maku

Nukuin pitkään uneksien outoja unia. Sataa vähän väliä, eikä se haittaa ollenkaan. On kesä, ja niin kuin asiaan kuuluu, tällaisina päivinä istutaan parvekkeella lukemassa Olemisen sietämätöntä keveyttä maitokahvin ja tupakan maku suussa, sateen ja petunioiden tuoksussa. Niin oli jo vuonna 1994 kun luin kirjan ensimmäisen kerran, tietysti tajuamatta siitä juuri mitään. Teoksessa käsitelty ikuisen paluun teema vaikuttaa syvään: Palaan tämän tarinan ääreen aina uudelleen, se puhuttelee minua, mutta joka kerta eri tavalla. Painon ja keveyden suhde elämässäni on jatkuvassa muutostilassa, siksi kai astun kirjan maailmaan aina uudesta ovesta, huomaan ja ymmärrän eri asioita kuin aiemmin. Mutta sade, petuniat, maitokahvi, tupakka. Aina on jotain muuttumatonta.

Hain työhuoneelta maalaustelineen ja muita välineitä, nyt en voi enää pakoilla aloittamista. Ensi viikolla lapsi menee ehkä isänsä luo, saan tilaa ja rauhaa ja vapauden rytmittää olemiseni innostuksen ja työvireen mukaan eikä toisin päin. Tänään alkoi jo hahmottua jotain, lukiessani, olin jo unohtanut että lukeminen voi saada näkemäänkin. Mitä kaikkea olenkaan mahtanut unohtaa näinä vuosina? Mistä kaikesta olin jo luopunut? On ollut vaikeaa ymmärtää mennyttä nyt, sitä miten olin aikani rimpuiltuani valmis jättämään koko todellisen minäni vain löytääkseni paikkani, paikan joka ei edes ollut minun. Hulluutta sellainen on, teeskentely ja tukahtuminen ja sen vaatiminen toiseltakin. Uskaltaisinpa vannoa, ettei enää koskaan.

En vanno. Ikuinen paluu on avoin kaikkiin suuntiin. Nyt se on tuonut minut tähän, mutta mistä tiedän minne pelkoni minut vielä johdattaa?