mörkö

Jotkut asiat elämässä ovat yllättäen hyvin, suurin osa ei. En edelleenkään saa haravoitua kasaan niin paljon aineksia että edes jotkin velvollisuudet tulisivat täytetyiksi. Harkitsen opiskelujen jättämistä, taas kerran. Järjetöntä, jäljellä on kuitenkin alle vuosi, mutta siitä vuodesta en tunnu selviytyvän mitenkään. Ei minusta ole luovaan työhön, ehkei mihinkään työhön. Onko mihinkään yleensäkään.

Kauhistun edessä olevia pitkiä, pimeitä talvikuukausia. Olen talvisin hirviö, kommunikoin murahtelemalla ja karjumalla. Liu'un etäältä kuin Muumilaakson Mörkö, joka kylmyydellään sammuttaa jokaisen lyhdyn jonka luokse on hakeutunut, ja hymyilen hirvittävää, jäistä hymyäni. Apatiasta raivoon alle sekunnissa, epätoivoon vielä nopeammin. Sihahdus vain, ja sammuu valo, lämpö on poissa.

Perhosetkin pakenevat hirviöitä, pelkään.


Edit: Poistan linkkilistani, sillä en pysy mukana blogien elämän kiertokulun vaiheissa. Ja koko lista tuntuu epäreilulta muutenkin, monia mainitsemisen arvoisia blogeja puuttuu, uusia löytöjä teen jatkuvasti, en vain jaksa päivittää listaa yhtä usein.

oo siellä jossain mun

Symbioosista poistumisen pitäisi voida tapahtua varovasti, varvas kerrallaan ulkomaailmaa tunnustellen, niin kuin olisi aikeissa sukeltaa jääkylmään veteen. Toisaalta silloin ei tulisi mentyäkään; tulisi vetäydyttyä takaisin ja jäätyä vielä muutamaksi loputtomaksi hetkeksi. Mutta on lähdettävä, on repeydyttävä irti ja horjahdeltava henkeään haukkoen loppupäivään jossa ei osaa olla enää mitenkään. Sitä pyörii pöllähtäneenä ympyrää, katselee asioitaan ja ihmisiään kuin näkisi ne ensi kertaa, kuuntelee maailmansa ääniä kuin vierasta, kiehtovaa kieltä, eikä enää löydä sijaansa siinä, etenkään äkkiä autioituneessa vuoteessa joka vielä hetki sitten oli ainoa merkityksellinen paikka koko universumissa. Ilman kietoutumista ja sivelyä ja niskaan puhaltelua uni tulee hitaammin ja on lamaannuttavaa. Aamu on vaikea aina puhelimen piippaukseen asti. Sitten hymy, ihanan imelä.

Olen elänyt viikon suudelmilla, seikkaillut iholla ja laiminlyönyt kaiken muun. Nyt on ikävä, välimatka, aikataulut, ankeus ja epätietoisuus, pölyinen asunto ja valtava tiskivuori, velvollisuudet ja vaikeudet ja kaikki se. Mutta myös, ja ennen kaikkea: on perhoset.

olisin..

Eräs lempileikkini, via Minh.

Jos olisin kuukausi, olisin: elokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: puoli yksi yöllä
Jos olisin planeetta, olisin: saturnus
Jos olisin merieläin, olisin: meduusa

Jos olisin suunta, olisin: virsta väärää
Jos olisin huonekalu, olisin: vanha pähkinäpuinen lipasto jossa olisi kymmeniä laatikoita
Jos olisin synti, olisin: laiskuus
Jos olisin neste, olisin: eetteri

Jos olisin puu, olisin: mangrovepuu
Jos olisin kasvi, olisin: kaktus
Jos olisin säätila, olisin: se hetki kun painostava ilma muuttuu yllättäen myrskyksi

Jos olisin soitin, olisin: saksofoni

Jos olisin eläin, olisin: pöllö
Jos olisin väri, olisin: purppuranpunainen
Jos olisin vihannes, olisin: kirsikkatomaatti
Jos olisin ääni, olisin: merkitsevä yskähdys
Jos olisin alkuaine, olisin: litium
Jos olisin auto, olisin: polkuauto
Jos olisin laulu, olisin: Zero (Smashing Pumpkins)
Jos olisin elokuva, olisin: Lost Highway
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Kauko Röyhkä

Jos olisin ruoka, olisin: lähes raaka pihvi

Jos olisin paikka, olisin: maja korkealla puussa
Jos olisin numero, olisin: 8

mosaiikkia

Ei voi sanoa, että menisi hyvin. Sama väsymys, joka kesän aikana levisi pinnalleni, on nyt löytänyt tiensä sisäänpäin, kaivautunut jokaiseen soluun, juurruttanut ajatukseni arkiolemattomuuden ravinteettomaan multaan. Mikään ei enää rehota, mutta ei jalostukaan. En ole kummoinenkaan puutarhuri, parvekekukatkin kituivat pitkään ja kuolivat sitten, unohdin ne kai jotenkin. Jos tapan petuniat, miten sielukaan kukoistaisi hoidossani?

Olen yrittänyt virikkeellistyä, mutta väsymys on kaikennielevää. Otan kirjan käteeni, luen muutaman rivin, sivun, toisenkin, enkä ymmärrä lukemastani sanaakaan. Jos olen makuuasennossa, nukahdan. Jos istun, karkaa mieli muuten vain, assosioi tiensä kuivakoilta sanapoluilta toisaalle, öisiin ajatuksiin, valottomiin kanervikkoihin, käpertyy sammuneine lyhtyineen ikivanhan puun juurakon sokkeloihin ja horrostuu. Kaikessa tekemisessäni olen holtiton, en keskity, tarkkailen epäolennaisuuksia ja unohdan muun. On ideoita, mutta vain välähdyksinä, ei niitä ehdi tajuta lainkaan eikä jäsennellä varsinkaan. Elämä on verkkaista vaikka kaikki liike on nopeaa, säpsähtelevää ja kulmikasta. Asiat eivät kiinnity toisiinsa, ärsykkeet ja reaktiot sinkoilevat irrallisina sirpaleina liittymättä mitenkään mihinkään.

Piirtäisin sen kaiken, mutta en jaksa pidellä kynääkään, saati liikuttaa sitä. Tiistaina kävin koululla pitkästä aikaa, olin silloinkin väsynyt, niin väsynyt että hiili teki vain häpeällistä sotkua kunnes käsi luovutti ja vaipui. Illalla nukahdin liian aikaisin ja heräsin kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Niin käy nykyään usein. Ja miten väsynyt olenkin, miten lyhyeksi edellinen uni on jäänytkin, yön reunalla valojen sammuessa olen virkeä ja valpas, silmät ponnahtavat auki, päänsisäinen tivolini avaa porttinsa ja kaikki karusellit pyörivät soittaen eri sävelmää. Keskimäärin kaksi tuntia makaan ja odotan, joskus menee kauemminkin, kuusikin tuntia. Lääkäri ei määrää nukahtamislääkkeitä, koska lapsi on myös öisin olemassa.

Liikunta saa hymyilemään, käyn kepeästi loppupäivän, mutta euforian syleily on liian pehmoinen, aika hulahtaa ja jatkuu ulottumattomissa. Paikkaa Unimaan junassa ei salilla riuhtomallakaan saa lunastettua, spinningpyörällä ei pääse Höyhensaarille saakka vaikka kuinka vimmatusti polkisi. Ja seuraavana päivänä väsyttää vielä enemmän, vaikka terveemmällä tavalla.

Haen lapsen viereeni yöllä, hengitän hänen unensa rytmissä, on lähellä hyvä.

talviuni-ikävä

Näin tänä aamuna pitkästä aikaa selväunen. En muista tapahtumien tarkkaa järjestystä, heräilin välillä ja uni katkeili ja muuttui, mutta selväuniosuus meni niin että seisoin jonkin kerhohuoneen ovella tarkkailemassa erästä nettituttuani, jota en ole koskaan tavannut oikeasti. Äkkiä hämmennyin kun tajusin seisovani ovensuussa alushoususillani, ilman paitaa. Hämmennys vaihtui huvitukseen saman tien: Eihän se mitään haittaa, minähän olen näkymätön! Sitten asiaankuuluva mietteliäs tauko: Hetkinen, enhän minä voi olla näkymätön. Tämänhän täytyy olla unta! Voitonriemuisena uskaltauduin sisään huoneeseen, joka oikeastaan oli suuri ala-aula. Lattia oli sinistä laminaattia, valaistus oli hämärä. Keskellä huonetilaa kohosi pyöreä, valkoinen rakennelma jossa asui ilmeisesti paikan omistaja. Kiipesin kierreportaita ylös, siellä näytti hylätyltä joten palasin alas. Jyrkkiä portaita laskeutuessani minua huimasi hetken, sitten muistin taas näkeväni unta, vedin syvään henkeä ja heittäydyin pimeään. Ympärilläni leijaili saippuakuplia ja kimaltavia tähtiä, kaikki muu katosi, jostain tuli lämmintä valoa ja minä sukeltelin syvemmälle ei-minnekään, kelluin saippuakuplien seassa, ja taustalla soi suloinen musiikki. Melodia ei jäänyt mieleeni, kappale oli rauhallinen, naisääni lauloi. Olin varma siitä että vaikka kaikki muu olikin unta, musiikin täytyi olla todellista. Tietenkään se ei ollut, ja tähän harhaluuloon varmaan uni sekoittuikin ja muuttui tavalliseksi uneksi, tai sitten heräsin, en muista.

Myöhemmin näin unta samasta syvästä vedestä, jossa aiemminkin olen unissani uinut, lapsuuteni uimapaikasta, joesta jonka pinta on ilmeetön mutta virta sen alla voimakas ja pelottava. Tällä kertaa kelluin lautalla keskellä poukamaa, aurinko oli jo painunut puiden taakse ja vesi oli tummaa niin kuin se unissa on aina. Yhtäkkiä suuri valkoinen pöllö lensi puun latvasta minua kohti. Näytti siltä kuin se olisi aikonut hyökätä, mutta se jäikin muutaman metrin päähän, lenteli jalat veden pintaa viistäen ja tuijotti minua silmiin koko ajan. Minä harmittelin että pian se katoaisi, ainakin ennen kuin ehtisin saada kameran esiin, joten en edes yrittänyt. Ei se mennyt minnekään, tuijotti vain. Minua pelotti, ja samalla olin lumoutunut eläimen uljaudesta. (Pöllö on kuulemma voimaeläimeni. Siltä se tuntuukin, pystyn samastumaan helposti tuohon öiseen erakkoon josta ei oikein tiedä kenen puolella se on. Jopa Puolen hehtaarin metsän turhantärkeä mukaoppinut Pöllö tuntuu jotenkin perin läheiseltä.)

Unissani olin myös remontoimassa lapsuudenkotiani, purkamassa vanhaa romuvarastona käytettyä autotallia, josta yllättäen löytyi kaikenlaisia aarteita. Kaiken roinan alta paljastui 70-lukulaisen värikkääksi kunnostettu harrastustila, jossa oli pimiö. Koko ajan tunsin nenässäni vanhan autotallin tuoksun, vielä herättyänikin.

En olisi halunnut herätä.

vahvasti sensuroitu

Tänään kaupungilla ollessani (tummat lasit edelleen silmilläni) soitin hetken mielijohteesta vanhalle ystävälle, ja hetkeä myöhemmin istuimme kahvilan terassilla puhumassa eksistämme. Pahaa, lähinnä. Ystävälläni on taustallaan hyvin samankaltaisia mahdottoman parisuhteen vuosia kuin minullakin, enemmän vain. Tiedämme molemmat liian hyvin, millaista on luottaa ja pettyä ja olla jatkuvasti huolissaan, ja lopulta, eräänä päivänä, odottamatta, menettää luottamus lopullisesti. Ystäväni jaksoi rakastaa kauemmin kuin itse olisin ikinä kyennyt rakastamaan, mutta hän ei olekaan itsekäs ja äkkipikainen kuten minä.

Äkkipikaisuudesta tuli mieleeni, että olen ollut taas vähän tyhmä. En tosin vieläkään osaa sanoa, onko tyhmyyteni ollut laadultaan naiivia vai kyynistä, ja tuskin saan tietääkään.

Onneksi tulee viikonloppu ja humala. Lienee parasta poistaa muutama numero puhelimesta ennen lauantaita, ihan vain varmuuden vuoksi. Pyydän anteeksi jo etukäteen niiltä joiden numeron saa numeropalvelusta kun puoli kolmen aikaan yöllä alkaa kaduttaa.

aivan kuin kaikki olisi selvää

Yöt ovat käyneet taas ahtaammiksi. Puristun tähän pöydänreunan ja selkänojan väliin, on mahdoton tajuta ajan juoksua ennen kuin välimatka on kasvanut liian suureksi. Jään pimeän reunaan huitomaan pois karkaavien päivien perään. Ne pakenevat valosta toiseen, minä en välittäisi seurata; jos on pakko mennä auringonpaisteeseen, asetan suuret tummat lasit kasvojeni suojaksi. Onhan päiviä joina muistaa miksei oikeastaan ole tekemisissä maailman kanssa. Että kaikkeen on syynsä.

Ihmisten motiivit ovat läpinäkyviä lähes aina. Tunnen vain muutaman hyvän valehtelijan ja monta, monta huonoa. Itse en enää edes yritä naamioida ahneuksiani hyveiksi, myönnän auliisti olevani itsekäs. En osaa olla olevinani muuta. Teeskentelystä tulee niin tahmea olo, en halua kenenkään takertuvan valheideni siirappiin, en sotkea kaikkea mihin kosken. Lillukoot muut liistereissään, sokeriliemissään, kuorruttukoot yhteisen illuusionsa alle - minä en halua enää elää niin. Koskaan.

Huonoja lauseita. Huonoja aikoja. Miltei 2000 kasvotonta lukijaa ja alaston olo.

Onko piileskely naamioitumista? Minusta ei.