Kuinka paljon matalammaksi voi matalapaine painaa? Valtaosa pinta-alastani viistää jo maata tämän raskaan ilman alla, pian levähdän tienposkeen kubistisena muodostelmana ellen sitä ennen sula kiehuvaksi lätäköksi parkkipaikan asfalttiin. Alkuillan syitä ja seurauksia: viisi minuuttia auringonpalvontaa parvekkeella - kolmen tunnin päiväunet joilta ei olisi herännyt omasta aloitteestaan. Kaikki on painavaa.
Kirjastoon asti jaksoin iltapäivällä, mutta kirjakassi täyttyi lähinnä robotti- ja autoaihein. Uhmaikäisen perässä viilettäessäni ehdin napata hyllyistä itselleni Plathia, Yarin lyriikoita ja Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa, ja bonuksena vielä pari vanhaa Imagea. Velvollisuuslukemistakin pitäisi harjoittaa esseenkirjoitusmielessä, mutta en hektisen hyllyjenväliseikkailun aikana saanut edes kirjalistaa kaivettua laukustani. Huomenna uudestaan, tai ennen viikonloppua ainakin.
Kaipaan sosiaalista elämää. Päivät lähiössä ovat toki toiminnantäyteisiä, mutta puhuminen muutenkin kuin imperatiivein ja kieltolausein olisi varmaan virkistävää vaihtelua. En tunne täältä ketään - oikeastaan koko kaupungissa on jäljellä enää yksi ystävä jota voisin ajatella tapaavani. Ihmiset ovat muuttuneet liikaa, tai ehkä itse olen eri. Ei enää ole mitään sanottavaa vanhoille ystäville, kun väkinäisten lauseiden välissä roikkuu kaikki se mistä ei saa puhua. Tutustuminen on mahdotonta, epäilen motiiveja, kellään ei oikeasti ole syytä pitää minusta. En halua turhia tuttavia, osin siksi etten jaksa keskustella asioista jotka eivät kiinnosta minua, mutta myös siksi etten oikein hallitse rajanvetoa yleisen ja yksityisen puheen välillä. Lörpöttelen henkilökohtaisuuteni sujuvasti kenelle tahansa, joka vetelee oikeista naruista, ja juoruthan sikiävät sekunnin sadasosassa. En luota enää kehenkään. Vähiten itseeni.
Tänään on hankala olla, solmiudun ja vaikeudun ja jään odottamaan myrskyä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti