heittovuoro

Kaikki muuttuu. Se on aina ollut selvää, mutta usein sitä ei tule ajatelleeksi, olettaa vain laiskuuksissaan että viimeisin muutos on johtanut pysyvyyteen. Varjelee vimmaisesti rippeitään ja pomppaa metrin ilmaan kun käy ilmi että on taas siirryttävä pelilaudalla sinne minne noppa opastaa. Kaipaa jotain vakaata, mutta riemuitsee silti salaa siitä että ei saakaan jämähtää paikalleen. Vielä kun osaisi vastata haasteisiinsa!

Olen lähetellyt työhakemuksia sinne sun tänne - ei oikeastaan väliä minne, sillä yhtäkkiä sain päähäni ostella pääsykoekirjoja. Voihan olla että nyt jo olisi motivaatiota siihen mihin aiemmin ei. Voi myös olla että suunnitelmat muuttuvat ennen syksyä. Kaikki on mahdollista niin kauan kuin arpa on heittämättä. Lukeminen ainakin alkaa takkuisesti: En tiedä olenko ihan oikeasti keskittymishäiriöinen vai vain luupää, mutta joka ikinen kerta kun avaan kirjan, ajatukset karkaavat viimeistään kahden sivun jälkeen jonnekin perusteellisen muualle. Jokin minussa haluaa paeta teorioita, löytää pienen kaistaleen maata joka olisi logiikan ulkopuolella, kaavojen saavuttamattomissa, kertakaikkisen määrittelemättömissä! Sellaisen palasen todellisuutta tahtoisin valloittaa, ruokkoamattoman ja valtoimenaan rönsyävän salaisuuksien puutarhan jossa mikään oikeaksi todistettu ei päde.

Mutta jotta voisi rikkoa kaavan, on tunnettava kaava. Ja kun sen hallitsee, kun osaa todellisuuden nurkasta nurkkaan ja kaikkia pintoja myöten, voi taivutella sitä mielensä mukaan, voi työntyä sen läpi ja palata takaisin ja istuttaa siihen kaleidoskooppimaisia oivalluksen kukkia, alati muuttuvia ja siksi joka hetki yhtä ainutkertaisia.

Ihmisenä oleminen on parhaimmillaan hengästyttävän upeaa, voimaannuttavaa ja kaiken koetun yhtäkkisesti hyödyntävää kasvun aikaa, pyrkimyksen täyttymistä, silmänräpäystä hieman pidempään kestävää ymmärrystä siitä miksi on tullut siihen missä on ja mitä kaikkea on tuonut mukanaan. Niitä hetkiä tulee aniharvoin, mutta ehkä niitä voisi yrittää tavoitella itsekin sen sijaan että istuisi pelilaudan turvallisimmassa ruudussa odottamassa ihmettä.

On melkein maaliskuu, ja minä olen kuunnellut melkein kuukauden yhtä ja samaa levyä, sitä Apulannan uusinta. Se on hyvä levy. Ei siitä sen enempää, kuunnelkaa itse. (Se on HYVÄ levy!) Liput Tavastialle on jo ostettu.

Selviydyin pahimmasta pimeydestä katsomalla Shieldin kaikki viisi tuotantokautta kuukaudessa. Viides kausi oli aivan käsittämättömän hieno, synkkä ja lohduton, sen ahmaisin kahdessa illassa kun en malttanut lopettaa kesken. Kuudetta kautta odotellessani aion urakoida läpi Mullan alla -sarjan kokonaisuudessaan. Seurannassa on myös Lost sekä Ozin uusinnat. Korvike-elämä on parasta elämää tähän vuodenaikaan! Lisäksi ei tarvita muuta kuin mehevän vihreä neuletyö ja lasi punaviiniä.

Ja on melkein maaliskuu. On melkein kevät. Ollaan melkein perillä jo.