riite

Ja sitten on talvi, vetinen ja epävarma tosin, mutta pimeää kyllä riittää. Vaan tästähän käännytään taas valoon päin, varmistellaan suuntaa kynttilöin ja raketein, heittäydytään töyssyiseen liukuun kohti kevättä. Siellä se alhaalla odottaa, pimeän takana, syli avoinna. Mitä siitä jos matkalla raapii itseään muutamaan odottamattomaan oksaan ja kolahtaa päin rosoisia runkoja - ne naarmut ja mustelmat kyllä paranevat auringon hyväilyjen alla.

En ole kirjoittanut. En ole lukenut. Olen neulonut, tehnyt töitä, tavannut ihmisiä, juonut, nauranut, ahkeroinut ja lorvaillut. Nyt on loma, jota ei kuitenkaan pidä käyttää pelkkään laiskotteluun. Töitä riittää, ja haluaisin myös aloittaa nukkekotiremontin. Aion neuloa lisää. Ja lukea myös!

Joulupukki toi kasan kirjoja, joista kaksi oli toivelistallani ylitse muiden: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Arto Mellerin Runot. Itkosta olen lukenut nyt kolme neljännestä, ja olen aika vaikuttunut siitä miten eläviä hänen hahmonsa ovat. Suhtauduin vähän epäillen koko kirjaan, sillä minusta rockmaailmaan sijoittuva fiktio on harvoin uskottavaa (paitsi silloin kun sitä käytetään todellisuuden maustajana, legendojen luojana). Olin kuitenkin lukenut Myöhempien aikojen pyhiä, ja tiesin että Itkonen kirjoittaa vetoavasti ja aidosti, joten päätin haluta omaksi tämän kakkosteoksenkin. Kirjassa mainitaan juuri oikeita nimiä; tunnistan sieltä paljon sellaista itselleni tärkeää ja maailmaani joskus ravisuttanutta, että tunnen väkisinkin sielunyhteyttä tarinan henkilöihin. Melankolia on koko ajan läsnä: välillä se on ohutta ja ilmavaa, sitä hengittää, välillä se tiivistyy kirkkaiksi pisaroiksi. Kaunista ja rouheaa tekstiä. Toivottavasti kirja on loppuun saakka yhtä nautinnollinen lukukokemus.

Ja Melleri! Ihailen oikeita runoilijoita, sitä erehtymätöntä lauseen tajua joka niin harvoilla on. Useimpien runoilijoiden runoista en pidä, niissä on liikaa yritystä, liikaa omahyväisyyttä, liikaa itsetarkoituksellista kikkailua. Eikä lause ole kaikki, se on noin puolet. Proosassa voi pelailla, kirjoittaa loputtomiin koukeroista tyhjää ja levitellä olennaisen hajalleen, sirotella sirpaleita kolmellesadalle sivulle. Runo on julmempi, raadollisempi, se vaatii täydellisyyttä, särötkin siinä ovat tarkkaan harkittuja. Nuorempana luin hirveästi runoja, useimmista en tajunnut mitään. Kirjoitin itsekin, mutta lopetin sen kun tulin järkiini. (Ihan kuin olisin puhunut tästä ennenkin?)

Kello on paljon, kynttilät sammuvat, piti sanoa jotain vielä. Ehkä myöhemmin.