Yöt ovat käyneet taas ahtaammiksi. Puristun tähän pöydänreunan ja selkänojan väliin, on mahdoton tajuta ajan juoksua ennen kuin välimatka on kasvanut liian suureksi. Jään pimeän reunaan huitomaan pois karkaavien päivien perään. Ne pakenevat valosta toiseen, minä en välittäisi seurata; jos on pakko mennä auringonpaisteeseen, asetan suuret tummat lasit kasvojeni suojaksi. Onhan päiviä joina muistaa miksei oikeastaan ole tekemisissä maailman kanssa. Että kaikkeen on syynsä.
Ihmisten motiivit ovat läpinäkyviä lähes aina. Tunnen vain muutaman hyvän valehtelijan ja monta, monta huonoa. Itse en enää edes yritä naamioida ahneuksiani hyveiksi, myönnän auliisti olevani itsekäs. En osaa olla olevinani muuta. Teeskentelystä tulee niin tahmea olo, en halua kenenkään takertuvan valheideni siirappiin, en sotkea kaikkea mihin kosken. Lillukoot muut liistereissään, sokeriliemissään, kuorruttukoot yhteisen illuusionsa alle - minä en halua enää elää niin. Koskaan.
Huonoja lauseita. Huonoja aikoja. Miltei 2000 kasvotonta lukijaa ja alaston olo.
Onko piileskely naamioitumista? Minusta ei.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti