Näin yöllä unta, että entinen rakas ystäväni oli kuollut. Itkin ja vihasin niitä jotka olivat antaneet sen tapahtua. Katselin lehdestä hänen kuvaansa, keijukaismaisen kauniita kasvoja joilla väreili lopullisesti harhoille menetetyn sielun maanpintaa tavoittamaton hymy. Unessa oli naamioitumista myös, valheita ja valepukuja, metsää joka kauhistutti ja houkutti ja johdatti kuolemaan. En muista mitä itse siellä tein.
Olen ystävästäni oikeastikin huolissani, mutta en osaa puuttua asiaan eikä minulla kai ole oikeuttakaan. Joskus filosofiani sotii inhimillisyyttä vastaan. Teoria on kaunista ja puhdasta, todellisuus vaikeaa ja traumaattista.
Olen aina vain surullinen. Sekin on filosofiani vastaista. En tosiaan taida elää niin kuin ajattelen, enkä edes tiedä haluanko. Jokainen yritys selittää tunteita on tunteiden mitätöimistä. Analysointi estää kokemisen, siis suljen koneen nyt ja liikun kesään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti