torstaina, toukokuuta 19, 2005

tietoisuus ei voi olla tätä

Ehkä olen sittenkin menossa parempaan suuntaan, jaksan näköjään muodostaa lauseita (tosin ontuvia, mutta sentään).

Tunnustan: Olen kontrollifriikki. Tosin vain tunne-elämässäni. Analysointinappula on pysyvästi on-asennossa. Oli tunnetilani mikä hyvänsä, tiedostan koko ajan omat reaktioni, tarkkailen itseäni, olen irti sen sijaan että olisin todella läsnä. Vertaan, sovellan, mietin miten muotoilisin kokemukseni sanoiksi - vaikka itse kokemus jää hämäräksi kaiken sen älyllistämisen vuoksi.

Kun lapseni oli syntynyt ja sain hänet ensi kertaa syliini, mietin koko ajan että tämä se on, tämän pitäisi olla elämäni onnellisin hetki, suurin tunne-elämys koskaan. Ja se oli, mutta ehkä se olisi ollut vielä täydempi, jos olisin heittänyt tarkkailijan roolini hetkeksi pois. En koskaan koe puhtaita tunteita. Suhtaudun itseeni liian objektiivisesti, ja se on älytöntä, sillä ei ole ketään elämässä elämäni hetkiä puolestani.

Eikä ole sitä vapahtajaa, jolle luovuttaisin kontrollin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi, kuulostaa tutulta. Siis tuo omien tunteiden ulkopuolelta seuraaminen. Itse mietin koko vihkitoimituksen ajan, että tämä on nyt mun elämäni onnellisin hetki, tätä pitää muistella myöhemmin, nyt pitää olla tosi onnellinen ja kaikkea. Sitten se hetken siviilivihkikaava oli jo ohi ja se oli siinä. En ollut tuntenut mitään mullistavaa, koska kaikki aika meni sen miettimiseen, miltä sen kuuluisi tuntua. Tosi turhauttavaa. Elättelen toiveita, että lapsen saaminen olisi sitten se hetki, jota voisin myöhemmin muistella mahtavana onnen hetkenä, mutta pahoin pelkään, että siinä käy samoin kuin naimisiinmenon kanssakin. Olen kuitenkin jotenkin sairaalla tavalla helpottunut siitä, että mulla on kohtalontoveri.

neiti minkkinen kirjoitti...

Eräänlaista metatuntemista siis.

Kunpa joskus voisi unohtaa koko kielen ja kaikki abstraktiot, ja vain olla. Jopa unissani selittelen ja analysoin tilanteita, painan ne mieleeni tarkkoina virkkeinä ja seuraavassa unessa kuvailen kokemaani jollekin. Uskomattoman hysteeristä touhua. Paraneekohan tästä koskaan?