leikisti

En itke, sanoin vasta, ja kuitenkin tänään kadulla vastaantulijat katselivat hullua kyynelehtivää pyöräilijää. En tiedä mistä lähteestä ne pisarat olivat peräisin, jokin vain tuntui niin, eikä surumieli ollut sillä hetkellä nautinto niin kuin se nyt taas on. Mutta terveydeksihän itku on, se kertoo jonkin vielä liikkuvan alla kaiken sen eleettömyyden. Se olikin ensimmäinen itku kesäkuun jälkeen, eikä edes johtunut menneestä vaan tulevasta. Ja kuka käski kuunnella taas vääriä levyjä?

Minun piti eräänä päivänä sanoa jotain Jumalasta, ja samana päivänä Lila oli kosketellut aihetta omassa blogissaan. Hän pohti, onko uskonto bloggaajille tabu, jotain liian henkilökohtaista ja intiimiä, kun siitä juuri kukaan ei tunnu kirjoittavan. Omasta puolestani sanon, ettei. Helppo sanoa kai kun en ole koskaan uskonut jumaluuksiin, minkäänlaisiin. Olen aina ollut ylpeä siitä etten ole huijattavissa muinaisten legendojen alamaisuuteen, noudattamaan julmien jumalien mielivaltaisia sääntöjä, mutta nyttemmin suhtautumiseni on muuttunut hieman. En tiedä, olenko sittenkään niin fiksu. Ehkä olisin onnellisempi jos uskoisin? Ehkä en olekaan tarpeeksi viisas ja näkevä ja varsinkaan väkevä raivatakseni omat polkuni halki maailman tiheikköjen?

Olen hyväksynyt ajatuksen Jumalasta, mutta ainoastaan eräänlaisena lyyrisenä ulottuvuutena ihmiskuvassani. Rakastan mytologiaa (vaikka tunnenkin sitä huonosti), ja leikittelen mielelläni arkkityypeillä, jollaisena näen Jumalankin. En hetkeäkään usko fyysisen Jumalan olemassaoloon, luomiskertomukseen ja kaikkeen siihen. Uskon Jumalaan ihmisen selityksenä olemassaololleen - ja toisinpäin. Ajattelen mielelläni, että ihmiset ovat Jumalan alter egoja, naamioleikki jossa Hän itse näyttelee kaikki roolit. Improvisoiden, huvitellen, kyllästyen. Kokeillen, mitä tapahtuu. Ei pahantahtoisesti, vaan kokonaan eläytyen, etsien itseään jokaisesta luomuksestaan. Luonnostellen omaa kuvaansa, joka ei koskaan voi tulla täydelliseksi koska me olemme epätäydellisiä. Jos Jumala saisi kuvansa valmiiksi, Hän tuhoutuisi, niin kuin ihminenkin täydellistyy vasta kuollessaan.

Maailman uskonnoista buddhalaisuus viehättää minua eniten kaikessa viisaudessaan. Fanitan Buddhaa, mutta en tunne hänen tietään tarpeeksi hyvin astuakseni sille. Aion ottaa selvää, ja jos tuntuu siltä, seuraan opasteita. Mieleni on avoin. Ateismini on vaihtunut uteliaisuuteen, se olkoon kasvun merkki eikä taantumisen (niin kuin nuorempana olisin ajatellut). Ehkä kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia, jos mieli on vilpitön. Mutta onko se?