Olin ulkona päivällä, ja hämmästyin siitä että siellä vieläkin oli kesä. Jotenkin kuvittelin syksyn tulleen kun kaikki siitä puhuvat, haaveilevat teenjuonnista iltaisin ja villatakeista, kynttilänvalosta ja käpertymisestä ja siitä että saa vetäytyä kotiin ja olla. En ymmärrä oikeastaan, mutta minun kesäni ei olekaan ollut suorittamista. Käytännössä olen ollut lomalla neljä kuukautta tekemättä mitään, koko pitkän kevään ja kesän, ja minulle syksyn saapuminen tarkoittaa suorituspaineita, päätösten tekoa ja pakottautumista, kauhua siitä että vihdoinkin joutuu myöntämään itselleen ettei pystykään. En halua syksyn tulevan, tänä vuonna se ei ole lohdullinen ja suojeleva, pelottava vain. Ei pitäisi pelätä näin, mutta olen avuton.
En nuku vielä vaikka kello on paljon, aamulla on herättävä aikaisin, noustava junaan ja tarjoiltava lapselle kesäinen Helsinki sellaisena kuin sen itse joskus koin, kaikki äänet ja maut ja tuoksut, ja merituuli hiuksissa.
Viime yönä unessani oli käärme, mutta se oli vain rantakäärme - iso tosin, valtava, ja sen niskalaikut välkkyivät kullankeltaisina kuin hätävalot, mutta vaaraton se oli joka tapauksessa. Vai oliko? Ehkä se oli naamioitunut. Ei niistä tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti