On kamalaa kadehtia ystäviään. Ei sitä voi heille tunnustaa, tuskin itselleenkään. Silti ei voi välttää vihlontaa, kun kuulee heidän toteuttavan samoja unelmia joita itse on hellinyt koko elämänsä. Eikä mikään kuitenkaan estä minua tekemästä niitä asioita, ei mikään paitsi minä itse.
Viisi vuotta on mennyt hukkaan. Viisi vuotta jahkailua, itseni ympärillä pyörimistä, ei-mihinkään säntäilyä, viisi vuotta elämältä piiloutumista. Oli virhe muuttaa takaisin tähän kaupunkiin. Onneksi hyviäkin asioita on tapahtunut. Ja ehkä olen oppinut jotain.
Ajattelen paljon kaikenlaista, mutten jaksa muuttaa oivalluksiani sanoiksi. Ehkä sekin aika vielä tulee. Jotenkin unohdan kaiken heti kun alan kirjoittaa. Aivot toimivat parhaiten ulkona, liikkeessä, vauhdissa, valtavan taivaan alla. Joinain päivinä en jaksa sinne asti. Tänään on juuri sellainen päivä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Valtavan taivaan alla sitä tuntee itsensä välillä niin armottoman pieneksi...
Lähetä kommentti