haikailuja, kaipailuja

Olen ollut pari päivää sairaana ja nukkunut katkonaista tärinäunta tietämättä palelenko vai olenko kuumissani. Yöllä ei enää tuntunut kuumeiselta, mutta mittari näytti yli 38 astetta kuitenkin. Näin käytin viimeiset omat lomapäiväni - lapsi tulee kotiin tänään. Tietysti olen ikävöinyt häntä, olisin vain halunnut viettää viikkoni jotenkin eri tavalla. Eri paikassa, ehkä, en täällä hiljaisessa huoneessani ensin krapulan, sitten kuumeen armoilla.

On asioita joita kaipaan parisuhteesta. Sairastaessa niistä päällimmäiseksi nousee hoivan kaipuu, se että joku huolehtii ja on, kun itse on hauras ja vapiseva ja houreiden kourissa. Mikään ei rauhoita tuskaista oloa niin kuin hellä niskahieronta sormenpäillä ja kevyt puhallus lämpötilanvaihteluista nihkeälle iholle. Niitä ei enää ole tarjolla. (Tosin kiltti ex minulla on, kävi apteekissa ja kaupassa puolestani, onneksi, sillä ilman banaaneja ja soijavanukkaita ja muita pehmeitä, lohdullisia ruokia ei kerta kaikkiaan voi sairastaa.)

Toinen, oikeastaan tärkein asia on iho. Voisin kai aivan hyvin elää erakkona lopun ikääni, mutta ihoon olen auttamatta koukussa. Tai oma ihoni on, jopa siinä määrin että pelkään sen jonain päivänä kuoriutuvan yltäni ja kietoutuvan ensimmäisen vastaantulijan ympärille. Iho on kaikkein suurin addiktioni, se menee jopa sanojen edelle. Voin unohtaa kaiken puhutun, mutta kosketuksia en unohda. (Toisaalta tuntoaistini ei enää ole entisellään, ihokaan ei enää tunnu niin. En tiedä turruinko tunteettomina loppuaikoina vai jo aiemmin, onko ihoni muuttunut vaativammaksi vai vain väsyneeksi. En tiedä, onko tuntumattomuus kroonista vai palaanko vielä ennalleni.)

Kolmas asia, jota kaipaan, liittyy sekin ihoon ja läsnäoloon. Viereen nukahtaminen on yleensä vaivalloista, mutta vierestä herääminen taivaallista, ainakin jos ei tarvitse lähteä minnekään. Pitkinä kiireettöminä aamuina hidasta silmien aukomista ja paljon unenlämpöistä ihoa, hetkittäistä torkahtelua ja koko ajan sen aistimista, että toinen on siinä eikä halua muualla ollakaan. Onnellisuus siitä, että herää juuri sen ihmisen vierestä, ei kenenkään toisen. Ei sellaisia aamuja enää ollut pitkään aikaan.

Neljäs asia, vieläkin kaukaisempi, oikeastaan niin kaukainen ettei sitä kunnolla muistakaan (vaikkei unohtaakaan voi): Se aika, kun ei vielä kunnolla tunneta eikä varsinaisesti olla pari, mutta yhteisiä tunteja on takana kymmeniä, puheen ja ihon tunteja, ja hiljaisuudenkin. Kun ollaan tukevasti ihastuttu jo, peruuttamattomasti, ja halutaan tietää toisesta kaikki mahdollinen. Se aika, kun mahassa vielä on perhosia, kun oma peilikuva toisen silmissä on kaunis ja ihmeellinen. Se aika, kun hullaantuminen alkaa muuttua rakastumiseksi ja varmuudeksi siitä ettei toinen lähde vaikka sille kertoisi mitä.

Viides asia saa vähän surulliseksi. Sitä pakahduttavaa yhteisyyden ja läheisyyden tunnetta, jonka lapsi toi tullessaan, en voi jakaa enää kenenkään kanssa. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että olen kerran sen saanut kokea. Tiedän ainakin, että osaan rakastaa.