En viitsi sanoa paljon, toistaisin vain samaa. Kaipaan siihen todellisuuteen jossa sieluni oli marimekkoyöpaitainen ja hyppeli elokuun auringon lämmittämillä kallioilla pehmeänä ja nauravaisena. En vain tiedä kuinka todellinen todellisuus se oikeasti oli. Kuva värittyy niin lempein sävyin vuosien mittaan.
Aion kuitenkin ryhdistäytyä. Jos mielestäni ei ole mihinkään ja sielukin vain lilluu nostalgiassa, voin kai vaatia edes ruumiiltani jotain?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti