En käsitä tätä autiutta. Olen tavannut ystäviä, hymyillyt kaikkein leveimmin, valinnut verhokankaita, maannut vatsallani nurmikolla, istunut parvekkeella juoruamassa myöhään yöhön, uinut likaisessa vedessä ja huomannut ettei lihaksissa enää ole voimaa, viihtynyt penkillä kadun aurinkoisella puolella ja polttanut olkapääni, kutistunut ulkoisesti, laajentunut sisäisesti, ilahtunut nilkkaketjun helähdyksestä joka askeleella, nähnyt kauneutta ja kuullut viisautta, täyttänyt päiväni tarvitsemattomuudella ja tiennyt kerrankin kaiken. Silti. Sama se mitä maailmassa tapahtuu, sisälläni on silti tyhjää; kimpoilen siellä laidasta toiseen ja jokainen törmäys rikkoo jotain lisää.
"Sä et ymmärrä" on vihoviimeinen herjaus, kaiken muun voin sivuuttaa mutta sitä en. Minä en aloittanut tätä hiljaisuutta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Neiti Minkkinen, tiedän tuon tunteen niin hyvin. Tunnen hetkellisesti itseni erittäin onnelliseksi, mutta se tyhjyys jyrää. Hengitän syvään. Yritän olla ajattelematta liian kauas tulevaan, sillä siellä ovat pahimmat tyhjyydeen tunteeni. Nautin pieniä hetkiä joskus suorastaan epätoivon vimmalla tuntien menettämisen tuskan ympärilläni. Monissa asioissa pystyn jo luottamaan, että asiat järjestyvät. Mutta kuitenkin sellainen selittämätön tyhjyys vallitsee mielen. Ja kyllähän minä tiedän, etten onneani voi rakentaa muiden ihmisten varaan. Minä itse näen maailmani, kuinka se on. Tunnen. Ja minun on kaiketi itse löydettävä se ilo ympäriltäni. Minusta. Mitä minulle kuuluu? Heijastukseni on läheisteni kasvoilla, sydämissä. Kun vain jaksaisi rakastaa itseään tarpeeksi, arvostaa tunteitaan. Ja etsiä elämän poluista, se suunta jossa voi sanoa minä hengitän ja tunnen!
"On hyvä käydä nukkumaan, kun on nähnyt auringon".
Autius aiheutunee paluusta eksistentialistiseen realismiin, joka oli tapani havaita ja suodattaa todellisuuttani aikana ennen parisuhdetta. Angsti johtuu siitä että kaiken sen yhteyden illuusiossa kellumisen jälkeen joutuu taas ja yhä oivaltamaan irrallisuutensa ja erillisyyden. Yhtään ei lohduta se, että jokainen on samassa veneessä (tai siis nimenomaan eri, kukin omassaan yksin). Onnentunteet syntyvät niistä häviävän pienistä hetkistä kun ajatellaan samoja ajatuksia. Niiden suloisten törmäysten tietoinen tavoittelu aiheuttaa useimmiten enemmän mustelmia ja kitkaa ja ketjukolareita kuin mitään muuta. Ei pitäisi pyrkiä ohjailemaan, pitäisi päästää irti ja antaa vain tapahtua. Mutta johtaisiko sekään mihinkään?
Käyn koko ajan lävitse irtipäästämisen taistelua. Uskon tekoihin. Oma päättämättömyyteni on tällä hetkellä hukassa, sillä en halua uskoa lauseita joita kuulen suusta, jota rakastan.
Uskon tekoihin. Hetkiin. Ja kyllä olen mustelmilla, sieluni törmäyksissä. Uskon vielä, mutta se kuinka kauan, en tiedä. Minä taidan rakastaa enemmän, jos sitä voi punnita.
Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa tänne epämääräsistä pulmistani, mutta kirjoitit hyviä ajatuksia.
Hyvät ajatukset herättävät ajatuksia...
Joskus sitä taipuu uskomattomiin solmuihin päästäkseen kuulemasta sitä mitä ei halua kuulla. Aina sitä ei tee tietoisesti, mutta joskus jopa niinkin.
Rakastaminen on vaikeinta mitä on. Itsensä rakastaminen kaikkein vaikeinta, ja siitä vielä pitäisi aloittaa. Hurjia vaatimuksia, mutta ainoa tapa.
Olen aina uskonut siihen että rakkaus voi toteutua vain sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät tarvitse toisiaan ollakseen onnellisia. Tarvitsemisen taakasta on hirveää luopua ja mahdotontakin, tuntuu. Sanovat, että luopuminen vapauttaa. Uskon sen.
Voimia!
(Ja tänne saa aina kirjoittaa, ihan mistä tahansa.)
Lähetä kommentti