Tänään on jostain syystä ollut oikein hyvä päivä. Mitään ei ole tapahtunut, olo vain on taakaton ja vapaa. Ehkä se johtuu valosta, sytytin lampun vasta iltaseitsemältä. Kevät avartaa sydämen. On enemmän tilaa olla paikallaan, ja liikkuminenkin on mahdollista. Päivällä tuntui kesältä, kuuntelin Coldplayta ja oli kuin ulkona olisi sadellut kesäkuista tihkua, raikasta ja vilvoittavaa.
Elämä on värejä ja materiaa. Sormien lomitse kulkevaa lankaa, makuja ja ääniä, huoneissa vellovaa pölyä. Kahviaddiktiota, jopa siinä määrin pahaksi päässyttä ettei Moccamasterin hankintaa voinut enää lykätä. Arkea, sellaista hieman hankaavaa ja kyllästynyttä. Liian tylyjä sanoja, tympeyttä ja kauemmas tönimistä. Jotain muutakin onneksi joskus.
Ja hiljaisuutta, kun en osaa erottaa missä oma julkisuuteni muuttuu toisen yksityisyydeksi tai toisin päin. Hiljaisuutta, kun käsillä luominen on ainoa avoin kanava: mitä sujuvammin työskentelen, sitä kömpelömmin kompuroivat lauseet. Olen sillä tavalla putkiaivo, putkisielu - kun kirjoitan, en maalaa tai neulo tai rakasta. Kun rakastan, en pysty muuhun. Kun teen käsin, en tee aivoin, sanoin enkä sydämin. Ehkä se on vamma, ehkä jotain minkä voisi korjata, tai ehkä sen on vain oltava niin.
Yöradio soittaa Dingoa. Kirjoitan, mikä sattuma. Siitä on aikaa kun..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ja hiljaisuutta, kun en osaa erottaa missä oma julkisuuteni muuttuu toisen yksityisyydeksi tai toisin päin.
Hmm, mielenkiintoista. Mitä tarkoittaa tässä julkisuus?
Sitä, mitä olen täällä. Olen opastanut tänne melkoisen joukon elämäni ihmisiä, enkä enää oikein osaa arvioida mitä kaikkea tahdon heidän tietävän minusta tai toisistaan.
Aivan,aivan.Itsekin olen pohtinut vastaavia,siksipä en olekaan edes kertonut oikeille ystävilleni mistä blogini löytyy.Se olisi jotenkin liian sosiaalipornahtavaa,ja pitäisi koko ajan miettiä mitä voi sanoa ilman että tarvitsee miettiä että loukkaantuuko siitä nyt sitten joku tai jotain.
Minulla ei ole koskaan ollut mitään aikomusta sosiaalipornoilla täällä, mutta silti on jotenkin alkanut tuntua siltä kuin sekunninkin välähdys sielustani olisi sama kuin maalaisin maalitaulun ruumiiseeni. Onko pahempaa olla avoin haava kuin arpeutua umpeen?
Lähetä kommentti