Salavihkainen, toiveikas kuvitelma siitä, että osaisin taas ehkä kirjoittaa, saa melkein punastumaan. Onneksi olen hieman palanut, ja sitä paitsi yksin pimeässä, joten kukaan ei huomaa.
Olen niin odottanut tätä elämää, ja nyt se on tässä, avoimena edessäni, ja taas tuntuu että sen on oltava kirjainten marssia halki aution valkeuden, rivi riviltä omakseni vallatun. Että se olisi sittenkin, kuitenkin, tietenkin se ainoa oikea vastaus, tähän saakka ja tästedes, vaikka juuri nyt harhailenkin aivan muilla kentillä, takertuneena öljyväriin, puhdistamatta jäänyt tärpätinsyömä sivellin kädessäni.
En tiedä kuinka monta hyllymetrillistä epäverbaalinen parisuhde neljän vuoden aikana sanavarastostani tuhosi, mutta aion aloittaa täydennysoperaation aivan pian. Takki on tyhjä ja lepattaa kivasti, eikä kai tässä mitään syytä huoleen ole. Jos on aikaa tuijotella verhon kuviointia tai vihreää pitsinauhaa sanoja odotellessa, aikaa on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti