pinnallisuuksia

Seuraavan kerran kun alan sekoilla, laittakaa minulle luistimet jalkaan ja tyrkätkää matkaan. Mikään ei tee yhtä hyvää kuin hikoilu. Luistellessa alkaa aina hymyilyttää, jostain syystä parin kilometrin jälkeen antaa itselleen anteeksi kaiken mahdollisen - mitä väliä millään, tärkeintä on liike. 27 kilometriä ja olo oli aivan uusi, kaunis jopa, vaikka naama punoitti ja tukka sojotti joka taholle.

Olen alkanut pitää kasvoistani enemmän kuin aiemmin - ehkä niinkin paljon etten vaihtaisi niitä toisiin vaikka tulisi tilaisuus. En ole mikään kaunokainen, ennemminkin sillä lailla omituisen näköinen, että jotkut pitävät rumana ja toiset hurmaantuvat. (Useimpien mielestä kai näytän ärsyttävältä, eikä se enää nykyään haittaa, ärsyttäminen on kuin onkin viihdyttävää ja antaa vallantunteita.) Nuorempana olisin halunnut olla soma prinsessa, nykerönenäinen ja suurisilmäinen, kissanpentuilmeinen. En ollut. Tuskin edes olen kaunistunut vanhetessani, makuni on vain muuttunut.

Olen yllättäen yksin kotona, lapsi lähti mummolaan pariksi yöksi. Tällainen äkillinen tilaisuus olla itsekseen hämmentää, en osaa tehdä mitään hyödyllistä. Katsoin lähes itkettävän upean elokuvan ja kirjoitin metreittäin sekavia sanoja vastaukseksi vähintään yhtä vuolaaseen sähköpostiviestiin. Päivemmällä luin vanhoja päiväkirjojani, kymmenen vuoden takaisia, nolostuttavia vilpittömyydessään ja kirjallisessa laaduttomuudessaan. Kirjoituksista näki suoraan, mitä viimeksi oli tullut luettua - Sinä&Minää vai Häräntappoasetta, Liksomia vai Janssonia. Pahinta silti ei ollut tekstin heikkous vaan se, että oivalsin äkkiä olevani pohjimmiltani se sama typerä teini edelleen. Olen ehkä oppinut tutkimaan tunteitani ja ajatuksiani hieman useammasta näkökulmasta ja ilmaisemaan itseäni täsmällisemmin (ja toivottavasti muutenkin kaikin tavoin kauniimmin, sujuvammin ja siten ettei näitä lauseita tarvitsisi kymmenen vuoden kuluttua hävetä ihan niin kamalan paljon), mutta ne tuntemukset itsessään eivät ole muuttuneet. Toisaalta viimeksi henkinen ikä -testi antoi tulokseksi 17 vuotta, joten ei kai tämän pitäisi mikään yllätys olla. Silti, kai sitä mielellään kokisi kasvaneensa ihmisenä edes hiukan.

Ei mahdu päähän yhtenäisiä kokonaisuuksia tänään. Olen vieläkin kuunnellut Davea. Pieni ja hento ote on jotain niin kaunista että herpaannun, ja sen on soitava monta kertaa päivässä. Ehkä vielä kerran ennen unta.