Kuinka nopeasti sitä oikeastaan tekee päätöksen siitä minkälainen toinen on?
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
