ennen myrskyä

Rakastan ukkosta, sitä hetkeä kun se tekee tuloaan ja kaartelee puiden latvojen yllä matalasti muristen, sateesta raskaat helmat kattoja hipoen. Ennen myrskyä, kun paine puristaa päätä ja jokainen elementti voisi johtaa sähköä, kun lamput välähtelevät ja kaikkialla surisee, maailma on hetken kuin David Lynchin luoma painajainen. Kaikki odottavat, että helvetti repeää valloilleen ja taivas vapauttaa raivonsa, kaikki odottavat että tainnuttava paine kasvaa niin valtavaan mittaan että sen on pakko räjähtää auki ja antaa tietä kirkkaalle, kevyelle ilmalle. Kaikki odottavat.

Ensimmäinen salama, paha hymy, lasketaan sekunteja. Ilma on sumeaa, järki ei kulje, kymmenen sekuntia. Jyrisee, mutta kaukana vielä. Toisen salaman, seitsemän sekunnin ja uuden murahduksen jälkeen sade jysähtää maahan.

Neljä sekuntia. Näyttö värähtelee. Se on tulossa. Menen ulos.

Edit: Myrsky kiersi veden taakse mutta jätti pahaenteisen painonsa lepäilemään taivaankannen laipioon. Niin kuin elämä yleensä, se melkein tapahtui eikä sittenkään. Jatkan painumista kuuntelemalla Kentin tuotantoa, uusimmasta levystä vanhimpaan, pidän niistä kaikista. Paljastan pienen perversion: olen aina rakastanut ruotsin kieltä. Kirjoitin siitä laudaturinkin. Enää en osaisi ehjää lausetta muodostaa, mutta nautin kuunnella ruotsia, etenkin kun se yhdistyy suomalaishenkiseen melankoliaan ja surumielisiin melodioihin. Kentin albumeista en osaa valita suosikkiani, kaikki ne kietovat jollain lailla solmuun.

Yö on lämmin ja pimeä, kuin jossain toisessa tarinassa.