ei

Päivät eivät ole toistaan kummempia. Olen yhtä jumissa kuin aikaisemminkin, ja voin vain yrittää olla onnellinen siitä etten tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Kohta on kesäkuu, asuntotoimistoilla ei ole tarjota mitään, jos olisin huhtikuussa tiennyt tämän, olisin kai romahtanut täysin. En edes uskalla arvailla, meneekö koko kesä pilalle eksän nurkissa asuessa. Alan olla jo nyt aika lopussa niin henkisesti kuin fyysisestikin, itku tulee heti jos pysähdyn ajattelemaan sitä miten olen sotkenut asiani, elämäni, kaiken.

Kunpa voisin syyttää toista, se olisi kaikkein helpointa. En voi. Itse lähdin hänen mukaansa, vaikka kaikki kaaoksen merkit roikkuivat silmieni edessä alusta asti. Yritin opetella uskomaan, että toisen voi parantaa ja muuttaa rakkaudella. En oikeastaan tiedä olinko kovin väärässä, koskaan emme saaneet tietää. Koskaan en rakastanut, sitä tunnetta ei tullut. Kiinnyin, totuin, luotin, petyin. Jos olisin rakastanut, olisin kai haavoittuneempi nyt. Tai ehkä olisimme onnellisia nyt, kaikki olisi mennyt oikein. En tiedä, enkä koskaan saakaan tietää. Tiedän vain, että toinen meistä rakasti enemmän, ja se en ollut minä.

Hän petti luottamukseni, mutta minä valehtelin alusta asti.

Kieltäydyn silti tuntemasta syyllisyyttä hänen vuokseen. Hän valitsi sokeuden, me molemmat valitsimme niin.