Tavallista sujuvampaankin talveen mahtuu tahmeutta. Univelkaa ei ole viisasta ottaa, mutta joskus on pakko. Sen tuntee sitten nahoissaan, lihoissaan ja kaikissa muissakin tahoissaan näinä verkkaisesti etenevinä arkipäivinä, kun koko maailma tuntuu olevan yhtä ja samaa ruokatunnin jälkeistä lupsuvaluomista puolikoomaa. Väsyttää siis, ihan mahdottomasti. Ja väsymys tekee mahdottomuudesta maailmankaikkeuden ainoan ulottuvuuden. Sen alle litistyy.
Olen saanut itseni kiinni haaveilusta. Keväthulluus tekee tuloaan: kaipaan muutosta. En välttämättä ole sen tarpeessa, mutta luonteeni tuntien se tulee joka tapauksessa. Elämän osa-alueista yksi ainoa on sellainen, jonka kanssa en enää tule enkä haluakaan tulla toimeen, ja tietysti se on juuri se pakan alimmainen kortti, nuhruinen kerniliina jonka päälle olen sinänsä somasti hohtelevat tunnearvokkaat pöytähopeani kasannut. Se pitäisi vaihtaa uuteen, mutta silloin menee uusiksi koko asetelma. Enkä tiedä mistä aloittaa.
Jostain syystä olen ajatellut paljon viime kevään ensimmäisiä aurinkoisia päiviä. Taivas oli sininen, maalasin pitkästä aikaa, kelluskelin paineetta suvannossa tietäen, että koko elämä oli ajautumassa syöksyyn kohti uutta. Tietoisuus tulevasta murroksesta, silmänräpäyksen mittainen hetki tahratonta, vastaanottavaista mieltä. Auringon kirkastama kevättaivas. Kaipaan sitä varmuutta, se oli silkkaa valoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti