tärinätuokio

Aamulla heräsin, hengitin liian syvään ja rintaan alkoi sattua, sydän löi nopeasti ja lujaa. Koko ylävartaloni tärisi sen jytkeen voimasta. Sitä kesti kauan, kai parikymmentä minuuttia, en saanut unta, en uskaltanut nousta. Kun se meni ohi, nukahdin ja näin sekavan selväunen, jossa mm. suutelin omaa peilikuvaani. Kylmä, pehmeä, intensiivinen suudelma. Join myös pahanmakuista ruskeaa nestettä kirkkaanvihreästä lasipullosta, sen piti olla taikajuomaa mutta se maistui niin pahalle etten saanut niellyksi. Luulisin, että dammarvernissa voisi maistua juuri sellaiselle. Ikinä ennen ei unessa ole mikään aistielämys ollut yhtä tyrmäävä.

Jaksoin nousta vuoteesta kai kahden jälkeen. Laitoin Captain Beefheartin soimaan, notkuin suihkuun ja silitin hameen. Käytin hyväkseni eteläparvekkeeni viimeisen aurinkotunnin, yritin lukea muinaista lempikirjaani, Camus'n Putoamista, mutta aurinko ei antanut minun ymmärtää sanoja. Se ei siedä kilpailijoita.

Aurinko on vaarallinen, sen kanssa ei kannata alkaa läheiseksi. Se hellii, ymmärtää, hyväilee, rohkaisee ja kaunistaa, mutta ei taivu toiveisiin. Se on arvaamaton, epäluotettava, julma ja ailahteleva, se sokaisee, polttaa ja tuhoaa, se tulee ja menee kuten haluaa. Silti antaudun sille, vaikka tiedän ettei saisi. Aurinko on raukaiseva rakastaja, täyttymätön lupaus, se lämmittää, saa kuumaksi, odottamaan räjähdystä jota ei tule.. vielä. Ei vielä..

Kun aurinko tulee tiensä päähän, räjähtääkö se vai sammuuko vain? Onko maailmanloppu pelkkää valtavaa orgasmia vai hiljainen hiipuminen, kaikkien aikojen antikliimaksi?

Kaikenlaista miettii ihminen kesäisenä sunnuntaina.