talviuni-ikävä

Näin tänä aamuna pitkästä aikaa selväunen. En muista tapahtumien tarkkaa järjestystä, heräilin välillä ja uni katkeili ja muuttui, mutta selväuniosuus meni niin että seisoin jonkin kerhohuoneen ovella tarkkailemassa erästä nettituttuani, jota en ole koskaan tavannut oikeasti. Äkkiä hämmennyin kun tajusin seisovani ovensuussa alushoususillani, ilman paitaa. Hämmennys vaihtui huvitukseen saman tien: Eihän se mitään haittaa, minähän olen näkymätön! Sitten asiaankuuluva mietteliäs tauko: Hetkinen, enhän minä voi olla näkymätön. Tämänhän täytyy olla unta! Voitonriemuisena uskaltauduin sisään huoneeseen, joka oikeastaan oli suuri ala-aula. Lattia oli sinistä laminaattia, valaistus oli hämärä. Keskellä huonetilaa kohosi pyöreä, valkoinen rakennelma jossa asui ilmeisesti paikan omistaja. Kiipesin kierreportaita ylös, siellä näytti hylätyltä joten palasin alas. Jyrkkiä portaita laskeutuessani minua huimasi hetken, sitten muistin taas näkeväni unta, vedin syvään henkeä ja heittäydyin pimeään. Ympärilläni leijaili saippuakuplia ja kimaltavia tähtiä, kaikki muu katosi, jostain tuli lämmintä valoa ja minä sukeltelin syvemmälle ei-minnekään, kelluin saippuakuplien seassa, ja taustalla soi suloinen musiikki. Melodia ei jäänyt mieleeni, kappale oli rauhallinen, naisääni lauloi. Olin varma siitä että vaikka kaikki muu olikin unta, musiikin täytyi olla todellista. Tietenkään se ei ollut, ja tähän harhaluuloon varmaan uni sekoittuikin ja muuttui tavalliseksi uneksi, tai sitten heräsin, en muista.

Myöhemmin näin unta samasta syvästä vedestä, jossa aiemminkin olen unissani uinut, lapsuuteni uimapaikasta, joesta jonka pinta on ilmeetön mutta virta sen alla voimakas ja pelottava. Tällä kertaa kelluin lautalla keskellä poukamaa, aurinko oli jo painunut puiden taakse ja vesi oli tummaa niin kuin se unissa on aina. Yhtäkkiä suuri valkoinen pöllö lensi puun latvasta minua kohti. Näytti siltä kuin se olisi aikonut hyökätä, mutta se jäikin muutaman metrin päähän, lenteli jalat veden pintaa viistäen ja tuijotti minua silmiin koko ajan. Minä harmittelin että pian se katoaisi, ainakin ennen kuin ehtisin saada kameran esiin, joten en edes yrittänyt. Ei se mennyt minnekään, tuijotti vain. Minua pelotti, ja samalla olin lumoutunut eläimen uljaudesta. (Pöllö on kuulemma voimaeläimeni. Siltä se tuntuukin, pystyn samastumaan helposti tuohon öiseen erakkoon josta ei oikein tiedä kenen puolella se on. Jopa Puolen hehtaarin metsän turhantärkeä mukaoppinut Pöllö tuntuu jotenkin perin läheiseltä.)

Unissani olin myös remontoimassa lapsuudenkotiani, purkamassa vanhaa romuvarastona käytettyä autotallia, josta yllättäen löytyi kaikenlaisia aarteita. Kaiken roinan alta paljastui 70-lukulaisen värikkääksi kunnostettu harrastustila, jossa oli pimiö. Koko ajan tunsin nenässäni vanhan autotallin tuoksun, vielä herättyänikin.

En olisi halunnut herätä.