huihai

Levottomuus. Loputon, aluton, muodoton, hahmoton, katala, hankala levottomuus. Pyörin, hytkyn, naksuttelen, naputtelen, hyräilen, poksahtelen, ritsahtelen, kopsahtelen. Karuselli pyörii. Päässä. Sisällä. Yöllä ja töissä. Ja aina, mutta varsinkin. Olen heilahduksen tai kahden päässä haltioitumisesta, niin kuin aina keväällä.

Kevät! Mitä! Elämä! Elämä? Sinne, tänne, tästä tonne, eiku, mutku, noku! Hei! Missä tolkku, missä tarkoitus? Olen peili, varoitus: Älä ajelehdi, näin käy, tulet tällaiseksi. Enkä edes välitä. Jonkun pitää olla vastuuton, jonkun pitää tehdä virheet! Minä olen aina ollut se, jatkan siis! Silti mietityttää. Yhtä lailla palaa loppuun se, joka on kuin minä, kuin se, joka tekee kaikkensa ollakseen mahdollisimman vähän kuin minä.

On hauskaa olla irrallaan ja etsiä, mutta soisin suunnan jo löytyvän.

(Niin joo, meemivastaukset löytyvät edellisen postauksen kommenttilaatikosta!)