rajattu tila

Yhtäkkiä olen aika sanaton. Epäilen välillä, että ero alkaa vihdoinkin tuntua, että olen masentunut. Että pitäisi tehdä jotain, uskoutua tai hakeutua tai tukeutua, luoda yhteys ja pitää sitä yllä, jaksaa kiinnostua ja kiinnostaa, kuulla puhetta monesta suusta yhtaikaa ja osallistua. Mutta juuri siihen ei ehkä ole voimia. Hapuilen, kiinni en saa. Katkeilen ja unohdun, aamuyöstä havahdun tajuamaan etten taida herätä ajoissa tänäänkään. Elän eristäytynyttä puolielämää niin syvällä ettei ainutkaan väre yllä pintaan asti.

Minua sanotaan synkkämieliseksi, mutta se on vain yksi tapa olla minä. Ei se ole rooli, se on väylä, niin kuin kaikki todelliset ominaisuudet ovat. Kaikki itsessäni hyvänä kokemani kytkeytyy melankoliaan. Yö on kaunis ja henkilökohtainen tila, yksityisalue jonka pimeys rajaa. Päivällä kaikki on julkista ja näkyvissä, valoisa mieli on jokaiselle avoin. Se on suloista ja ihailtavaa, mutta minua viehättää enemmän yön intiimiys, tumman mielen hämärästi valaistut huoneet joihin kutsutaan harvat ja valitut. Kaltaiset.

En edelleenkään sure eroa sinänsä, enkä kaipaa eksääni. En nähnyt koko ihmisen sielusta vilaustakaan yhteisinä vuosinamme, mielemmekin majailivat eri kerroksissa kai. Lopulta ainoa yhteisyys perustui kehojen läsnäoloon samassa tilassa. Toivon ihan tosissani, että hän löytää vielä jonkun avaamaan ne solmut joihin minä sotkeuduin ja uuvuin; toivon jonkun löytävän väylän hänen sieluunsa.

En sure eroa miehestä joka ei ollutkaan se jona hänet halusin nähdä. En kaipaa hänen käsiään vaan käsiä yleensä, en hänen sanojaan vaan kaikkia sanoja.

Huomenna on sunnuntai ja rauha puutarhassa. On mentävä ulos, vien itseni kävelylle yöllä, jollei kukaan muu sitä tee.