Koska aurinkokin meni pilveen, ehdin vielä hetken istua tässä ja pohtia minua pitkään mietityttänyttä asiaa. Rakkaudesta, tai tunteista, tuntemisesta, on kyse taas kerran.
Olen kyseenalaistanut omaa tapaani rakastaa tai kuvitella rakastavani. Se ei ole koskaan ollut kovin todellista. Vilpittömintä rakkautta tunnen lastani kohtaan, silti osaan äitinäkin olla vaativa ja ilkeä. Häpeän sitä. Mutta rakkaus lapseen ei tunne kiintiöitä, se ei lopu, vaikka joskus ohenee hieman, niinä päivinä kun joutuu muutenkin venymään napsahdusrajoille asti ja laskemaan sormia, varpaita, lampaita ja sataan. Nykyään niitä päiviä on vähemmän, ei oikeastaan ollenkaan, mutta vaikka venyisin aamusta iltaan, rakastaisin lastani. Ehdoitta.
Kaikki muu on aina ollut ehdollistettua ja säännösteltyä. Rakastuminen on ollut vaatimus: Ole minulle hyvä, saa minut tuntemaan. Kaiken jälkeen jäljelle jää raivo, kun se ei menekään niin. En tullutkaan ehjäksi, en unohtanut itseäni, en muistanutkaan sinua. Et jäänytkään minuun. Enkä minäkään saanut sinua tuntemaan muuta kuin sitä samaa raivoa. Kumman "tahdon" oli vilpittömin? Kumman uhrautuminen puhtainta? Kumman itsekkyys oikeutetuinta? Milloin siitä tuli kilpailu?
Kaiken jälkeen tuntee itsensä petetyksi, vaikka lupaukset on annettu syyntakeettomassa tilassa, lumoutuneena nähdyksi tulemisesta. Rakastuminen on aina rakastumista omaan peilikuvaansa toisen sumentuneissa silmissä.
"Saa minut tuntemaan" on sanottava itselle, ei toiselle. Muuta avainta ei ole.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti