Onhan onneksi helmikuu. Ei se tietenkään mitään takaa, olen vieläkin hidas ja sumuinen, mutta kuulostaahan helmikuu jo paljon heleämmältä kuin synkkä ja varjoisa tammikuu. (Suomen kielessä ovat kuukausien nimet varsin kauniita, muuten. Ei niitä tule edes ajatelleeksi arkipuheessa, on niin tottunut kai, mutta että pearl moon, onko se samettisen yötaivaan hohtavin helmi, kuu jonka kasvot vaihtuvat joka kierroksella? Mikä naamioleikki..) Valoakin on jo enemmän! Tänään matkustin sillä myöhäisemmällä bussilla ja silti oli vielä valoisaa kun pääsin kotiin. En enää olisi huolissani kaamoksesta. Paitsi että.
Säikeet hiutuvat ritisten ohuemmiksi, enkä tosiaan tiedä onko kaikki syytä vai seurausta. Olen jostain syystä kuvitellut asioiden olevan paremmalla tolalla kuin ne ilmeisesti ovat, ja tämä hämmentää. Muutamia viikkoja jatkunut alakulo nostaa esiin ikäviä yllätyksiä: ne ihanat pienet ja suuremmatkin ilot, joiden on kuvitellut uiskentelevan sameassa syvyydessä ehkä hieman tavallista uneliaampina mutta silti ehdottoman voimissaan, pulpahtelevat nyt yksi kerrallaan elottomina pintaan. Kummallista, että voi elää niin, luulla että kaikki on pääasiassa hyvin, ja sitten.
Pitäisi sinnitellä ollakseen rakastettava! Urheilla ja ahkeroida, ulkoilla ja harrastaa, nauraa ja hassutella! Tiedän. Ja jos nukkuisin yöni, ehkä jaksaisin. Viime yönä päässä soi melankolinen sikermä, pyöriskelin ja huokailin tuntikausia ja vajosin lopulta painajaisiin. Tämä menee ohi kyllä, ja toivon että kaikki ympärilläni ymmärtävät sen.
Kaivoin vaatehuoneen perältä vanhan maalauksen, tuossa se tuijottaa minua. Sille pitäisi tehdä jotain, antaa uusi elämä, viimeistellä, jotain. Ehkä huomenna. Tänään en aio tehdä enää muuta kuin nukkua.
Säikeet hiutuvat ritisten ohuemmiksi, enkä tosiaan tiedä onko kaikki syytä vai seurausta. Olen jostain syystä kuvitellut asioiden olevan paremmalla tolalla kuin ne ilmeisesti ovat, ja tämä hämmentää. Muutamia viikkoja jatkunut alakulo nostaa esiin ikäviä yllätyksiä: ne ihanat pienet ja suuremmatkin ilot, joiden on kuvitellut uiskentelevan sameassa syvyydessä ehkä hieman tavallista uneliaampina mutta silti ehdottoman voimissaan, pulpahtelevat nyt yksi kerrallaan elottomina pintaan. Kummallista, että voi elää niin, luulla että kaikki on pääasiassa hyvin, ja sitten.
Pitäisi sinnitellä ollakseen rakastettava! Urheilla ja ahkeroida, ulkoilla ja harrastaa, nauraa ja hassutella! Tiedän. Ja jos nukkuisin yöni, ehkä jaksaisin. Viime yönä päässä soi melankolinen sikermä, pyöriskelin ja huokailin tuntikausia ja vajosin lopulta painajaisiin. Tämä menee ohi kyllä, ja toivon että kaikki ympärilläni ymmärtävät sen.
Kaivoin vaatehuoneen perältä vanhan maalauksen, tuossa se tuijottaa minua. Sille pitäisi tehdä jotain, antaa uusi elämä, viimeistellä, jotain. Ehkä huomenna. Tänään en aio tehdä enää muuta kuin nukkua.
3 kommenttia:
Voi pupunen, olet rakas siitä huolimatta, että välillä tulee noita hankalia kausia. Tai osittain ehkä niiden vuoksi. Kyllä asiat aina selviävät, kevät tulee joka vuosi uudelleen, vaikka sitä onkin pitkästyttävää ja kuluttavaa odottaa koko pitkä talvi. Pian se on täällä.
Hyvää ystävänpäivää - sillä ystävä sinä olet. :D
Mietin tässä eräänä päivänä, että jos jättäisin lapsen hoitoon joku ilta/iltapäivä ja katsottaisiin joku leffa..?
Hei, pian on jo maaliskuu, kevät tulee kyllä.
Kiitos molemmille. Ja Tiia, ehdottomasti leffailta! Milloin sopisi?
Lähetä kommentti