perjantaina, tammikuuta 04, 2008

drippin' honey

Uunituore vuosi on pullahtanut pöydälle paljon edellisen vuoden alkua makoisampana. Ei tässä mitään ihmeellistä ole tapahtunut, mutta eipä ole suuria murheitakaan märehdittävänä. Tammikuu on tammikuuksi melkoisen kepeän oloinen. Hyräilen kulkiessani, se on hyväksi. Monta kertaa päivässä ratkean leveään hymyyn, kun mieleen juolahtaa hykerryttäviä hetkiä ja kiherryttäviä keskustelunpätkiä lähimenneisyydestä. Olen viime aikoina tuntenut ihan erityistä iloa siitä, miten upeita ihmisiä elämässäni on. Ja olemassa yleensäkin! Huomattava osa maailman ihmisistä on pääasiassa ihanaa porukkaa. Jollain tavalla ainakin.

Viime vuosi oli ennen kaikkea ihmissuhteiden vuosi. Ystävyydet testattiin ja kestäviksi todettiin, mistä olen äärimmäisen onnellinen: läheisimmät ovat nyt vieläkin läheisempiä, enkä enää päästäisi heitä elämästäni minnekään. Myös vuosien takaisia ystäviä ja tuttavia on etupäässä Facebookin kautta löytynyt kasoittain, ja heidän kuulumisiinsa perehtyminen ja nostalgiasokerissa piehtarointi on ollut antoisaa, jopa imelää ja katkeransuloistakin. Entä sitten ihkauudet tuttavuudet! Vuoden jokaisessa isommassa mutkassa kyytiin on kiivennyt uusia matkakumppaneita, joiden seura on tehnyt pimeimpienkin kuukausien halki huristelusta unohtumattoman elämysretken.

On ollut vaikeitakin aikoja, niin minulla kuin ystävillänikin. Kevään kaksi pitkää työttömyyskuukautta koettelivat paitsi omia hermojani, myös lähimpieni sietokykyä. Olin eittämättä rasittavaa kuunneltavaa silloin, mutta niin vain siitäkin selvittiin. Ja sitten tuli kesä, joka ylitti hurmaavuudessaan kaikki aikaisemmat kesät, jopa sen edellisen, jota luulin parhaaksi koskaan. Kesä oli hyvä ja lempeä, mutta loppui aikanaan. Syksy toi tullessaan tahmeuden, surun ja kauhun: koskaan ei lähipiirissäni ole koettu niin monia menetyksiä ja pettymyksiä kuin kuluneen syksyn ja talven aikana. Itse säästyin suuremmilta koettelemuksilta, mutta rakkaiden tuska tuntui omallakin iholla. Luulen puutteellisen empatiakykyni jopa hitusen kehittyneen kaikkien käänteiden seurauksena. Ihan aavistuksen verran vain, mutta kuitenkin!

Tekisi mieli kiittää kaikkia tärkeimpiä ihmisiä kaikesta ihan nimeltä mainiten, mutta ehkä he haluavat pysytellä varjoissa. Jos sanoisin sen näin:

Kiitos ihanaisille jäniskorvarinkiläisille, joiden lempeys, vahvuus, viisaus ja villi huumori ovat kantaneet minua yli kurjimpienkin päivien - ilman teitä arki olisi niin harmaata, etten jaksaisi aamuisin edes avata silmiäni. En olisi ikinä uskonut, että vielä (tai vasta) aikuisiällä voisi muodostua näin tiiviitä ystäväporukoita, mutta olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä että niin on kuitenkin käynyt. Olette rakkaita!

Aivan erityinen kiitos sille espoolaiselle herrasmiehelle, joka on paitsi pelastellut neitoa milloin mistäkin pulasta ja ilahduttanut maailman parhaalla joululahjalla, myös opettanut tälle jotain ihan uutta ihmissuhteista ja yhdessäolosta. Kuluneet kuukaudet ovat olleet alusta lähtien ihania kaikkine hassuine yksityiskohtineen (kenen muun seurassa muka päähäni kesken treffien istahtaa pulu?!) ja iholla kiipeilyineen. Viihdyn, on hyvä näin.

Kiitokset myös kaikille niille rakkaille, rohkeille ja räävittömille mussukoilleni, joiden kanssa ei etäisyyksien, olosuhteiden tai aikatauluristiriitojen vuoksi tule oltua tekemisissä niin paljon kuin olisi suotavaa. Onneksi virtuaalimaailma tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia pitää ystäviin yhteyttä - jo pelkkä parin lauseen sähköpostiviesti, satunnainen mesejuoruilusessio tai lampaalla nakkaaminen Facebookissa riittää piristämään päivää. On rauhoittavaa tietää, että kaikki ovat olemassa vieläkin, missä sitten ikinä ovatkaan, ja että tarvittaessa jokainen on sormenpäiden ulottuvilla.

Kiitos myös sille yhdelle, joka aina välillä ilmestyy pimeästä ja pian katoaa sinne taas määräämättömäksi ajaksi. Sille, joka aina kiskoo oikeista naruista ja tietää täsmälleen, miltä neiti minkkisen maailman kuuluu näyttää ja etenkin kuulostaa. Kiitos parhaista lauseistani.

Ja kiitos perheelleni, jonka pysyvyyteen luotan niin järkkymättömästi, etten osaa edes kuvitella ettei sitä jonain päivänä enää nykyisessä muodossaan olisikaan. Kaikkien aikojen rennoin joulu palautti mieleen, miten ihanaa on silloin tällöin olla omiensa parissa, tekemättä ja tarvitsematta yhtään mitään. Kiitos lapselleni, jota rakastan kaikkein eniten, joka asettaa minulle tiukempia haasteita kuin kukaan toinen elämäni ihmisistä, ja jolta olen oppinut hellyydestä ja ehdottomuudesta enemmän kuin keltään muulta koskaan.

Kiitos kaikille muillekin, jotka vielä ovat kyydissä! Kiitos peleistä, flirtistä, sanailuista, sekoiluista, vierailuista, puheluista, nauruista, hihkaisuista, pyrähdyksistä, haltioitumisista, oivalluksista, muistoista, suunnitelmista, hätkähdyksistä, häivähdyksistä, lasillisista, savukkeista, oljenkorsista, pitkospuista, sormien läpi katsomisista, yllätyksistä, myllerryksistä - kaikesta. Olette ihania.

Ja nyt neiti sulkee hunajapurkin ja syöksyy pää edellä vuoden ensimmäiseen viikonloppuun. Nähdään - jos ei siellä, niin muualla!

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Ja näiden sanojen myötä vastaanotan tämän Vuoden Jäniskorvaisin Uni -palkinnon."?

Kiitos pupulainen siitä, että olet.

neiti minkkinen kirjoitti...

Hah! No siis ihan minkä tahansa palkinnon. Tämä on monikäyttöinen kiitospuhe!

Careliana kirjoitti...

Kiitos myös sinulle.

Kiitos hurjan kauniista sanoistasi, viimeisimmästä kirjoituksestasi ja kaikista muistakin vuoden mittaan sanomistasi. Kiitos korvistasi tai oikeammin silmistäsi, kiitos siitä että olet oman osasi minun(kin) raskaasta taakastani huolinut niskaasi (ehh, kysyttiinkö sinulta huolitko sitä..?). Kiitos monista hyvistä nauruista, neuvoista, antoisista keskusteluista.

Olet tärkeä. Jäniskorvaista vuotta!

sten kirjoitti...

kiitos.



:)