kipupistekirjoitusta

Olen ajatellut tänään vain vähän, enkä edes kovin intensiivisesti.

Maailmani on melko outo. Tarkoitan myös maailmaa pääni ulkopuolella. Tosin aina en voi olla varma kummasta on kyse, siitä todellisuudesta ulkona minusta vai sisäisestä surreaalimaailmastani, jossa lauseet ilmestyvät tyhjästä mutta väärään aikaan. Sitä oudommalta tuntuu kun vaaditaan puhumaan ilman näppäimistön ja kymmenen minuutin lauseenmuodostusajan tukea. En ole instant-ihminen, en toimi reaaliajassa, liikun kaduilla huojuvana molekyylivyörynä ja pysyn vaivoin kasassa. Tilanteisiin reagoiminen on mahdotonta. Joihinkin tilanteisiin ei voi reagoida edes seuraavana päivänä, edes koskaan.

En ole kovin fyysinen olento. Siitä todistaa jo taipumukseni kolhia hartioitani ovenpieliin, varpaitani tuolinjalkoihin ja kyynärpäitäni kaapinoviin. Ihan kuin en tajuaisi olevani olemassa myös pääni ulkopuolella. Olen yliaktiivinen havaintokeskus josta roikkuu holtittomia, mustelmaisia raajoja. Jotkut sanovat kömpelöksi, ja voi kai sen niinkin ilmaista.

Mielelläni on ehkä jonkinlainen yhteys sieluuni, ruumiini taas tuntuu olevan irrallaan kummastakin. Kosketukset eivät yllä ruumiista edemmäs, sielu ei liikahda, mieli tarkkailee ja analysoi, lakkaamatta. Mieli tietää, että julmimmat kädet hyväilevät hellimmin. Sielu ei tiedä mitään, se nukkuu. Ruumis ei välitä, sille on ihan sama, se ei nosta ihokarvoja pystyyn kosketuksen odotuksesta.

Tänään iho tuoksuu auringolle ja blues keinuttaa lanteita.