Tekee mieli yökahvia, mutta se olisi silkkaa hulluutta eikä kuitenkaan maistuisi oikealta. Oikea yökahvi nautitaan kesällä, ulkona, laskuhumalassa, kädet väsymyksestä vavahdellen. Minulla on niin ikävä kesää, se puskee kuuran läpi ja kiemurtelee kevyenä tuoksuna niihin hetkiin jolloin kaikki muu on pysähdyksissä ja mieli vaeltaa missä mielii. En tiedä uskoako kesään edes enää. Viime kesä tuntuu pahviselta, niin kauan siitä on.
Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan uusi levy on pelottavan hyvä. Tajusin sen vasta äsken kun oli kunnolla aikaa kuunnella se kokonaan. Yleensä Kauko on kesämiehiäni, mutta tämä ei ole mikään kesälevy. (Ehkä, ehkä se voisi sopia elokuun öihin.. mutta ehkä sittenkään ei. Tai ehkä kesä tosiaan on liian kaukana.)
Kävin tänään ammatinvalintapsykologilla. En koe ainakaan vielä hyötyneeni, mutta tämä olikin vasta ensimmäinen käynti. En oikeastaan tiedä miksi menen sinne kuulemaan asioita jotka jo tiedän. Testien tulokset ovat olleet samoja viimeiset kymmenen vuotta. Miksi en ole vieläkään matkalla oikeaan suuntaan?
tiistaina, helmikuuta 26, 2008
notkahdus
En koskaan nuku selälläni paitsi vahingossa, ja siihen on syynsä. Jos sattumalta nukahdankin, herään tavallisesti hetken kuluttua tukehtumisen tunteeseen. Toisinaan en herää vaan näen painajaisia koko yön. Nämä painajaiset ovat aivan omaa luokkaansa, tulvillaan viekkaasti hymyilevää levotonta uhkaa, riemunkirjavaa kaaosta ja räikeää kauhua. Niistä herää hikisenä ja henkeään haukkoen, eikä seuraavana päivänä tunne oloaan lainkaan levänneeksi.
Viimeöinen uni oli hirveimpiä koskaan. Minulla oli suhde vieraaseen mieheen, mikä sinänsä ei vielä ollut kamalaa, vaikka tunsinkin tukahduttavaa syyllisyyttä harhapoluille joutumisestani. Pahinta oli se, että en pystynyt muistamaan, miten olin hänet luokseni pyytänyt. En kyennyt mitenkään palauttamaan mieleen tapaamistamme ja siihen johtaneita seikkoja, enkä tiennyt mitä ensikohtaamisen jälkeen oli tapahtunut. Tiesin vain, että olin sotkenut asiani pahemman kerran. Lopulta ajoin hänet pois, niin luulin, panin päähäni mustan huivin ja tanssin villisti laulaen samalla kimeällä äänellä nuotin vierestä kaameaa laulua jossa puhuttiin jotain sielusta, en muista tarkalleen. Yhtäkkiä tajusin, että mies oli kylpyhuoneessani, istui ammeessa, eikä ollut ollenkaan lähtenyt. Häpeä rysähti niskaani kuin raivo, yhtä tuhoisin seurauksin. Oivalsin tulleeni hulluksi! Tajusin tehneeni asioita joista en muistanut mitään, en yhtään mitään, ja että olin koko ajan kuvitellut toisenlaisen elämän. Olin käyttänyt sijaismuistia omani sijaan. Mikään ei ollutkaan niin kuin olin olettanut!
En ole ehkä koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa kuin tuo tunne. Mihin voi luottaa, jos omaan mieleensä ei voi? Vapisin kauhusta, mutta toisaalta hulluus vapautti tavallaan hieman. Kiipesin ammeeseen punainen mekko ylläni ja mustat sukkahousut jalassani, käperryin alastoman miehen kylkeen ja kerroin hänelle, että en ole ollut täysissä järjissäni ties kuinka pitkään aikaan. Hän hymyili sen näköisenä, että oli kyllä tiennyt sen jo.
Seuraavaksi kuljin huoneissa, huoneet olivat täynnä ihmisiä jotka eivät pitäneet minusta, astuin heidän ohitseen, kiersin taloa. Tulin lopulta isoon, lähes tyhjään saliin, jossa paras ystäväni istui lattialla Regina Spektorin kanssa. Ohitin ystäväni kopeasti ja liimauduin Reginan kylkeen. Hän ei ollut kovinkaan innostunut minusta, ennen kuin kaivoin esiin muistikirjani, jonne olin taiteillut eräänlaisen värikkään lautapelin, jonka teema oli jotain tyyliin "miten pilasin elämäni". Yhden ruudun aiheena oli juuri Regina Spektor. Näytin sen hänelle, ja hän innostui siinä määrin että vaihtoi kitaraani hopeiset kielet ja viritti sen. Myöhemmin hän tuli vielä oven taakse ja toi minulle Regina Spektor -logolla koristeltuja arpakuutioita ja plektroja; vihreitä ja sinisiä ja pinkkejä. Olin pökertyä ihastuksesta. Mutta sitten aloin selittää Reginalle, kuinka olen itse asiassa tullut hulluksi ja tärvännyt kaiken. Ja sitten nolostuin ja poistuin tilanteesta. Ja heräsin, hikeä valuen. Kaikkia jäseniä särki. Oli vielä yö.
Tiedän nähneeni unta, sillä minulla ei ole kylpyammetta eikä kitaraa.
Viimeöinen uni oli hirveimpiä koskaan. Minulla oli suhde vieraaseen mieheen, mikä sinänsä ei vielä ollut kamalaa, vaikka tunsinkin tukahduttavaa syyllisyyttä harhapoluille joutumisestani. Pahinta oli se, että en pystynyt muistamaan, miten olin hänet luokseni pyytänyt. En kyennyt mitenkään palauttamaan mieleen tapaamistamme ja siihen johtaneita seikkoja, enkä tiennyt mitä ensikohtaamisen jälkeen oli tapahtunut. Tiesin vain, että olin sotkenut asiani pahemman kerran. Lopulta ajoin hänet pois, niin luulin, panin päähäni mustan huivin ja tanssin villisti laulaen samalla kimeällä äänellä nuotin vierestä kaameaa laulua jossa puhuttiin jotain sielusta, en muista tarkalleen. Yhtäkkiä tajusin, että mies oli kylpyhuoneessani, istui ammeessa, eikä ollut ollenkaan lähtenyt. Häpeä rysähti niskaani kuin raivo, yhtä tuhoisin seurauksin. Oivalsin tulleeni hulluksi! Tajusin tehneeni asioita joista en muistanut mitään, en yhtään mitään, ja että olin koko ajan kuvitellut toisenlaisen elämän. Olin käyttänyt sijaismuistia omani sijaan. Mikään ei ollutkaan niin kuin olin olettanut!
En ole ehkä koskaan kokenut mitään yhtä pelottavaa kuin tuo tunne. Mihin voi luottaa, jos omaan mieleensä ei voi? Vapisin kauhusta, mutta toisaalta hulluus vapautti tavallaan hieman. Kiipesin ammeeseen punainen mekko ylläni ja mustat sukkahousut jalassani, käperryin alastoman miehen kylkeen ja kerroin hänelle, että en ole ollut täysissä järjissäni ties kuinka pitkään aikaan. Hän hymyili sen näköisenä, että oli kyllä tiennyt sen jo.
Seuraavaksi kuljin huoneissa, huoneet olivat täynnä ihmisiä jotka eivät pitäneet minusta, astuin heidän ohitseen, kiersin taloa. Tulin lopulta isoon, lähes tyhjään saliin, jossa paras ystäväni istui lattialla Regina Spektorin kanssa. Ohitin ystäväni kopeasti ja liimauduin Reginan kylkeen. Hän ei ollut kovinkaan innostunut minusta, ennen kuin kaivoin esiin muistikirjani, jonne olin taiteillut eräänlaisen värikkään lautapelin, jonka teema oli jotain tyyliin "miten pilasin elämäni". Yhden ruudun aiheena oli juuri Regina Spektor. Näytin sen hänelle, ja hän innostui siinä määrin että vaihtoi kitaraani hopeiset kielet ja viritti sen. Myöhemmin hän tuli vielä oven taakse ja toi minulle Regina Spektor -logolla koristeltuja arpakuutioita ja plektroja; vihreitä ja sinisiä ja pinkkejä. Olin pökertyä ihastuksesta. Mutta sitten aloin selittää Reginalle, kuinka olen itse asiassa tullut hulluksi ja tärvännyt kaiken. Ja sitten nolostuin ja poistuin tilanteesta. Ja heräsin, hikeä valuen. Kaikkia jäseniä särki. Oli vielä yö.
Tiedän nähneeni unta, sillä minulla ei ole kylpyammetta eikä kitaraa.
välitilataidetta
Tiedän, ettei pitäisi nukahtaa sohvalle iltaseitsemältä, mutta minkäs sille mahtaa. Olen unirytmitajuton. Ja valitettavan hereillä siis. Istun sohvalla ja vääntelen sanoja päässäni. Mietin psykologista silmätulehdusta ja sitä, mitä tapahtuu kun ajan hermo romahtaa. Katselen maalauksia, jotka ovat parhaimmillaan hämärässä, ihan niin kuin elämäkin. Juon holtittoman paljon teetä.
Viikonloput ovat hienoja ja aivan liian lyhyitä. En käy nykyään missään, korkeintaan lähijunailen istumaan jonkun lattialle viinilasi kädessäni. Tai siis, sehän on lähes parasta mitä voi tehdä! Mutta aina tulee maanantai.
Nouseva teema näinä aikoina on miksi kaikki jää aina kesken, ja mistä lähtien? On mahdollista, että joudun pitkälle aikamatkalle. Vaikka mieluiten kai jäisin hömelönä nököttämään tähän, kahden unen väliin.
Olisi paljon sanottavaa monelle, mutta en jaksa. Joillekin tuli jo sanottua ja joillekin ei uskalla. Menen kuitenkin etsimään unta. Uni on lähinnä muuta kuin sanoja. Joskus sanoista ei enää ole.
Viikonloput ovat hienoja ja aivan liian lyhyitä. En käy nykyään missään, korkeintaan lähijunailen istumaan jonkun lattialle viinilasi kädessäni. Tai siis, sehän on lähes parasta mitä voi tehdä! Mutta aina tulee maanantai.
Nouseva teema näinä aikoina on miksi kaikki jää aina kesken, ja mistä lähtien? On mahdollista, että joudun pitkälle aikamatkalle. Vaikka mieluiten kai jäisin hömelönä nököttämään tähän, kahden unen väliin.
Olisi paljon sanottavaa monelle, mutta en jaksa. Joillekin tuli jo sanottua ja joillekin ei uskalla. Menen kuitenkin etsimään unta. Uni on lähinnä muuta kuin sanoja. Joskus sanoista ei enää ole.
sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008
haastetta
Lilith oli heittänyt haasteen, joten kokeillaanpa.
1) Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla.
1. Perhe
Ei kovin paljon käsitelty teema blogissani. Tässä kirjoituksessa kuitenkin siivu perhe-elämää parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Myös lisääntymisaihetta käsitellään ohimennen.
2. Ystävyys
Minusta tuntuu, että ystävyys on hyvin usein juuri tätä: turvapaikan tarjoamista. Ja koska sitä ei tehdä velvollisuudesta vaan rakkaudesta, yhteinen maailmalta piileskely on pohjimmiltaan iloista, ei ikävää. Vaikka naurun lomassa vähän itkettäisiinkin.
3. Rakkaus
Taikaa se on.
4. Minä itse
Osa totuudesta. Ehkä.
5. Mitä tahansa
Tykkään tästä kirjoituksesta, en tiedä miksi.
2) Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään sama. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.
Haastan kaikki! Suosikeissani on nykyään kauhean vähän blogeja, olen tullut laiskaksi lukijaksi. Monet ovat vasta aloittaneet bloginsa, joten en tiedä löytyykö näitä kaikkia teemoja heidän kirjoituksistaan vielä. En siis lähde haastekierrokselle, vaan heitän ilmaan - saa napata kiinni!
3) Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.
Tämä hoidettu.
1) Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla.
1. Perhe
Ei kovin paljon käsitelty teema blogissani. Tässä kirjoituksessa kuitenkin siivu perhe-elämää parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Myös lisääntymisaihetta käsitellään ohimennen.
2. Ystävyys
Minusta tuntuu, että ystävyys on hyvin usein juuri tätä: turvapaikan tarjoamista. Ja koska sitä ei tehdä velvollisuudesta vaan rakkaudesta, yhteinen maailmalta piileskely on pohjimmiltaan iloista, ei ikävää. Vaikka naurun lomassa vähän itkettäisiinkin.
3. Rakkaus
Taikaa se on.
4. Minä itse
Osa totuudesta. Ehkä.
5. Mitä tahansa
Tykkään tästä kirjoituksesta, en tiedä miksi.
2) Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään sama. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.
Haastan kaikki! Suosikeissani on nykyään kauhean vähän blogeja, olen tullut laiskaksi lukijaksi. Monet ovat vasta aloittaneet bloginsa, joten en tiedä löytyykö näitä kaikkia teemoja heidän kirjoituksistaan vielä. En siis lähde haastekierrokselle, vaan heitän ilmaan - saa napata kiinni!
3) Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.
Tämä hoidettu.
tiistaina, helmikuuta 12, 2008
valoja ja kuita
Onhan onneksi helmikuu. Ei se tietenkään mitään takaa, olen vieläkin hidas ja sumuinen, mutta kuulostaahan helmikuu jo paljon heleämmältä kuin synkkä ja varjoisa tammikuu. (Suomen kielessä ovat kuukausien nimet varsin kauniita, muuten. Ei niitä tule edes ajatelleeksi arkipuheessa, on niin tottunut kai, mutta että pearl moon, onko se samettisen yötaivaan hohtavin helmi, kuu jonka kasvot vaihtuvat joka kierroksella? Mikä naamioleikki..) Valoakin on jo enemmän! Tänään matkustin sillä myöhäisemmällä bussilla ja silti oli vielä valoisaa kun pääsin kotiin. En enää olisi huolissani kaamoksesta. Paitsi että.
Säikeet hiutuvat ritisten ohuemmiksi, enkä tosiaan tiedä onko kaikki syytä vai seurausta. Olen jostain syystä kuvitellut asioiden olevan paremmalla tolalla kuin ne ilmeisesti ovat, ja tämä hämmentää. Muutamia viikkoja jatkunut alakulo nostaa esiin ikäviä yllätyksiä: ne ihanat pienet ja suuremmatkin ilot, joiden on kuvitellut uiskentelevan sameassa syvyydessä ehkä hieman tavallista uneliaampina mutta silti ehdottoman voimissaan, pulpahtelevat nyt yksi kerrallaan elottomina pintaan. Kummallista, että voi elää niin, luulla että kaikki on pääasiassa hyvin, ja sitten.
Pitäisi sinnitellä ollakseen rakastettava! Urheilla ja ahkeroida, ulkoilla ja harrastaa, nauraa ja hassutella! Tiedän. Ja jos nukkuisin yöni, ehkä jaksaisin. Viime yönä päässä soi melankolinen sikermä, pyöriskelin ja huokailin tuntikausia ja vajosin lopulta painajaisiin. Tämä menee ohi kyllä, ja toivon että kaikki ympärilläni ymmärtävät sen.
Kaivoin vaatehuoneen perältä vanhan maalauksen, tuossa se tuijottaa minua. Sille pitäisi tehdä jotain, antaa uusi elämä, viimeistellä, jotain. Ehkä huomenna. Tänään en aio tehdä enää muuta kuin nukkua.
Säikeet hiutuvat ritisten ohuemmiksi, enkä tosiaan tiedä onko kaikki syytä vai seurausta. Olen jostain syystä kuvitellut asioiden olevan paremmalla tolalla kuin ne ilmeisesti ovat, ja tämä hämmentää. Muutamia viikkoja jatkunut alakulo nostaa esiin ikäviä yllätyksiä: ne ihanat pienet ja suuremmatkin ilot, joiden on kuvitellut uiskentelevan sameassa syvyydessä ehkä hieman tavallista uneliaampina mutta silti ehdottoman voimissaan, pulpahtelevat nyt yksi kerrallaan elottomina pintaan. Kummallista, että voi elää niin, luulla että kaikki on pääasiassa hyvin, ja sitten.
Pitäisi sinnitellä ollakseen rakastettava! Urheilla ja ahkeroida, ulkoilla ja harrastaa, nauraa ja hassutella! Tiedän. Ja jos nukkuisin yöni, ehkä jaksaisin. Viime yönä päässä soi melankolinen sikermä, pyöriskelin ja huokailin tuntikausia ja vajosin lopulta painajaisiin. Tämä menee ohi kyllä, ja toivon että kaikki ympärilläni ymmärtävät sen.
Kaivoin vaatehuoneen perältä vanhan maalauksen, tuossa se tuijottaa minua. Sille pitäisi tehdä jotain, antaa uusi elämä, viimeistellä, jotain. Ehkä huomenna. Tänään en aio tehdä enää muuta kuin nukkua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
