En ole kai kovinkaan monta kertaa elämässäni nähnyt niin ahdistavia unia kuin olen nyt nähnyt kahtena yönä peräkkäin. Unien toisena keskushahmona oli molemmilla kerroilla sama henkilö, eräs josta en osaa sanoa mikä hän minulle on. Meidän välisemme suhde ei ole määriteltävissä millään tunnetuilla termeillä, tai ehkä jonkinlainen diagnoosi olisi korkeintaan mahdollinen. Sanoista on pitkälti kyse kai, aina on kyse sanoista, tavalla tai toisella.
Aioin kirjoittaa uneni kokonaisuudessaan tänne, mutta ne olivat liian karmeita ja henkilökohtaisia. Visuaalisia myös, ja tulvillaan hauskoja yksityiskohtia, mutta hirvittäviä kaiken kaikkiaan. Toisen unen lopussa minut johdatettiin ansaan: nousin kapenevia portaita ihmismassan mukana, mutta portaiden yläpäässä oli jäljellä ainoastaan minä ja muutamia pikkutyttöjä. Pieneltä ylätasanteelta ei ollut muuta tietä pois kuin kolme puista luukkua, joista kulkemalla joutuisi varmaan kuolemaan. Kääntyessäni katsomaan taakseni näin kahden sotilaan seisovan tytöistä pienimpien vieressä, ja kun käänsin selkäni heille hetkeksi, he katosivat. Jäin kahden muun tytön kanssa tutkimaan pakomahdollisuuksia, mutta niitä ei ollut, oli vain ansoja. Koko torni oli jonkinlainen keskitysleiri, ja mitä ylemmäs oli kiivennyt, sitä kamalampi kuolema olisi edessä. En ehtinyt päättää mitä tekisin - heräsin massiiviseen päänsärkyyn joka meni ohi vasta loppuillasta. Kauhea uni. Kauhea päivä.
Pitäisi mennä nukkumaan, mutta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti