Tänään nukuin pitkään, herättyäni join teetä ja siivosin asunnon, ja illansuussa kävelin kaupunkiin kuunnellen musiikkia raivostuttavan epäkäytännöllisistä kolmen euron nappikuulokkeistani. Kävin entisen mieheni luona, hakemassa rahaa tietysti, sitähän me ahneet ex-vaimot teemme, ja totesin ettei mies todellakaan ollut viettänyt siivouspäivää - ilmeisesti kertaakaan sen jälkeen kun minä muutin pois. (Siitä on tänään kulunut tasan kuukausi. Uusiosinkkuuntunut mies saa kuukaudessa muutettua kaksion kaatopaikaksi.) Poistuin paikalta saman tien ja livahdin torin kautta rantaan mansikoita ja herneitä eväinäni.
Makasin nurmikolla tunnin ja palasin kaupunkiin. Kaupassa haahuilin koreineni varmasti kolme varttia, mikään ei tuntunut ostamisen arvoiselta mutta rahaa meni silti liikaa. Ex kyyditsi minut takaisin lähiöön, autossa puhuin taukoamatta mm. siitä miten tylsää elämäni on ja miten hienoa kuitenkin, kun saa kuunnella mitä tahtoo, jopa Ultra Brata ja Don Huonoja jos suinkin siltä tuntuu. Olimme musiikkiasiasta samaa mieltä - ex on oikein tyytyväinen kun en enää tahdo kuunnella mielitekomusiikkiani hänen stereoistaan, minä taas olen onnellinen siitä ettei kukaan hyökkää kotiini ja tunge soittimeen jotain tappojunkkaa jollaista mielestäni voi kuunnella ainoastaan epäilyttävissä (joskin kiehtovissa) olosuhteissa ja -tiloissa, ei -huoneissa, ainakaan arki-iltoina.
Olen viime aikoina alkanut uskoa, ettei ihmisten yleensäkään pitäisi muuttaa yhteen. Moni parisuhde pelastuisi sillä että olisi kaksi asuntoa - yksi sukkamytyille, pleikkaripeleille ja jääkaappiin homehtuvalle tuoremehunjämälle, toinen taide-elokuville, leivänmuruttomille pöytätasoille ja oikeille paikoilleen palautuville esineille. Yhteisestä kodista tulee helposti paikka jossa toinen aina tuntee olonsa vähän vieraaksi ja ylimääräiseksi, ei-kotoisaksi.
- - -
Ajatus katkeilee taas, melankolia vie mukanaan. Luovutan. Jos vaikka nukkumaan jaksaisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti