen on sormenpäiden ulottuvilla.
Kiitos myös sille yhdelle, joka aina välillä ilmestyy pimeästä ja pian katoaa sinne taas määräämättömäksi ajaksi. Sille, joka aina kiskoo oikeista naruista ja tietää täsmälleen, miltä neiti minkkisen maailman kuuluu näyttää ja etenkin kuulostaa. Kiitos parhaista lauseistani.
Ja kiitos perheelleni, jonka pysyvyyteen luotan niin järkkymättömästi, etten osaa edes kuvitella ettei sitä jonain päivänä enää nykyisessä muodossaan olisikaan. Kaikkien aikojen rennoin joulu palautti mieleen, miten ihanaa on silloin tällöin olla omiensa parissa, tekemättä ja tarvitsematta yhtään mitään. Kiitos lapselleni, jota rakastan kaikkein eniten, joka asettaa minulle tiukempia haasteita kuin kukaan toinen elämäni ihmisistä, ja jolta olen oppinut hellyydestä ja ehdottomuudesta enemmän kuin keltään muulta koskaan.
Kiitos kaikille muillekin, jotka vielä ovat kyydissä! Kiitos peleistä, flirtistä, sanailuista, sekoiluista, vierailuista, puheluista, nauruista, hihkaisuista, pyrähdyksistä, haltioitumisista, oivalluksista, muistoista, suunnitelmista, hätkähdyksistä, häivähdyksistä, lasillisista, savukkeista, oljenkorsista, pitkospuista, sormien läpi katsomisista, yllätyksistä, myllerryksistä - kaikesta. Olette ihania.
Ja nyt neiti sulkee hunajapurkin ja syöksyy pää edellä vuoden ensimmäiseen viikonloppuun. Nähdään - jos ei siellä, niin muualla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
