Minulla on uusi nojatuoli tässä tietokoneeni edessä. Ei tarvitse enää istua lattialla, ja ikkunasta näkee kaistaleen maailmaa - askeettisia 1970-lukulaisia tiilitaloja, puita, sateen. Keskellä kaikkea tuota seisoo korkea mänty, ryhdikkäänä ja varmana. Pidän männyistä, niissä on jotain karua ja ikuista, ne ovat sielultaan enemmän sukua kiville kuin lehtipuille.
Lempipuuni on silti vaahtera. Tammikin on hieno, ja kukkiva kirsikkapuu. Oikeastaan pidän kaikista puista, paitsi haavasta ja lepästä, ne ovat jotenkin epäilyttäviä luonteeltaan. Puut inspiroivat minua, varsinkin harmaan marraskuun usvassa, muutamaa hetkeä ennen kuin ensilumi peittää pakenevan syksyn jäljet näkyvistä. Alastomia oksiaan ojentelevissa puissa on jotain riipaisevaa. Sellainen lohduton kauneus kutsuu puoleensa, astelemaan sumun sisään taakseen vilkuilematta. Katoamaan.
Mutta nyt ei ole marraskuu. Auringonpaisteessa on vielä lämmin, mutta vilu hiipii iholle heti kun varjot pitenevät. Sade ei enää herätä eloon, se on muuttunut määrätietoiseksi tuhon välineeksi, sormenpäistä konekivääriksi. Ensin se helli ja sammutti janon, virkisti ja sai kesän kukoistamaan, mutta nyt sen ote on toinen, se hukuttaa kesän ja huuhtoo pois. Värit alkavat käydä väsyneiksi ja hysteerisiksi kuin laskuhumala. Yöllä huoneet ovat pimeitä jo.
Mutta auringonpaisteessa on vielä lämmin.
Minulla on ollut hienojakin oloja tänään, vaikka päivä menikin enimmäkseen ohi. Luin viime yönä loppuun Kirjoituksia kellarista. Hätkähdyttävä kirja, ja jotenkin niin tuttu, vilkaisu pimeään peiliin. Tänään kävin kirjastossa lainaamassa buddhalaisuutta ja taolaisuutta käsitteleviä teoksia, ja vähän Jungia. Rakastan Jungia. Oikeastaan rakastan tänään aika monia, niin käy usein luettuani oikeanlaisen kirjan: muistan ketkä maailmassa ovat minun ihmisiäni ja olen onnellinen siitä että he ovat. Siksi otsikko.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti