Onnellisuudesta on vaikea kertoa, pelkästään jo siksi, etten oikein osaa kuvailla asioita joissa en ole hyvä. Minulla on taipumus pelätä pahinta, olen niin tottunut siihen että jotain menee kuitenkin pieleen eikä onni kestä kauan. Miten pitäisi suhtautua tähän ihanaan keveyteen, elämään jossa on vihdoinkin muotoa ja makua ja ennennäkemättömiä värisävyjä? En pelkää nyt mitään muuta kuin talvea, mutta siinä onkin pelättävää. Talvi raapii säröjä kesän kylkeen, puhaltaa kaukaa peilini täyteen julmia jääkukkiaan. Kuka hullu alunperin keksi, että tässä maassa olisi hyvä asua ja elää? (Varmaankin joku, joka saapui tänne jonain hentona kesäkuun yönä, tai joutui heinäkuun auringon huumaamaksi, tai eksyi elokuun meheviin puutarhoihin.. eipä tiennyt mihin joutui!)
Opettelen onnellisuutta, yritän kerätä sitä onton kotipuuni varastot täyteen että jaksaisin taas puolen vuoden pimeyden yli. Onnen ihrakerros, vararavintoni.
(Salaa etsin pakopaikkaa talveksi, paikkaa auringon alla, ihan kirjaimellisesti.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti