ohi

Makasin illalla sängylläni päiväpeiton päällä ja annoin musiikin viedä. Jouduin ihmeelliseen tilaan unen, valveen ja unohdetun välillä, paikkaan jossa kaikki menneinä syksyinä koetut tunteet huuhtoivat ylitseni melkein psykedeelisen voimakkaina. Vain syksy pystyy tähän, syksy ja musiikki. Kesäheilat ovat jääneet, kepeä lanteenkeinautus vaihtunut lohduttomiin säveliin ja murheessa velloviin lyriikoihin. Se kuuluu asiaan, se on parasta syksyssä. Pimeys, sade, kynttilänvalo. Tai avara, kirkkaan sininen taivas, värikkäät lehdet ja kirpeä, puhdas ilma.

Pahinta syksyssä on harmaa taivas. Harmaus on pahinta elämässäkin, niin painavaa ettei se harteillaan voi kulkea pystypäin. Se valuu alas taivaalta ja kietoo massansa ympärilleni, sitoo kädet ja jalat ja mielen, pysäyttää liikkeen, tukahduttaa sielunkin. Harmaus on ei-mitään, ei-valoa, ei-pimeyttä, ei-olemista. Se asettuu valon ja pimeän väliin ja jää olemaan, venyy ja laajenee ja tihkuu apatiaa. Jo siitä kirjoittaminen saa masentumaan, käsi herpaantuu ja vetäytyy pois näppäimistöltä, hapuilee voimattomana tavoittamattomia sanoja.

Olen ollut sairaana taas, siksi hiljaisuus. Kesä on nyt ohi ja arki alkaa, enkä tiedä millaiseksi elämäni seuraavien kuukausien aikana muodostuu. Tunnen jonkinlaista pelkoa kai, tai ehkä olen vain väsynyt. Aina vain väsynyt.