hymyjä

Vietän ihania, huolettomia päiviä. Lapsi on isänsä luona, herään aamuisin omaan tahtiini ja lähden junalle, nilkkaketju helähtelee askelten rytmissä, kuulokkeissa soi kesämusiikki. Junassa valitsen ikkunapaikan, tuijottelen ulos ja ajattelen omiani, hymyilen koska elämä on kaunista. On kesä, se huumaa: olen hereillä ja onnellinen. Maailma, jonka luulin kuolleen, on taas entisensä ja oikeanlainen. Värit ovat palanneet, ja tuoksut ennen kaikkea: herukkapensaat, syreenit, tuore asfaltti, ratakiskot, kahvi. Helteisessä ilmassa vellova tuoksujen monimuotoisuus tuntuu syleilyltä. Välillä melkein itken silkasta onnesta. Ja minä kun joskus pidin itseäni syksyihmisenä!

Elämän äkillinen keveys ihastuttaa. On niin helppoa, että välillä pelottaa: talvi lähestyy huolimatta auringosta, siideristä, ruskettuneista käsivarsista, iloisesti kopisevista askeleista sateen jälkeen höyryävällä helteisellä kadulla jonain sellaisena aamuna, jona herää muualla kuin kotonaan. Olen entistä varmempi siitä, että mahdollisimman pian on löydettävä jokin parempi keino selviytyä talvesta. Ehkä siihen pitäisi soveltaa samaa kuin muihinkin mahdottomuuksiin: luopua siitä. Paeta. Päästää irti, antaa olla. Etsiä kesä, joka jatkuu. Joskus vielä sen teen.

Äkkiä on juhannusaatto, lapsi tulee tänään kotiin, aurinko on karannut sateen tieltä, ja minä olen kirjoittanut tätä neljä päivää. Se johtuu samasta syystä kuin puhumattomuuteni. Jos minulta kysyy, mitä mietin, vastaan todennäköisesti etten mitään, mutta se ei ole aivan totta. Ajatukset eivät ole kokonaisia, saati selkeitä, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että välillä on parempi katsella vain kuinka kaikki virtaa. Luottavaisesti odotan uusia lauseita, kyllä ne tulevat vielä.

Kolme vapaapäivääni vietän tehden töitä. Iltaisin istun parvekkeella siiderin ja kirjan kanssa (löysin Kirjatorilta Chuck Palahniukin Tukehtumisen viidellä eurolla! Palahniuk on hullu ja ihana, ja hullu, ja ihana!), aamulla nukun pitkään, en huolestu mistään sillä kaikki on hyvin, kaikki on oikeasti hyvin.