kehää pitkin

Vanhojen päiväkirjojen maailma alkaa murtautua jo uniinkin. Viime yönä uneksin kahdesta minut aikoinaan torjuneesta miehestä, joihin olin rakastunut pitkään ja vimmaisesti, ja olisin varmaan vieläkin jos he vain kuuluisivat elämääni. Unet olivat tiheitä ja intensiivisiä, leikkiä ja kiusoittelua ja lopulta sen tajuamista ettei mitään tulisi tapahtumaan. Heräsin kummalliseen oloon, melkein itketti.

Jatkoin yöllä entisten elämien halki rämpimistä. Luin muistikirjaani kuuden vuoden takaa, lauseet olivat jo parempia (vaikka selvästi Saarikoski-vaikutteisia) ja teoria irrotettu käytännöstä. Missähän vaiheessa jakauduin kahdeksi? Osa minusta haluaa uskoa rakkauteen ja pyyteettömyyteen ja siihen että onni on mahdollista minullekin ja minun kauttani muille, osa taas tuijottaa peiliin ja näkee todellisuuden. Ja tekee päinvastoin kuin pitäisi, ja päätyy vuosien kuluttua ajattelemaan samoja ajatuksia joita ajatteli ennen turhien yritysten ja itsepetoksen aikaa:

Kysyin kauan sitten, mutta minulle ei vastattu. Kieli on vaikea, vaikeampi kättä. Puhuisin kosketuksin, jos niillä olisi arvoa, mutta ei välitä hyväilyistäni pöytä, ei kynä, ei lusikka. Ei ole mitä koskettaa, ja oma iho palaa peiton alla. Valvon yön ja sulan poimuihin, tähdet liukenevat katossa aamun käsiin. Minua sohitaan logiikan kaksiteräisellä miekalla, yksi sivallus ja olen alaston; toinen - olen elossa. Pelottavaa olla niin itsestäänselvä ja tulkittavissa, piiloni olivatkin huonoja, niin kuin lapsen joka laittaa silmät kiinni ettei häntä nähtäisi. Yksikään yö ei ole edistystä, päivät ovat vain täytettä, minulla on liikaa tilaa.

Haluan elää sen päivän kun voin todeta sanoneeni kaiken minkä tahdoin sanoa, suupieleni ovat ivallisesti kun kirjoitan tätä, tiedän etten pysty, se siitä, vai ei? Huomenna voi olla huono päivä, päivät ovat vain päiviä ja sellaisina turhia.

- - Minun kirjaimeni eivät tanssi, ne menevät kuin mato.

- - Minä en halua elää tässä maailmassa. Haluan elää siinä maailmassa, jonka tunnen, niiden ihmisten kanssa jotka tunnen ja joita rakastan. Ja se maailma on enää vain paperilla, se on kansien välissä enkä minä pääse koskaan kansien väliin. - - Rakastan vain kuolleita ja kaukaisia, ja kun en usko rakkauteen, on hyvä näin: rakkauteni on puhdasta itsekkyyttä ja narsismia. Haluaisin oppia rakastamaan kaikkia ihmisiä. Vaihtoehto on viha. (Maaliskuu 1999)


Voikohan eksistentialismista parantua? Onko itsekkyys kroonista? Jos tuskaa ei voi poistaa, onko parempi lievittää sitä niin että sen kanssa voi elää vai lisätä sitä kunnes se käy niin sietämättömäksi että jonkin on muututtava?

Olen joskus miettinyt, millainen mielenlaatuni olisi jos en olisi koskaan eksynyt kuohuttavien taide-elämysten vaikutuspiiriin. Jos olisin aina kuunnellut vain hyväntuulista kesämusiikkia ja katsellut elokuvia onnellisin lopuin? Jos olisin kasvanut aina hymyilevien ihmisten joukossa, ollut aurinkoa ja vailla kaipuuta varjoihin? Tiedän jo että musiikki vaikuttaa mielialaani kuten valo tai valottomuus, kuten taivaan avoimuus tai harmaus, kuten tila tai ahtaus. Tuliko minusta tällainen, koska kuuntelin vääriä levyjä, vai johdattiko synnynnäisesti kiero mieleni minut melankolisen musiikin pariin?

Lapsi heräsi, on mentävä, mutta tänään palaan kirjoittamaan vielä häpeästä, jota näköjään minun lisäkseni on pohtinut myös Illuusia. Häpeä on ehtymätön tuhon lähde. Tunnen sen niin hyvin..