välitilataidetta

Tiedän, ettei pitäisi nukahtaa sohvalle iltaseitsemältä, mutta minkäs sille mahtaa. Olen unirytmitajuton. Ja valitettavan hereillä siis. Istun sohvalla ja vääntelen sanoja päässäni. Mietin psykologista silmätulehdusta ja sitä, mitä tapahtuu kun ajan hermo romahtaa. Katselen maalauksia, jotka ovat parhaimmillaan hämärässä, ihan niin kuin elämäkin. Juon holtittoman paljon teetä.

Viikonloput ovat hienoja ja aivan liian lyhyitä. En käy nykyään missään, korkeintaan lähijunailen istumaan jonkun lattialle viinilasi kädessäni. Tai siis, sehän on lähes parasta mitä voi tehdä! Mutta aina tulee maanantai.

Nouseva teema näinä aikoina on miksi kaikki jää aina kesken, ja mistä lähtien? On mahdollista, että joudun pitkälle aikamatkalle. Vaikka mieluiten kai jäisin hömelönä nököttämään tähän, kahden unen väliin.

Olisi paljon sanottavaa monelle, mutta en jaksa. Joillekin tuli jo sanottua ja joillekin ei uskalla. Menen kuitenkin etsimään unta. Uni on lähinnä muuta kuin sanoja. Joskus sanoista ei enää ole.