raivotauti

Mikä takkuinen iltapäivä, ei edes unelmaa vaivattomasta soljunnasta. Ei sekunnin hengähdystaukoa äitiydestä, ja jos puolikas ajatus varkain alkaakin kasvaa päähän, pienet tahmaiset sormet kitkevät sen välittömästi ja hautaavat keksi-, jäätelö- ja sylivaatimuksiin tai hukuttavat kiukkuraivomyrkkyyn, jolle ei ole vastalääkettä. (Uskaltautuessani hetkeksi koneen ääreen toteamaan tätä, vaatimuskeksit puolestaan hukuttautuivat tyhmän äidin vartioimattomaan vesilasiin olohuoneessa.)

- - -

Helle on hulluutta, vaikka sen soisi olevan ennemmin hellyyttä ja hulmuhelmoja, auringon kanssa flirttailevaa kesänapaa ja nurmikolla kipristeleviä vapautuneita varpaita, yksinkertaisia ja helppoja ajatuksia kaukana seilaavista pilvilaivoista ja mansikkaostoksista torilla, laiskaa loikoilua ja silmien siristelyä, ja ehkä viereistä ihoa myös, paahteentuoksuisena ja kihelmöivän liki. Helle ei saa olla raivoa ja uupumusta ja suoriutumispakkoa, ja juuri niitä se on tänään ollut. Vaikka on loma eikä velvollisuuksia. Paitsi se tahmanäppinen.

En ehkä olisi näin kireä, ellei vihdoinkin olisi ollut kirjoitustuntemuksia, pitkästä aikaa oikeasti ja kunnolla. Katkenneista ajatuksista ei oikein ole materiaaliksi. Hämilläni arvailen, mitä muistiinmerkittävää tänään tulikaan nähtyä ja jossiteltua, mutta koko rakennelma on hajonnut taivaan tuuliin kuin tahmanäppisen puhaltama voikukanhahtuvapallero.

(Yritin pelastaa päivän pyöräilemällä - liian monta kilometriä paahteessa, ja vielä minihame päällä - kirjastoon aikomuksenani vihdoin maksaa sakkomöröt pois ja saada vastineeksi uusia raikkaita ajatuksia iltalämpimällä parvekkeella mansikkajäätelön kera nautittaviksi, mutta nuupahtanut nainen tiskin takana ilmoitti atk-järjestelmän olevan poissa käytöstä jostain tuntemattomasta syystä. Siis ei kirjoja, ei tuoreita iltasatuja kymmeniä kertoja kaluttujen tilalle, ei mitään muuta kuin väsyneet jalat ja rähinätuokio valintamyymälässä kotimatkalla.)

Nyt jos saisin itse päättää, huutaisin, lujaa.